Hautajaispäivän aamuna viisitoistavuotias Helena pukeutuu punaiseen mekkoon ja katsoo itseään peilistä. Äiti on kuollut, isä odottaa mustiin pukeutuneena pihalla. Helena ajattelee kulmakarvoja, tissejä ja poikaystäväänsä Johannesta. Ettei tarvitsisi ajatella äitiä, eikä varsinkaan omaa surua, omia syyllisyydentunteita.
Romaanissaan Tämän naisen elämä Helmi Kekkonen seuraa tarkalla, oivaltavalla ja lempeällä katseella Helenan matkaa teini-ikäisestä aikuiseksi. Miten äidin mielenterveysongelmien varjostama lapsuus vaikuttaa naiseksi kasvamiseen, opintoihin, työelämässä selviämiseen ja ihmissuhteisiin? Onko mahdollista vain unohtaa, elää syvälle haudatun syyllisyyden kanssa ja toivoa, etteivät lapsuuden muistot koskaan saavuta nykypäivää?
Tämän naisen elämä on vaikuttava taidonnäyte, poikkeuksellisen kiehtovasti ajassa liikkuva romaani, joka jättää lukijaansa lähtemättömän muistijäljen.
Helmi Kekkonen (s. 1982) on valmistunut filosofian maisteriksi pääaineenaan yleinen kirjallisuustiede. Hän on opiskellut kirjoittamista Turun yliopiston luovan kirjoittamisen opinto-ohjelmassa ja Kriittisessä korkeakoulussa. Hänen esikoisteoksensa Kotiin julkaistiin 2009.
Tapahtui jotakin merkillistä, kun pidin ensimmäistä kertaa Helmi Kekkosen uutuusromaania käsissäni. Tapahtui Ferrante.
Jokin teoksen nimessä. Tämän naisen elämän herättämä tunne Ferrantesta, eikä siinä kaikki. Heti romaanin alussa on hautajaiset. 15-vuotiaan Helenan äidin hautajaiset. Myös Ferranten romaanin Amalian rakkaus alussa on hautajaiset. Siinäkin päähenkilön äiti on kuollut ja kuukautiset alkavat kesken hautajaisten. Myös Helenan kohdalla kuvataan kuukautisia, niiden tuottamaa lähes halvaannuttavaa kipua. Eikä siinäkään kaikki.
Katsoin pari viikkoa sitten elokuvasovituksen Ferranten Amalian rakkaudesta, jossa tytär pukeutuu punaiseen mekkoon. Myös Helena valitsee punaisen mekon hautajaisasukseen ja se on siinä mielessä kummallista, että Suomessa ei ole tapana pukeutua kirkkaisiin väreihin hautajaisissa. Kuvat menevät päässäni vähän päällekkäin. Amalian rakkauden aikuinen nainen ja 15-vuotias Helena punaisissa mekoissaan. Lisäksi sekä Amalian rakkauden että Tämän naisen elämän äitien elämä päättyy samalla tavalla.
Tuulee vahvasti Napolista.
"Surua ja kipua voi paeta vain tiettyyn pisteeseen saakka, eivätkä ne koskaan lakkaa odottamasta sinua."
Tämän naisen elämä on Helenan kasvutarina mielenterveysongelmista kärsineen äidin sekä tämän tekemän itsemurhan varjossa. Teoksen nykytasolta tehdään vierailuja Helenan lapsuuteen. Kursiivilla kirjoitetut menneisyyden tapahtumat antavat avaimia siihen, miksi Helenan elämä aikuisena on sellaista kuin se on.
Helenan menneisyyttä kuvaavien jaksojen kertoja on muisteleva, aikuinen Helena, joka kuvaa kokemaansa asioiden tapahtumahetken preesensissä. Näin syntyy vaikutelma Helenan menneisyyden rekonstruktiosta ja samalla kuvauksen preesens-muoto korostaa, miten lapsena ja nuorena koettu on edelleen vahvasti Helenan elämässä läsnä. Miten aikuisuus rakentuu lapsuuden varaan, sen huojuville tukipuille.
Kekkonen kuvaa herkin sävyin, miten äidin ongelmat käärivät tyttären todellisuuteen, joka erottaa hänet ikätovereista. Mielenterveysongelmista kärsivän lapsi ei ole kuin kuka tahansa. Hänen ympärillään on näkymätön seinä, johon jää jälkiä äidin sairaudesta, siihen kuuluvista mielialojen vaihteluista sekä sylin ja hoivan puutteesta. Elämää hallitsevasta arvaamattomuudesta.
Lapsen on vaikea käsittää, miksi äiti ei ole niin kuin muiden äidit. Epävarmuus kuin kalteva lattia. Äidin mielialoista ei voi koskaan etukäteen tietää, mihin suuntaan ne viettävät. Tunne siitä, että on silmätikku ja että muut puhuvat äidistä vähemmän mairitellen, vaikka yrittävätkin pitää sen salassa. Aina jotakin tihkuu. "Meidän äiti sanoi että teidän äiti vaan nukkuu kaikki päivät eikä koskaan siivoa, ettei sillä tavalla voi olla", sanoo Helenan paras ystävä Anna-Liisa.
Tämän naisen elämässä on hetkiä, jolloin äiti ikään kuin kurkottautuu kohti yleisesti hyväksyttyä äitiyden mallia. Yrittää toimia niin kuin äitien kuuluu. Äidin yhtäkkinen tekemisen into tuo vahvasti mieleen John Cassavetesin elokuvan Naisen parhaat vuodet, joka kertoo perheenäidin mielenterveyden romahtamisesta ja jossa Gena Rowlands tekee unohtumattoman ja karmaisevan tarkan roolityön äitinä, joka yrittää pitää kiinni äitiydestään samalla kun hän ajautuu yhä syvemmälle oman mielensä labyrintteihin.
Mielenterveysongelmista kärsivien vanhempien lapset jäävät usein yksin tilanteensa kanssa. Niin Helenakin. Äidin sairaudesta ja kuolemasta kasvava kipu kiertyy kovaksi kiveksi hänen sisälleen ja saa somaattisen ilmaisunsa Helenan kuukautiskipujen kautta.
Rikkinäinen tuntee usein halua tai tarvetta hoitaa muita rikkinäisiä. Helena päätyy aikuisena töihin lastensuojeluun. Äkkiä olen lukiessani keskellä Ylen:n tuottamaa tv-sarjaa Pala sydämestä ja Lotta Lehtikarin esittämän päähenkilön kasvot liimautuvat Helenan kasvojen päälle.
Tämän naisen elämä on syvästi emotionaalinen romaani, jota lukiessa ei voi olla itkemättä, vaikka kyyneleitä ei silmäkulmista valuisikaan. Se on kuin akvarelli, jossa musta muuttuu väreistä yhä hallitsevammaksi ja yhtään heleää väriä ei ole jäljellä siinä vaiheessa, kun Helena ymmärtää, että rakkaus ei riitä häntä pelastamaan.
"Koska kyllä minä sen näin, miten paljon sinä pidit sisälläsi, kaikilta piilossa, enkä silti osannut auttaa."
Kekkonen kuvaa henkeäsalpaavasti perheensisäistä hiljaisuutta ja puhumattomuuden kulttuuria. Erityisesti isän ja tyttären välinen hyvää tahtoa täynnä oleva sekä syyllisyyden tunteista painava kohtaaminen ja sen sisältämä kömpelyys on kuvattu niin taiten, että siitä lukiessa rintaa alkaa väkisinkin pakottaa. Tulee halu pelastaa Helena ja hänen isänsä, mitä se sitten käytännössä tarkoittaisikaan.
Vaikka äiti on poissa hän jatkaa elämäänsä Helenassa ja vie tytärtä kohti omaa kohtaloaan kuin se olisi noiduttu polku, jota ei voi jättää kulkematta. Romaani saa lukijan myös kysymään, että kenen naisen elämästä on loppujen lopuksi kysymys. Äidin vai tyttären?
Tämän naisen elämä on vahva ja kipupisteinen romaani, joka laajenee kannanotoksi mielenterveysongelmista puhumisen ja avunsaannin tärkeydestä. Romaanin hienosta ulkoasusta vastaa Elina Warsta.
Tämän naisen elämä on vaikuttava kertomus siitä, kuinka mieleltään horjuvan äidin kanssa lapsuutensa elänyt päähenkilö kasvaa aikuiseksi menneisyytensä varjossa. Miltä tuntuu olla lapsi, kun tietää vaistonvaraisesti, että omassa perheessä on jotain vialla, ja miltä tuntuu aikuisena, kun muistot jauhavat vuodesta toiseen samaa rataa eivätkä päästä omaa itseä kasvamaan esiin.
Kekkosen käyttämä kieli on verraten eleetöntä ja siksi juuri niin tehokasta. Niin lapsen kuin aikuisenkin ahdistus välittyy kyllä, samoin hyvää tarkoittavan mutta aseettoman isän kömpelöt yritykset tehdä asioita oikein.
Tarinan koko kuva ei aukene heti vaan juuri sopivasti vähän kerrallaan, ja vaikka kirjan loppu ja loppuratkaisu tuodaankin vähänäkkinäisesti lukijan eteen, sai kirjan viimeinen kappale minut kyyneliin koskettavuudellaan. Niin kauan kuin on elämää, on toivoa.
Mielenterveydestä, sen ongelmien vaikutuksesta koko perheeseen, ja traumasta joka saattaa saada onnellisuuden ja omakotitalon muodon.
Kekkosen kieli on soljuvaa ja aikahypyt rohkeita ja toimivia. Mielenterveysteeman rinnalla kasvaa lapsesta aikuiseksi Helena ja Kekkonen osaa kaivaa erityisesti nuoren aikuisen elämänvaiheesta kauniisti sen haavoittuvuudet esiin. Ihailen myös Kekkosen kykyä tehdä Helenastaan ja elämästä ylipäätään monimutkainen, lähes amoraalinen kokonaisuus.
Samaan aikaan jotenki ihana, surullinen ja lohdullinen. Pidin kovasti!! Kieli oli ihanan eleetöntä ja kaunista! Loppua kohden ehkä vähän ristiriitaiset fiilikset, mutta kokonaisuutena upea silti! Rakastan kaikkee, missä käsitellään monimutkaista äitisuhdetta......... Ehkä 4,5/5!!
Miten äidin itsemurhan voi pilkkoa ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi? Kuinka kantaa syyllisyyttä, jonka äidin kuolema jättää jälkeensä? Jos jokin pieni asia olisi mennyt toisin, olisiko äidin kuoleman voinut estää? Näitä painavia kysymyksiä tutkailee Helmi Kekkosen hienovaraisesti esiin piirtyvä Tämän naisen elämä (Siltala, 2021, kirja saatu arvostelukappaleena töiden kautta).
Äidin hautajaispäivänä teini-ikäinen Helena pukeutuu äidin ostamaan punaiseen mekkoon. Menkkakivut kouraisevat ja mielen täyttää poikaystävä Johannes, ensimmäiset hapuilevat yritykset koskettaa. Suru ei kuitenkaan väisty, Helena jää siihen jumiin. Hän ei osaa puhua siitä isän eikä Johanneksen kanssa, ja kun vuodet alkavat hitaasti kiertyä auki, suru on se, joka pysyy kaiken muun muuttuessa.
Romaani kuvaa sydäntäsärkevän kauniisti lapsen ja mielenterveysongelmien kanssa kamppailevan äidin suhdetta. Yhdessä suosikkikohtauksistani Helenan lapsuudenystävä Anna-Liisa tulee käymään, haluaisi leikkiä. Mutta Helenan äidillä on hyvä päivä, Helena ei halua mitään muuta kuin lekotella äitinsä läsnäolossa. Niinpä Helena nousee niin äkkinäisesti, että mehu kaatuu Anna-Liisan mekolle ja tämä joutuu lähtemään vaihtamaan vaatteita. Helena pääsee taas lähelle äitiä, saa tämän harvinaisen huomion itselleen.
Kirja kasvaa loppua kohden. Tuntuu, että harva teos paranee lopun lähestyessä, mutta niin käy Tämän naisen elämän kohdalla. Helenan vanhetessa kirja saa uusia kerrostumia. Miten kertoa puolisolle, ettei halua omia lapsia, että uskoo elämän olevan hyvää ja onnellista ihan vain kaksistaan? Helenan oman mielenterveyden järistessä ympyrä sulkeutuu. Onko hän sama kuin äitinsä? Viimeiset luvut täydentävät kokonaisuuden, tekevät siitä ehyen ja herkän. Usein ei käy niin, että pidän kirjan jälkimmäisestä puoliskosta alkupuoliskoa enemmän. Hämmentävä ja ilahduttavaa, että joskus näinkin! 3,5/5
Kaikki lukemani Helmi Kekkosen teksti on ollut kuulasta, minimalistista ja etäistä, mutta tässä nyt jotenkin itselleni ehkä turhankin kaukaista. Kipuilin tätä yli puolet kirjasta, vaikka mitä lähemmäs loppua edettiin, sitä paremmin ymmärsin sävyn sopivan päähenkilö Helenaan. Hän on etäinen ja kaukana, kuin lasin takana. Vaikeasti kiinni otettava ja saavutettava.
Kauneus tapahtui sanoissa ja hiljaisuuksissa niiden välissä, mutta jokin juonessa ja henkilöissä ei toiminut omalla kohdallani enkä imeytynyt mukaan niin kuin Kekkosen aiempiin kirjoihin, joiden tunnelma ja ihmiset ovat lähes särkeneet sydämen. Ei missään nimessä siis huono lukukokemus, vain jotenkin odottamattoman ontto, kaukainen, jälkiä jättämätön.
Surullinen ja koskettava lukukokemus, eheä ja mukaansatempaava tarina. Ei tarpeetonta kikkailua tai hienostelua, vain kertomus joka pakottaa kääntelemään sivuja ja jää mieleen kirjan loputtua.
Helmi Kekkosesta tuli itselle taas yksi uusi ja selvästi erinomainen suomalais(nais)kirjailija, jonka olen löytänyt tänä vuonna. Erään naisen elämä oli taitavasti rakennettu ja harkitusti kirjoitettu tarina, mutta sen intensiteetti ja vetovoima vaihteli ja heitteli yllättävän paljon. Niin minä sen koin.
Kekkosen kirja on teksti mielen sairaudesta ja sen ylisukupolvisesta perinnöstä.
Alun mystiikka ja loitolla pidetty lohduttomuus kosketti valtavasti. Kekkonen todella hallitsi aiheensa ja sen tarjoilun lukijalleen.
Itselle nainen eri vaiheissa oli kuitenkin jotenkin epäjatkuva kokemus. Naiseksi kasvava Helena oli vahvin ja raastavin kokemus, lapsi-Helena samaistuttava. Mutta mitä vanhemmaksi Helena kasvoi, sitä epäkiinnostavammaksi hän tuli. En jaksa enää tätä suomalaisen käsittelykyvyttömyyden saagaa - siitä on kirjoitettu jo aivan kaikki!
En voi myöskään mitään sille, että tahtomattani vertaan kaikkea tänä vuonna lukemaani suomalaisfiktiota Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliöön.
Kumminkin tämä oli hieno kirjallinen tuote itse aiheestaan. Ei siitä puhumattomuudesta vaan mielentervesaiheesta läheisen näkökulmasta.
Joskus makaan läpi yön samassa asennossa ja vain tuijotan kattoa. Ajattelen, että jos vain olen siinä, ihan paikoillani enkä tee yhtään mitään, olen vain, olen turvassa. Turvassa miltä, ajattelen.
Minut Helenan tarina vei ihan täysin mukanaan. Niin paljon tuttua, mutta ehkä kuitenkin enemmän Helenassa kuin äidissään. Ihailen Kekkosen taitoa luoda näin paljon tunnetta näin pelkistettyyn tekstiin. Ai että.
Tämä oli suorastaan pakahduttava lukukokemus, vangitseva ja surumielisyydestään huolimatta kaunis kuvaus äidin psyykkisestä sairaudesta ja itsemurhasta. Kuvaus siitä, kuinka lapsuuden ja nuoruuden kokemukset hakevat tietään tulla ulos ja käsitellyiksi myöhemmässä elämässä. Upea kirjailija!
vau. aloittaessani luin yhdeltä istumalta 100 sivua, pidättelin kyyneliä ja taittelin sivuja jotta muistaisin seuraavana päivänä merkitä kohtia ylös. olin varma alun perusteella että tästä tulee heittämällä vitosen kirja, mutta jännite hiukan laski toisella puolikkaalla mutta oli tää silti todella hyvä. rakastan kekkosen kirjoituskieltä, erikoisia sanavalintoja, keveyttä jolla näin raskas aihe kudotaan harsoksi elämän tapahtumien ympärille. kekkonen on upea, upea kirjoittaja.
”että osaisin kertoa sotkuisesta surustani, muistoista jotka ovat yhtä aikaa musertavia ja kauniita, tauoista lauseiden välissä, tummista kohoumista vuosien reunoilla.” s. 100
”Päiviin ja tunteihin on tullut säröjä, yksinäisyys päässyt jälleen sisälleni, suru alkanut lainehtia päivien reunoilla harmaana, sinnikkäänä, vain jotenkuten siedettävänä. On vaikeaa keskittyä, vielä vaikeampi nukkua, pelkään koko ajan unohtaneeni jotakin tärkeää.”
Kieleltään ja tyyliltään ilmava ja tunnelmiinsa hienosti käärivä pienoisromaani, jossa äitinsä menettävän lapsen ja surun kanssa aikuiseksi kasvaneen naisen mielenmaisema ja kokemukset peilautuvat hienosti toisiinsa, selittävät ja avaavat toisiaan. Päähenkilö jää etäälle paitsi ihmissuhteissaan, myös henkilönä lukijalle, mikä sopii kyllä teoksen teemaan, jossa kuvataan ulkopuolisuuden tunteita ja omien kipujensa avaamisen vaikeutta.
Kekkonen kuvaa mielen haurautta, yksinäisyyttä, surua ja toisen kanssa elämisen ja maailmojen jakamisen vaikeutta ja toisaalta kauneutta hienovireisen hallitusti. Suosittelen tiiviiden, tyylikkäiden romaanien ystäville.
Kaunis, alavireinen kertomus äidin mielen sairaudesta ja varhaisesta kuolemasta ja siitä, miten äidin sairaus vaikuttaa monella tapaa tyttären elämään hänen aikuistuessaan: muun muassa haluttomuuteen saada lapsia, viettää lapsiperhe-elämää ja vaikeuteen nauttia elämästä. Kirja muuttuu kuin varkain kertomukseksi tyttären omasta mielen sairaudesta, ylisukupolvisesta masennuksesta. Sekä äidillä että tyttärellä on rinnallaan puoliso, joka kannattelee ja tukee, ehkä liikaa. Jäin miettimään heidän kokemustaan ja rakkauttaan ja sitä, milloin kannattaa luovuttaa, vaikka rakastaisikin. Vai kannattaako? Tyttären kertomuksessa on onneksi ripaus toivoa ja mahdollisuus muutokseen, vaikka kirja onkin aika melankolinen.
Tämä oli aivan mielettömän kaunis kokemus äänikirjana, jonka luki Pihla Viitala hyvin intensiivisesti. Pidin kirjan tunnelmasta, vaikka paljon ei tavallaan tapahtunutkaan, paitsi kertojan pään sisällä.
Helenan äiti kuolee, kun Helena on 15. Isä ja Helena eivät osaa puhua asiasta, eivät muistoistaan, eivät oikein mistään. Helena yrittää rakentaa ehjää aikuisuutta ja piilottaa rikkinäisyytensä ja kipeät asiat.
Helmi Kekkosen Tämän naisen elämä (2021) on surumielinen pieni romaani puhumattomuuden perinnöstä, itsensä etsimisestä, mielenterveydestä ja kaikesta siitä, mikä voi ihmisen elämää rakentaa ja rikkoa. Helena ajattelee pitkään, että kyse on hänen valinnoistaan, mutta kaikkea ei voi itse valita. Kyse on siitäkin, miten asiat kohtaa ja käsittelee. Uskaltaako myöntää, kun omat voimat eivät riitä?
Minulle tämä kirja oli merkityksellinen lukukokemus. Pidin myös sen kielestä, rakenteesta ja rytmistä. Tämä on kolmas Helmi Kekkosen kirja, jonka olen lukenut. Kaikista niistä olen pitänyt paljon, tästä eniten.
Vähäeleinen, kaunis kertomus surusta ja traumaattisista kokemuksista, jotka eivät jätä meitä rauhaan ellemme niitä käsittele. Kaikesta synkkyydestään huolimatta, tästä kirjasta tuli huojentunut olo. Luultavasti tartun tämän jälkeen Helmi Kekkosen muihinkin kirjoihin.
En voi antaa tälle arvosanaa, tähtimäärää. Ymmärrän hyvin, jos päähenkilöä kuvaillaan etäiseksi, hänen elämäänsä etäisenä lukijasta - muista ihmisistä. Sitähän se on.
Teksti itsessään on kaunista kuten Kekkosen aina. En näin tuoreeltaan pysty tosiaan vertailemaan muihin, hänen tai muiden teoksiin, joten todetaan vain että kaunista, kuulasta, terävääkin. Keuhkoja puristavaa kun samaistumispintaa löytyy.
Se kertonee kaiken olennaisen. Että keuhkoja puristaa kirjan ja sen herättämien tunteiden ansiosta.
Jo kirjan alussa tiesin, että tämä teos todella onnistuu siinä, mitä kirjallisuudelta tavoittelen. "Tämän naisen elämä" on vaikuttava, koskettava ja paljonpuhuva kuvaus mielenterveydestä, mutta ennen kaikkea elämästä ja ihmisyydestä.
Pihla Viitala sopii äänikirjan lukijana teokseen täydellisesti. Toisinaan nopea siirtyminen aikatasoista toiseen tosin hankaloittaa kuuntelijan mukana pysymistä. Pidemmät tauot aikatasojen välissä olisivatkin siis auttaneet asiaan.
Vaikka kirja on lyhyehkö, ei päähenkilö jää millään tapaa etäiseksi. Helenan kamppailua taustansa kanssa kuvataan uskottavasti. Trauma näkyy sekä Helenan ajatuksissa että myös enemmän tai vähemmän taustalla hänen toiminnassaan - oli kyseessä sitten pohdinta lasten saamisesta tai uuteen kotiin muuttamisesta. Myös teoksen muu ihmiskuvaus on kiinnostavaa. Etenkin Helenan aikuisuudessa esiintyvät sivuhenkilöt ovat kaikki jollain tapaa "hyviä ihmisiä" olematta kuitenkaan millään tapaa täydellisiä.
Kirja on silti hyvin keskittynyt Helenaan, päähenkilöön. Jäin kuitenkin miettimään myös Helenan isää. Äiti aiheutti Helenalle valtavan trauman, joten ei liene tuulesta temmattua pohtia, miten jo valmiiksi väsynyt isä selvisi – vai selvisikö ollenkaan?
Surumielisyys on teoksessa todellakin läsnä, mutta loppu antaa kaivattua toivoa. Kirjaa kuunnellessani hiukan pelkäsin loppuratkaisua, mutta onnekseni sitäkin voi pitää varsin onnistuneena. "Tämän naisen elämä" nouseekin yhdeksi lempikirjoistani!
Tämän naisen elämä kertoo Helenan kasvutarinan. Helenan äiti kuolee ja lapsuutta varjostaneen äidin mielenterveysongelman rinnalle nousee suru äidin kuolemasta. Kekkonen kuvaa henkilöhahmoja tarkasti ja syvällisesti, minkä ansiosta (tai vuoksi?) kirja menee ihon alle ja osuu jonnekin. Ei missään nimessä mikään hyvän mielen kirja, pikemminkin surullinen ja pakahduttava.
Tämän naisen elämä on tarina Helenan kasvusta lapsesta aikuiseksi. Kirja alkaa Helenan äidin hautajaisista, joihin teini-ikäinen Helena pukee punaisen mekon ja miettii poikaystäväänsä ettei tarvitsisi miettiä omaa surua. Kirjassa seurataan miten äidin mielenterveysongelmat ja lopulta kuolema varjostavat ja vaikuttavat Helenan lapsuuteen, opiskeluaikaan ja ihmissuhteisiin
Kirjan teemat (suru, kuolema, mielenterveysongelmat ja käsittelemättömät tunteet) ovat valtavia, mutta kirjan ote niihin on lempeä. Helenan elämää ja ajatuksia katsellaan ymmärtävien ja lempeiden lasien läpi. Tulee tavallaan olo, että kertoja olisi se turvallinen aikuinen, jonka Helena olisi tarvinnut jo lapsena. Ei tuomita tai arvostella, vaan halutaan ymmärtää ja olla siinä häntä varten. Kirja ei ollut raskas kuuntelukokemus ja yllätyin myös kirjan lyhyydestä: huomaamattani kuuntelin koko kirjan yhdessä iltapäivässä.
Mitenkään sykähdyttävä tämä teos ei mulle ollut, mutta silti ihan hyvä kirja.
Kirjan ensimmäinen puolisko oli sellainen tyypillinen kolme miinus. Ihan sujuvaa tekstiä, osuvasti taustoittavia takaumia ja mielenkiintoinen asetelma seurata päähenkilön elämää teini-iästä pitkälle aikuisuuteen. Puolivälissä kirjaa fiilikseni muuttuivat täysin - päähenkilö on sosiaalityöntekijä! Sosiaalityöntekijöitä kuvataan suomalaisessa kaunokirjallisuudessa niin äärimmäisen harvoin, että ahmin koko loppupuoliskon kerralla. Ja voi taivas, miten taidokkaasti (lastensuojelun) sosiaalityötä kuvasikaan kirjailija, joka ei ilmeisesti itse ole sosiaalityöntekijä. Ehkä sosiaalityöntekijänä noita asioita ei saisikaan sanoa ääneen - miten paljon työssä kohtaa itsekkyyttä ja kyvyttömyyttä, miten vaikea on sietää ihmisiä, jotka tekevät hirveitä asioita lapsilleen eivätkä tajua edes pyytää anteeksi.
Jotain 4 ja 5 tähden väliltä - ehkä siis 4,5 tähteä?
Tämä oli tosi hyvä! Kaunis, riipaiseva, koskettava ja niin kipeä. Pisti oikeasti ajattelemaan. Kekkosen kirjoitustyyli ja lukujen lyhyys tekivät lukemisesta nopeaa ja tekstistä ilmavaa, vaikka aihe onkin kovin raskas ja vaikea. Perustuvatkohan kirjan tapahtumat jollain tasolla johonkin Kekkosen oman elämän kokemukseen? Tuli hieman sellainen tunne, että hän kirjoittaa aiheesta, josta tietää jotain tai josta hänellä on jonkunmoinen omakohtainen kokemus.
En oikein silti tiedä, miksen anna kirjalle täyttä 5 tähteä. Tykkäsin tästä paljon, periaatteessa ihan 5 tähden verran. Olen nyt lukenut Helmi Kekkoselta Vieraat ja Tämän naisen elämä, joista viimeiseksi mainittu oli ehdottomasti parempi, toki molemmat kirjat ovat hyviä ja lukemisen arvoisia. Haluan todellakin lukea kaikki muutkin hänen kirjansa!
Koskettava ja eleetön, tarina soljui luontevasti eteenpäin. Vaikka aikahyppyjä tapahtui eikä yksittäisiä tapauksia tai miljöitä jääty ylenpalttisesti kuvailemaan tai puimaan, muodostuivat tarina ja sen henkilökuvat herkästi ja selkeästi. Päähenkilö Helenaan oli helppo saada yhteys, vaikka hän jäikin myös etäiseksi lukijalle. Tarina kutoutui todella kauniisti ja sitä oli helppo lukea - luinkin koko kirjan päivässä. Lopetus oli itselle hieman töksähtävä, toisinaan olisi toivonut että tiettyjen tapahtumien äärelle olisi pysähdytty hieman pidemmäksi aikaa. 4,5 tähteä.
Kaunis teos, joka käsittelee mun mielestä ennen kaikkea haurautta ja surua. Tätä kirjaa on kuvattu etäiseksi, mutta minä en tunnistanut tässä sitä etäisyyttä kirjan päähenkilöön. Ennemminkin samaistuin siihen, kuinka vähän sanoja surun tuntemuksille on, ja kuinka se suru lukittautuu kehoon ja etäännyttää muista. Tykkäsin kirjan rytmityksestä ja siitä, ettei asioista kerrottu liikaa, vaan mentiin aika nopeasti välillä eteenpäin.
Kirjan idea oli ihan kiinnostava - lapsen näkökulma vanhemman mielenterveysongelmiin, ja miten nuo kokemukset kantavat aikuisuuteen. En osaa tarkkaan sanoa miksi, mutta tuntui kuin olisin päässyt lähemmäs päähenkilöä vasta kirjan lopussa. Alun fragmentaarinen rakenne ja kerronta eivät oikein saaneet minua tuntemaan mitään henkilöitä kohtaan tai kiinnostumaan heidän kohtaloistaan. Loppua kohden kuitenkin aloin hieman lämmetä.
Surullinen, kaunis ja mukaansatempaava kertomus äitinsä mielenterveysongelmista ja itsemurhasta läpi elämänsä kärsivästä Helenasta. Kirja liikkuu sulavasti Helenan lapsuudesta aikuisuuteen, ja kuvaa raa'an kauniisti etenkin muistoja ja takaumia lapsuudesta. Aivan ihana kirja, joka vei täysin mukanaan.