Jens Lapidus: Paratiisikaupunki (Paradis City, 2021) Suomennos Sirje Niitepold ja Petri Stenman
Lapidus kirjoittaa terävästi Suomessakin juuri nyt ajankohtaisesta aiheesta: jengiväkivallasta ja segregaatiosta. Tarina sijoittuu lähitulevaisuuden Tukholmaan, jossa yhteiskunnan eriarvoistuminen on päätetty hoitaa luomalla erillisalueita, jossa vallitsee erillislait. Yksi sellainen on nimeltään Järva (nykyinen Tensta/Rinkeby).
”Yritin jättää kadun ja tulla sveduksi”, Gharib sanoi. ”Jättää yön ja elää päivällä. Luulin, että halusin sopeutua. Mitä tiedätkö mitä huomasin? (...) Huomasin, että kun möin itseni, niin totuus minusta vaihtui kuvaksi minusta. Minusta tuli se, jona toiset minut näkivät. Jotkut maahanmuuttajaraukkana, toiset synkkänä muslimiuhkana. Niinpä jätin sen skeidan ja muutin takaisin tänne.”
Kirjan kolmesta päähenkilöstä yksi, entinen vapaaottelija Emir, on Järvasta kotoisin ja on saanut osakseen ETJ-leiman (erityisesti tarkkailtava jengirikollinen). Leima tarkoittaa mm. sitä, että hänellä ei ole oikeutta kunnalliseen dialyysihoitoon. Joten matsissa loukkaantumisen jäljiltä hän rahoittaa hoitojaan rikollisuudella – kierre on valmis. Toiset päähenkilöt ovat nuori, kunnianhimoinen poliisi Fredrika ja itsensä umpikujaan ajanut influensseri Novalife.
Tarina sijoittuu kesäiseen Tukholmaan kymmenen päivän ajanjaksoon. Vaalit ovat tulossa. Maahanamuuttajataustainen sisäministeri päättää vastoin turvallisuusasiantuntijoiden näkemystä pitää puhetilaisuuden Järvassa. Tilanne riistäytyy pahemman kerran käsistä, ja alkaa kuumeinen yritys löytää sisäministeri ajoissa. Se kietoo päähenkilöiden kohtalot toisiinsa.
Kirjan kansi johtaa harhaan: siitä saa kuvan läpiväkivaltaisesta ja – anteeksi – miehisestä teoksesta. Minulle Paratiisikaupunki oli ajatuksia herättävä yhteiskunnallinen puheenvuoro, joka on puettu maltilla ja tarkkuudella rakennetuksi jännityskertomukseksi.
Ihailin sitä, miten Lapidus onnistuu niin päähenkilöiden kuin lukuisten sivuhenkilöiden kuvauksessa. Hän myös nappaa tarkkanäköisesti kiinni ajassamme olevista ilmiöistä – esim. ilmastonmuutos, globalisaatio ja teknologinen kehitys – ja sirottelee sivuille visioita siitä, mitä se parin kymmenen vuoden päästä voisi tarkoittaa. Lapiduksen romaani muistuttaa jokaisen mahdollisuudesta valita puolensa ja tietää rajansa. Hän kysyy, haluammeko ”erityisen kuulustelumenetelmän” eli kidutuksen tulevan osaksi polisiin perustyökalustoa.
Kolmesta päähenkilöstä minua puhutteli – ja huvitti – eniten falskiksi pinnaksi muuttunut influensseri Novalife:
”Kilpailu muiden vaikuttajien ja Brainyn kanssa oli kuitenkin koventunut. Viime vuosina hän oli mennyt aina vain pidemmälle, venyttänyt rajoja. Hän oli salamalaihduttanut niin että oli joutunut vieroitukseen, hän oli harrastanut seksiä lukemattomin eri tavoin, tehnyt kaksi aborttia, kiusannut B-ja C-luokan julkkiksia, deittaillut kaikenlaisia idiootteja, jotka näyttivät Shokenissa hyvältä niin edestä kuin sivultakin kuvattuna …”
En ole aiemmin lukenut Lapiduksen tuotantoa, joten en tiedä kuinka tyypillinen tämä romaani on hänelle. Annan hänelle mahdollisuuden hurmata minut uudestaan – eikä haittaa vaikka kaikkinensa ensiluokkaiseen teokseen jäisi sinne tänne hieman viilaamattomalta tuntuvia osuuksia, kuten kävi Paratiisikaupungissa.