Noitakirja on kertomus noidista, tietäjistä, shamaaneista ja sosiaalisen median kanavia hyödyntävistä nykynoidista. Ikiaikaisesta kansanperinteestä kumpuava ilmiö saapuu nykyaikaan tavalla, jota ei ole aiemmin koettu.
Noidat eivät ole menneisyyden ilmiö, päinvastoin – noitia on enemmän kuin koskaan ennen. Nykynoidat tutkivat omia juuriaan, kurkottavat muinaiseen kansanperinteeseen ja poimivat sieltä asioita ja menetelmiä, joita he soveltavat nykyaikaan. Vaikutteita he ammentavat myös muistakin kulttuureista.
”Nykyajan noituudessa korostuu suvaitsevaisuuden sanoma. Noitana voit olla ylpeästi juuri sellainen kuin olet”, Kuparikettu kiteyttää.
Suomalaiset ovat aina olleet noitakansaa. Noita on alun perin tarkoittanut yhteisön kunnioittamaa tietäjää, parantajaa ja shamaania. Kristinuskon ja vainojen myötä noita muuttui pahaksi olennoksi, paholaisen liittolaiseksi. Noitakirja palauttaa noitien kunnian, oikoo virheellisiä väitteitä ja hälventää ennakkoluuloja. Kirjassa noituudesta kertovat myös nykynoidat itse.
sisältövaroituksina: kulttuureista varastaminen, kohtufeminismi sekä transfobia
Pallottelin yhden ja kahden tähden välillä, lopulta totesin että yksi tähti se on annettava, kaksi olisi liian anteliasta.
Aloitetaan mainitsemalla esimerkiksi "väki"-termin ymmärtäminen tarkoittamaan vain ja ainoastaan ihmisjoukkoa, missä merkityksessä sitä toki nykyään käytetään. Kalmanväki ei ole yhtä kuin zombiejoukko, hyvänen aika.
Nykynoituus-osiota kuvailisin sanoilla "valkoista ja kohtukeskeistä noituutta". Kovasti koetetaan feministiseksi maalailla, mutta jos kulttuuriappropriaatio ja kohtukeskeisyys ovat kirjoittajille yhtä kuin feminismi niin ollaan aika ulapalla.
Valkoinen = valkoihoisten ihmisten kokemus, että heillä on oikeus pölliä mistä tahansa kulttuurista mitä tahansa katsomatta esimerkiksi valtasuhteita lainkaan. Yksi kirjaan tarinaansa kertoneista (nimen perusteella oletan hänet valkoihoiseksi suomalaiseksi, jos olen väärässä niin saapi kertoa toki, siinä tapauksessa pyydän anteeksi ja poistan tämän ylipitkän virkkeen) nykynoidista kertoi "työskentelevänsä" orishojen sekä hindujumalan kanssa, ja harjoittavansa hoodoota... siis, ei. Ei.
Kohtufeministisen = tekstissä pulpahtaa usein pinnalle se, miten maaaaagista on olla nainen ja omistaa kohtu, diipadaapa voi herranjumala. Kohtufeminismihän on TERF-meininkiä ja transfobiaa pohjimmiltaan. Kohtu ei tee kenestäkään naista eikä naiseus tarkoita että ihmisellä olisi kohtu. Saahan sitä jokainen perustaa oman maailmankuvansa vaikka persesilmänsä varaan, mutta pidin itse hyvin yksinkertaistavana ja, no, loukkaavana kohtukeskeisyyttä kirjassa.
Terkkuja ihmiseltä, joka on muunsukupuolinen noita. Sellaisia terkkuja, että sitä pystyttäis varmaan parempaankin?
Kirjan ensimmäinen, noituuden historiaa käsittelevä puolisko oli erittäin mielenkiintoinen ja olisin lukenut aiheesta mielelläni enemmän. Toisaalta olisin myös toivonut, että kirjassa olisi tuotu tarkemmin esille, mikä on suomalaista perinnettä, mikä saamelaista perinnettä ja mikä karjalaista perinnettä.
Kirjan toisessa, nykynoituutta käsittelevässä osuudessa kirjoituksen taso valitettavasti putosi. Vaikka tämäkin osio oli mielenkiintoinen, oli sen sävy erittäin subjektiivinen. En ole varma, perustuvatko väittämät kuten "aamuvirkkuja ei noitien joukosta juuri löydy" ja väittämä siitä että lähes kaikki nykynoidat ovat naisia jonkilaiseen tutkimukseen vai onko kyseessä vain Kupariketun spekulaatio. Tässä osiossa oli myös ristiriitainen sanoma; toisaalta sanottiin "suljettu magia on perheen, yhteisön, kansan tai heimon keskuudessa periytyvää magiaa, jota saa harjoittaa tai käyttää ainoastaan silloin, jos on saanut siihen luvan omiensa keskuudessa. Jos harjoittaa suljettua magiaa ilman lupaa, syyllistyy kulttuuriseen omimiseen", mutta toisaalta Kuparikettu kuvaili avoimesti omaa kulttuurista omimistaan sekä kannusti useaan otteeseen muita kulttuuriseen omimiseen. Nykynoituus-osio olikin erittäin puolueellinen, eikä käsitellyt nykynoituutta lainkaan kriittisesti, vaikka esimerkiksi juurikin kulttuurinen omiminen on iso ongelma valkoisten länsimaalaisten harjoittamassa nykynoituudessa. Kirja ei myöskään juurikaan käsitellyt kolonialismia, vaikka se on vahvasti läsnä sekä noituuden historiassa, että nykynoituudessa.
Ihan symppis kirja nykynoituudesta. Lähdin lukuprosessiin avoimin mielin ja yritin pitää sitä fiilistä yllä koko kuuntelun ajan. Ajoittain onnistuin.
Ensimmäinen osa keskittyi noitien historiaan ja noitavainoihin. Pohjanmaan hurja meno oli minulle näin kuvattuna uutta ja ihmiskohtalot kiinnostavia. Kirkon toimintaa kirjoittajat eivät kuitenkaan paikoin kykene käsittelemään objektiivisesti, minkä lisäksi he onnellisesti unohtavat mm. ortodoksisen kirkon olemassaolon. Suomalaiset kansanuskomukset kuulostavat paikoin epäilyttävän karjalaisilta, eikä eroa kahden kulttuurin välille kyetä tekemään.
Toisessa osassa ääneen pääsi Kuparikettu kertomaan, millaista nykynoituus (hänen mielestään) on. Hän kuvaa noituutta voimaannuttavaksi ja noitia itsenäisiksi ajattelijoiksi, jotka ajattelevat itse auktoriteetteihin uskomatta. Noituudesta piirtyy positiivinen kuva uskomusverkostona, jonka jokainen noita rakentaa itse omista lähtökohdistaan. Kiinnostavin osuus oli noitien jakaminen "tyyppeihin" ja näiden joukossa erityisen kiinnostavana "uskonnollinen noita". Siis henkilö, jonka noituus muodostuu jonkin uskonnon rituaalien ympärille.
Mutta kirjoittajat eivät kykene koko kirjan aikana käsittelemään niitä asioita, joista nykynoituutta eniten moititaan. Näitä ovat esimerkiksi uskomusshoppailu (lue: kulttuuriappropriaatio), jossa (valkoinen) noita katsoo oikeudekseen voida napsia mitä osia tahansa mistä tahansa kulttuurista. Kuparikettu jopa näkee tällaisen toiminnan keskeisenä osana nykynoituutta ja suorastaan kannustaa lukijaa omassa noituudessaan tällaiseen shoppailuun. Noitien luonnonmukaisuutta korostaessa olisi ollut hyvä hetki puhua myös verikristalleista, joita moni nykynoita käyttää.
Loppupuolella mielen pitäminen avoimena oli jo alkupuolta haasteellisempaa, mutta oli kiinnostavaa päästä tutustumaan henkiä näkevän ihmisen mielenmaisemaan.
Siis mietin edelleen, että annanko yhden vai kaksi tähteä. Kirjan alku oli mielenkiintoinen ja noituuden/noitien historiaa oli mielenkiintoista lukea.
Kirjan toinen osa taas... Melkoista mutuilua ja ei haluttu yleistää noitia/noituutta, siltikin oli jostain syystä pakko erikseen luetella taikasauvat, luuta, jne. erikseen pienissä kappaleissa. En myöskään pitänyt siitä, miten äitiys ja lapsen saaminen yhdistettiin magiaan ja noituuden heräämiseen - toki asia on voinut kirjailijalle olla näin, mutta tämä 'pyhä äiti' -myytin toistaminen on melko mennyttä aikaa. Tästä voisin jauhaa pitempääkin, jätetään se nyt tähän.
Tuntui monessa kohtaa, että kirjaa oli yritetty venyttää, tuli mieleen monet esseet, joita itse korkeakouluissa olen kirjoitellut ja pyrkinyt lisäämään mm. kaiken olennaisen ja epäolennaisen tekstiin. Minua myös vähemmän kiinnosti Kupariketun YouTube-uran alku ja se käytiin kyllä perinpohjin läpi. Pientä mainostuksen makua toivat meediosessiot, joita Kuparikettu ilmeisesti pitää.
Ehkä olen vaan skeptinen ja nuiva, mutta lukiessani kirjaa mietin useassa kohtaa, että minkäköhän takia tämän lainasin.
No, luettu on ja ilmeisesti tunteita tämä herätti, kun näin pitkän rimpsun siitä kirjoitin. Annan siis kaksi tähteä, yksi historiaosuudesta ja toinen tunteiden herättämisestä. Jotkin kirjat eivät pysty edes siihen.
Todella mielenkiintoinen katsaus noitien historian kautta nykynoituuteen! Toivon todella, että Heikki Saure ja Kuparikettu kirjoittavat tälle kirjalle jatko-osan!
Erityisen paljon pidin nykynoituuden osiosta, vaikkakin nautin lukiessani muisteluita ja huhupuheita entisten noitien aikaansaannoksista. Harmillista, kuinka vähän tätä suullista perimätietoa on saatu kirjalliseen muotoon.
Noitakirjan tavoite on hieno: palauttaa noituuden arvo ja arvostus, valistaa ja sivistää noita-akkakuvastoon jumahtaneita nykykansalaisia noituuden tosiasiallisesta luonteesta ja monista muodoista. Tavoite saavutetaankin ainakin osittain, mutta ehkä tietty (itse-)kriittisyys olisi kannattanut pitää mukana työkalupakissa - tai noitapadassa.
Keski-Euroopan noitavainoja lukuunottamatta noituus itselleni oli aika tuntematon aihe. Merkittävintä itselleni Noitakirjassa oli sen ymmärtäminen, miten tärkeä rooli noidilla, tietäjillä, parantajilla ja šamaaneilla on ollut kansanperinteen välittäjinä ja luojina. Sauren tietokirjaosuus oli ihan mukiinmenevä, mutta suorien sitaattien runsas käyttö ja lähdeteosten jatkuva nimeäminen tuntui vähän erikoiselta valinnalta.
Kuparikettu vetää mielipiteissään mutkia vähän turhan suoriksi, näkökulma on myös hyvin länsimaakeskeinen ja muun muassa muiden kulttuurien noitaperinteistä lainaamiseen suhtaudutaan hämmentävän ongelmattomasti. Kupariketun kirjoitustyyli on aika lavea, ja tekstiä olisi voinut napakoittaa.
Nykyajan noituudesta en tiennyt ennen tätä kirjaa juuri mitään ja koin tervetulleeksi sen, että nyt pystyn suhtautumaan ilmiöön avarakatseisemmin. Kaiken kaikkiaan sellainen "ihan ok” tietokirja, mutta parantamisen varaa olisi reippaasti.
Hyvin kirjoitettu, kaksiosainen kokonaisuus suomen (ja ruotsin) noidista, noitavainoista ja vähän mustakin, sekä samaan aikaan katsaus henkilökohtaiseen kokemukseen ja kokemiseen.
Teoksessa on oikeastaan kaksi erillistä kirjaa. Ensimmäinen on jokseenkin objektiivisuuteen pyrkivä historiikki pohjolan noidista. Toinen on subjektiivinen noituuden self help.
Ensimmäiselle osalle olisin voinut harkita kahta tai jopa kolmea tähteä, vaikka se ei onnistunut erottelemaan mm. suomalaista, karjalaista ja saamelaista kulttuuriperintöä toisistaan. Havahduin myös hetkittäisiin puolueellisiin ja kenties perättömiin toteamuksiin, jotka laskivat osion arvoa tietokirjana. Kiinnostuin kuitenkin kovasti Suomessa tapahtuneista noitavainoista ja sain hyvän jatkolukemiston teoksen lähdeluettelosta.
Toisen osan olisin voinut jättää lukematta kokonaan. Odotin kriittistä ja objektiivista katsausta nykynoituuteen, mutta sen sijaan sain omaelämäkerrallisen ja terffeilyltä haiskahtavan selfhelp-oppaan. Myöskään kulttuuriseen omimiseen ei otettu juurikaan kantaa, vaan rivien välissä siihen tunnuttiin jopa kannustavan (elektiivisen noituuden nimissä). Tässä meni myös iloisesti sekaisin ilmiöt, joista on tutkitusti hyötyä (meditointi) ja toisaalta ilmiöt, jotka putoavat kategoriaan huuhaa (kummitukset, kristallit ym.). Paikoin oli tunne, että luontosuhdetta ja mindfulnesia oli lähinnä kirjoitettu uudestaan noituuden viitekehyksessä ja paikoin, että mitä että.
Toki välillä mietin, mikä olen kenenkin kokemuksia lyttäämään - mutta oman avarakatseisuuden rajat tulevat vastaan, kun väitetään elokuvista tuttuja fantasiaelementtejä totiseksi todellisuudeksi. Jälkimmäinen puolisko saikin paikoin uskonnollisia piirteitä.
Lupaan tulla pyörtämään sanani, jos törmään joskus kummituksiin.
Aihepiiri kiinnostaa todella paljon, joten halusin pitää tästä kirjasta. Noitakirjassa oli kuitenkin sekä rakenteellisia että muitakin ongelmia. Ensimmäinen osa, historiaosa, oli mulle aika tuttua kauraa sisällön puolesta, plus Sauren lähteidenkäyttö ei vakuuttanut (olen varmaan liian akateeminen yleisöksi tälle kirjalle) ja lisäksi tieto oli annettu jotenkin sekavassa järjestyksessä. Odotin toista osaa nykynoituudesta kiinnostuneempana, mutta se oli vielä sekavammin järjestetty, ja sisälsi huomattavasti enemmän Kupariketun omaa kokemusmaailmaa kuin yleiskuvaa noituudesta. Olisin halunnut enemmän faktoja ja vähemmän liibalaabaa. Jos lukija ei tiedä jo valmiiksi jotain nykynoidista ja -noituudesta, Noitakirjasta ei saa kovin hyvää yleiskuvaa.
Tuntuukin siltä, että tämän olisi pitänyt olla kaksi eri kirjaa, tai sitten kirja olisi pitänyt rakentaa hienovaraisemmin antaen nykyisyyden nivoutua menneisyyteen. Olen pettynyt. Ai niin ja lisäksi: kulttuurista omimista ei käsitelty ollenkaan kunnolla, vaan päin vastoin koin siihen liittyvät asiat todella ongelmallisiksi kirjan toisessa osassa. Häkellyttävää, että kaiken Suomessakin käydyn keskustelun jälkeen tällaista voidaan julkaista pohtimatta lainkaan asiaa. Lisäksi vierastan toden teolla sellaista binärististä näkökulmaa, jossa ei tuoda esille lainkaan sukupuolten moninaisuutta vaan keskitytään Naiseuden Ihmeelliseen Energiaan tms. Yöks.
Noituuteen sen kummemmin perehtymättömänä tämä kirja vaikutti ihan hyvältä teokselta lähteä liikkeelle. Vajaa 2/3 osaa kirjasta on historiaa ja loput yleistä tietoutta nykyajan noituudesta. Historiaa olisi voinut olla omaan makuun tiivistetymmin. Oli silti kiva, että näkökulmaksi oli otettu noituus Suomen alueella. Jäin kaipaamaan enemmän tarinoita (pun intended) nykyajan noidista esim Instagramista. Valokuvia ei ollut, mutta ne olisivat täydentäneet kirjaa hienosti.
Tää oli todella mielenkiintoinen kirja. Mua on aina kiehtonut noidat, mystiikka ja henget, eikä paranormaalit ilmiöt ole itsellekkään mitenkään vieraita. Tiivis tietopaketti, joka sukeltaa niin historiaan kertoen noitavainoista kuin myös valottaa nykynoitia, medismiä ja mitä kaikkea tähän kuuluu. Kuparikettu alkoi kiinnostamaan enemmänkin, hyvin hän kyllä omia kanaviaan kirjassa mainostikin. 🤭
Olen todella hämmentynyt muista arvosteluista täällä... Luinko samaa kirjaa? Mielestäni kirja oli todella informatiivinen ja koukuttava, historiallinen osuus kiinnosti todella paljon, nyky noituutta käsittelevä osuus oli jo itselleni tuttua pääosin, mutta aiheeseen vasta tutustuvalle se on varmasti hyödyllinen ja innostava.
Kirja sisältää paljon tietoa sekä noitavainoista että nykynoidista. En ehkä ole kaikesta samaa mieltä, mutta suosittelen kirjaa kaikille noituudesta vähänkin kiinnostuneille.
Kuparikettu & Heikki Saure: Noitakirja - Nykynoidat ja noitien historiaa
Tekijänä: toimittajana ja kriitikkona työskennellyt Heikki Saure ja Kuparikettu on tunnettu meditaatio-ohjaaja, meedio, nykyaikainen noita ja sosiaalisen median vaikuttaja.
Päättivät yhdessä tehdä kirjan jossa kunnioitetaan noitavainojen uhreja, esitellään noituuden historiaa ja nykynoituutta Kirjassa käydään läpi historiallista taustaa samanismin ja noituuden ja muinaisten tapojen, parantamisen ja suoja- ja kiroustaikojen tekijöitä ja tapauksia, kulttuurihistoriaa ja lainkäyttöä.
Toisessa osiossa muutama nykynoita esittelee itsensä ja käydään läpi noituuden eri ilmentymiä, metodeita ja tapoja. Mitään loitsuja tai vastaavia ohjeita ei tästä löydä, vaan kehotuksen löytää itsensä ja oma polkunsa.
Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kirja joka innostaa etsimään lisätietoa aiheesta, lukuvinkeiksi heti Lappalainen Mirkka : Pohjoisen noidat Nenonen Marko: Synnin palkka on kuolema - Suomalaiset noidat ja noitavainot 1500-1700-luvulla
1. Kirjassa yhdistetään faktaa ja fiktiota 3. Kirja, jonka tapahtumissa haluaisit olla mukana 4. Kirja, jonka tapahtumissa et itse haluaisi olla mukana 6. Kirjan on kirjoittanut sinulle uusi kirjailija 8. Kirjassa löydetään jotain kadotettua tai sellaiseksi luultua 11. Kirjassa tapahtumia ei kerrota aikajärjestyksessä 14. Kirja kertoo historiallisesta tapahtumasta 15. Kirja käsittelee aihetta, josta haluat tietää lisää 16. Kirjan luvuilla on nimet 18. Kirjan on kirjoittanut toimittaja 19. Kirjassa on vähintään kolme eri kertojaa 34. Kirjailijan nimessä on luontosana 35. Kirjassa on oikeudenkäynti 43. Kirja sopii ainakin kolmeen haastekohtaan
Kupariketun ja Heikki Sauren Noitakirja on ollut todella suosittu, ja jouduin odottamaan sitä kirjastosta kuukausia. Se ei mielestäni ollut kaiken hypetyksen arvoinen, mutta kannatti kuitenkin lukea. Kirjassa on paljon minulle täysin uutta tietoa etenkin nykynoidista. Oli jännittävää tietää, miten paljon erilaisia noituuden lajeja on olemassa, ja millaisia ne ovat. Myös eri aikojen noituudesta kerrottiin paljon, ja noituuden historia kiinnosti minua kovasti. Oli myös kiehtovaa tietää, että nykynoituus kukoistaa erityisesti somen ansiosta. Sen lisäksi kirja on kirjoitettu vetävästi, ja sitä lukee mielellään.
Noitakirjassa on kuitenkin myös huonoja puolia. Suurin niistä on epätarkka lähteiden käyttö, johon molemmat kirjoittajat syyllistyvät. Kuparikettu ei myöskään kunnolla erottele yleistä tietoa ja omaa kokemustaan noituudesta, mikä on paha virhe tietokirjassa. Tarkkuutta olisi muutenkin kaivattu lisää, sillä ajoittain kirjassa on kohtia, jotka vaikuttavat virheellisiltä. Muita pienempiä ongelmia Noitakirjassa oli muutama. Ensinnäkin noitavainoista puhuttiin liikaa, ja samankaltaiset kertomukset kävivät pitkästyttäviksi. Toisekseen muidenkin mainitsema kulttuurinen omiminen, johon ei kiinnitetä riittävästi huomiota kirjassa.
Kuten sanoin alussa, Noitakirja on mielestäni lukemisen arvoinen, ja tarjoaa paljon tietoa etenkin nykynoituudesta. Jos kuitenkin etsit loistavaa teosta aiheesta, tämä ei ole se.
Sinänsä ihan mielenkiintoista tekstiä, mutta jotenkin ei mitään uutta sellaiselle joka noituudesta on vähänkään lukenut. Jotenkin koin itse että kirja oli jokseenkin tylsä ja petyin siihen, vaikka olinkin sitä odottanut pitkään. Hieman tuntui välillä että halusin lähteistä tietää enemmän ja ajoittain mietin väitteiden perusteella että mihinköhän tämäkin perustuu. Lähdeluettelo kyllä löytyy kirjan lopusta.
Lukiessa tuntui, ettei teoksessa kyetty erottelemaan ja kertomaan selkeästi eri kulttuurien ja kansojen perinteistä, vaan kaikki niputettiin "suomalaiseksi". Teoksen toinen osa keskittyi paljon Kupariketun omiin näkemyksiin noituudesta, ja oli näin ollen hyvin subjektiivinen katsaus nykynoituuteen.
Oikein hyvä perusteos! Olin tällaista toivonut jo 2000-luvun alussa kun noituus alkoi kiinnostella mutta tieto oli pirstaleista ja varsinkin kärsimättömälle teinille vaikeasti löydettävissä.
Lähdeluettelosta sain paljon vinkkiä lisälukemistoksi.
Kiinnostava aihe, mutta valitettavan huonosti kirjoitettu. Kirjan alkupuoliskoa oli melko puuduttavaa lukea, mutta toinen osa nykynoituudesta oli huomattavasti parempi ja nosti arvosanan yhdestä tähdestä kahteen tähteen.
ekassa osassa paljon paljon kiinnostavia juttuja mitä en tiennyt aiemmin ja pidin kovasti. toinen osa vähän meh eikä kovin paljoa uutta tietoa mutta kiinnostava kirja silti kokonaisuudessaan.
Ajatuksen tasolla kirjalla on loistava pohja menestyä, toteutettuna ei kuitenkaan saanut minua pitämään tätä onnistuneena. Pidin todella paljon kirjan ensimmäisestä osasta, historia kyseisessä aiheessa on kiinnostavaa. Toinen osa ei iskenyt minuun ollenkaan ja luinkin kirjan hieman hammasta purren loppuun. Toinen mikä ärsytti kirjassa suunnattomasti oli isonnetut tekstiläikät JO kirjassa olevista virkkeistä... :/