Lukuhaastetta varten oli keksittävä kirja, joka olisi pitänyt lukea koulussa, mutta jota en lukenut. Sellaisia muistin koulu-uraltani vain yhden: järkyttävän tylsältä tuntuneen Napakettu Napoleonin, joka on 1970-luvulla julkaistu lastenromaani. Siinä erikoisen hieno napakettu karkaa kettutarhasta ja pääsee lapsukaisten suojatiksi. Samalla pohditaan merkittäviä moraalikysymyksiä, kuten rehellisyyden ja epärehellisyyden oikeutusta.
Alaluokkien opettajamme pakkoluetutti romaanin meillä joko 2. tai 3. luokalla. Hän oli tavallaan perustellusti valinnut tämän ekologis-eettisen tarinan, jossa oli sekä söpö kuvitus että vauhdikasta takaa-ajoa, mutta kirja ei sopinut silloiseen kehitysvaiheeseemme. Vaikka luokkamme tykkäsi opettajan ääneen lukemista Uspenskin Fedja-setä-kirjoista ja muista neuvostoliittolaisista "lastenkirjoista" (lainausmerkit siksi, että kyseiset "lastenkirjat" ovat huomattavan poliittisia), tätä kirjaa kaikki inhosivat. Kirjan nimi jäi symboloimaan ikävää lukukokemusta, sellaista kirjallisuutta, mitä ei voi ymmärtää. Yläkoulussa ja vielä lukiossakin jotkut luokkalaiseni muistelivat, kuinka oli pakko lukea "sitä v***n Napakettu Napoleonia".
En eläissäni ole inhonnut montaakaan kirjaa, joten tähän kirjaan palaaminen oli erityisen valaisevaa. Miksi lukukokemus alaluokilta oli niin ankea ja miksi jätin osan kirjasta lukematta?
Ensinnäkin koko luokka juuri lukemaan oppineista jo sangen kehittyneisiin lukijoihin joutui lukemaan samaa kirjaa. Olin oppinut lukemaan 5-vuotiaana, ja Napoleonia kahlatessani 8- tai 9-vuotiaana luin ihan tolkuttomia määriä kirjoja. Silti en tainnut ymmärtää puoliakaan tästä romaanista, ja voin vain kuvitella, kuinka pihalla olivat ne, jotka hädin tuskin osasivat tavata. Kirjan kieli on nimittäin sen verran vanhanaikaista ja haastavaa, että lapsilukijoille se on kuin vierasta kieltä. Kerronnassa hypitään eläinten näkökulmasta ihmisiin ja luontokappaleisiin, ja esimerkiksi tähtikuviot esitetään persoonallisina, toimivina olentoina. Esimerkiksi tähtikuvio Orion metsästämässä Härkää (s. 23) hämmensi edelleen yhtä paljon kuin lapsena. Lukujen alussa kuvataan muuten konkreettista takaa-ajojuonta vertauskuvallisella, abstraktilla tasolla. Lisäksi venäläiskirjallisuuden tapaan teksti vilisee pitkiä, vaikeita ja alati muuntuvia nimiä.
Toiseksi neuvostoliittolainen toveriyhteiskunta oli täysin vieras meille 1990-luvun loppupuoliskon koululaisille. Kirjassa on paljon viittauksia pikku pioneereihin, työn sankaruuteen ynnä muuhun, mutta mitäpä me olisimme niistä tienneet. Lukeminen olisi vaatinut huolellista historiallista taustoitusta, jotta olisimme ymmärtäneet teoksen sisäistä maailmaa.
Kolmanneksi koin ihan suunnatonta epäonnistumisen tuskaa, kun yritin lukea tätä kirjaa koulussa. Luimme kirjaa urakalla eli periaatteessa omaan tahtiin, mutta opettaja kontrolloi lukemista kysymyksin ja tehtävin. Ärsyynnyin ja olin kateellinen, jos joku muu tiesi kirjasta jotain, mitä minä en muistanut tai ollut tajunnut. Kirjan sanomaa en silloin ymmärtänyt lainkaan. Mitä enemmän meni yli hilseen, sitä enemmän jätin lukematta ja keksin omasta päästäni.
Näin jälkikäteen luettuna Napakettu Napoleon Kolmas on oikein viehättävä ja opettavainen tarina. Kerronnassa riittää haastetta, ja merkitysten monissa kerroksissa on pohdittavaa useammallekin lukukerralle. Kielen ja tyylin kauneus ihastuttavat. Ennen kaikkea ilahduttaa terävä huumori ja yhteiskunnallinen kantaaottavuus. Ihan Uspenskin tasolle ei päästä, mutta kelpo luettavaa on tämä Kovalkin!