Historiallinen lukuromaani Agricolasta ja Birgitta-vaimosta ankarana talvena 1557.
Agricola lähtee rauhanneuvotteluihin Venäjälle. Matka on raskas ja tehtävä hermoja raastava - paluumatkalla asiat ovat vielä huonommin. Samaan aikaan Birgitta-vaimo joutuu Turussa oikeudenkäyntiin Mikaelin kirjan vuoksi, joka sisältää Suomen kansan noituutta.
Mikaelin kirjoittama kirja yhdistää puolisot: Mikael täydentää ja varjelee kirjaa Venäjällä. Birgitta piilottelee kopiota piispantalossa. Talven taittuessa seurueen matka viivästyy ja piiri Birgitan ympärillä kiristyy. Milloin on syytä poiketa totuudesta? Milloin talvenmittainen ikävä päättyy?
Lipasti punoo taitavasti yhteen huumorin ja historian.
Vuosi 2021 oli siinä mielessä erikoinen, että sen aikana julkaistiin peräti kaksi kotimaista romaania Mikael Agricolasta, vaikka kyseessä ei ollut edes mikään juhlavuosi. Jari Tervon Pääskyt talvehtivat järvenpohjassa oli sen verran kiinnostava tapaus, että nappasin lukulistalleni myös Roope Lipastin "Mikaelin kirjan" (Atena, 2021).
Vuoteen 1557 sijoittuvassa romaanissa matkataan Mikael Agricolan mukana rauhanneuvotteluihin Iivana Julman hoviin. Talvella taittuva matka on pitkä, vaivalloinen ja vaarallinen. Toisessa tarinalinjassa seurataan hänen vaimonsa Birgitan elämää Turussa. Jälkimmäisen päiviä varjostavat piispan poissaolon lisäksi äidin sairastaminen ja kaupunkilaisten suussa leviävät ilkeät puheet. Lieneekö rouvalla jotain tekemistä noituuden kanssa?
Kuten kirjailija jälkisanoissa toteaa, ei Agricolasta tiedetä hänen töittensä lisäksi ihan kamalan paljon, eikä Birgitta-vaimosta senkään vertaa. Se on tietenkin aika otollinen lähtökohta fiktion kirjoittajalle. Jännitettä romaaniin on haettu Agricolan kiinnostuksesta Suomen kansan vanhoja loitsuja ja manauksia kohtaan.
Lipasti kirjoittaa sujuvasti, tekstiä on mukava lukea. Ei tämä maailmoja mullistanut, mutta oli kuitenkin oikein viihdyttävä historiallinen romaani!
Vallan mainio, faktaa ja fiktiota sekoittava historiallinen romaani Agricolan ja hänen vaimonsa näkökulmista kerrottuna. Lipastin hyvin eteenpäin soljuvaa kieltä oli ilo lukea. Koukuttava.
En olisi luultavasti valinnut tätä kirjaa muuten lukulistalleni ellei olisi lukupiirikirja (olen nautiskellut lähinnä viihteestä ja cozy crimestä). Hitaan alun jälkeen veti kyllä mukanaan.
Romaanissa annetaan (kuvitteellinen) ääni myös Agricolan vaimolle Birgitalle, josta ei nähtävästi paljon tietoa löydykään. Tästä iso plussa.
Teki mieli jättää kirja kesken, kun sivulla 109 mainittiin, että Mikael Agricola keksi sanan ”kamelikurki”. Todellisuudessa sanaa ei esiinny koko vanhan kirjasuomen kaudella (1543–1810), vaan sana on lainautunut latinasta suomeen vasta 1850-luvulla — siis lähes 300 vuotta Agricolan kuoleman jälkeen.
Loppusanoissaan kirjailija kiittää Kaisa Häkkistä, jonka kaikkia huomioita kirjassa ei ole toteutettu, sillä ”tosiasiat tunnetusti häiritsevät hyvää tarinaa”. Juuri tällaiset pienet, kamelikurjen kaltaiset yksityiskohdat jäävät häiritsemään ja syövät teoksen uskottavuutta. Akateemikko Häkkinen olisi varmasti osannut kertoa, mitä sanoja Agricola ei keksinyt.
Kirjaan oli ripoteltu sinne tänne Agricolan keksimiä (tai pikemminkin käyttämiä) sanoja, mikä tuntui paikoin päälleliimatulta ja keinotekoiselta eikä kovinkaan luontevalta.
Kaikesta huolimatta tarina soljui eteenpäin sujuvasti ja oli jopa viihdyttävä — kunhan teokseen suhtautui puhtaana fiktiona, jossa nyt sattuu seikkailemaan historiallisia henkilöhahmoja.
Historiallinen Turku ja lähitienoot kiehtovat, mutta juoni oli aivan tyhjä ja tylsä. Toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Välillä tuntui, että teksti in kirjoitettu lapselle, niin ylsinkertaista ja naiivia se oli. Harmi, sillä todellakin olisin halunnut tykätä tästä.
Tarinassa seurataan Mikael Agricolan retkeä Venäjälle, ja toisaalta hänen Birgitta-vaimonsa elämää koti-Turussa. Miksi Mikaelia koskevat kappaleet olivat imperfektissä ja Birgittaa koskevat preesensissä, vaikka tapahtumat sijoittuivat samaan ajanjaksoon? En pidä preesensissä kirjoitetuista tarinoista (en tiedä miksi).
Pidin enemmän Lipastin toisesta historialliseen Turkuun sijoittuvasta romaanista, Luutnantti Ströbelin istumajärjestyksestä.
Roope Lipastin historiallisesta teoksesta Mikaelin kirja löytyi ikävä keskiaikainen tuomioväline: piiskapaalu. Kirjan tarinassa eräs henkilö joutui piiskattavaksi oikeudenkäynnin jälkeen, mutta kuka oli kyseessä, siitä voit ottaa selvää lukemalla tämän mainion Mikael Agricolasta ja hänen vaimostaan Birgitasta kertovan kirjan.
Roope Lipastin kiinnostava historiallinen Mikaelin kirja kertoi Agricolan matkasta rauhanneuvotteluihin Venäjälle ja miten hänen vaimonsa Birgitta selviytyi sillä aikaa kotona Turussa heidän pienen poikansa Kristianin kanssa. Lipastilla on vahva fiktiivinen ote menneisyyteen, joten Mikaelin kirjasta voit lukea, miltä elämä keskiajalla on näyttänyt.
Hyvä! Vuorotellen luvut Mikael Agricolasta (piispasta, rauhanneuvottelumatkalla Venäjällä 1500-luvulla) ja vaimostaan Birgitasta kotona Turussa. Agricola kielimiehiä, mutta niin Lipastikin, esim.: "Taivaskin, joka aamulla oli ollut sininen, alkoi paketoitua harmaaseen, raskaaseen kääröön." Väkisin kuulostaa välillä nykyiseltä ajalta Venäjästä ja hallitsijastaan tsaarista kerrottaessa...
Se toinen samaan aikaan julkaistu Acricola-kirja oli minun makuuni liian vimmainen ja eritteinen, mutta tähän suorastaan ihastuin. Kiinnostava ja koskettava ja traaginenkin, koska lukija tietää jo etukäteen ettei Agricola palaa kotiin Moskovan-matkaltaan. Lukunautinnon kruunasi Lipastin upeasti soljuva kerronta.
Kirjassa kulkevat rinnakkain kertomukset Mikael Agricolan sovitteluretkestä Moskovaan sekä kotiin jääneen Birgitta-vaimon koettelemuksista. Kristinuskon juurtuessa pikku hiljaa kansan keskuuteen vanhat taikauskoiset tavat pitävät vielä pintansa. Birgitan tarina kiinnosti ehkäpä enemmän.
En ole ennen lukenut Lipastilta kuin kolumneja, mutta mua todella hykerrytti historiallisesti hienoon romaaniin sisäänkirjoitettu, hienovarainen huumori. Ai että!
Hävettää oikein myöntää kuinka vähän tiesin Mikael Agricolasta ennen mut nyt voisin varmaan pitää esitelmänkin aiheesta! Kiinnostava ja mukaansatempaava tarina.
Agricolalle liputetaan hänen kuolinpäivänään, tuli mieleen kun lopetin lukemisen lippujen liehuessa. Faktaa ja fiktiota, viihdyin kirjan seurassa melko hyvin.