What do you think?
Rate this book
Perussuomalaiset Halla-ahon ja Purran linjalla
Syväluotaava tietokirja Suomen kiistellyimmästä puolueesta ja sen johtajasta.
Ovatko perussuomalaiset uhka demokratialle vai osoitus sen toimivuudesta? Suomen kohutuin ja pelätyin poliittinen liike tunnetaan heikosti.
Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä kertoo, millaisesta puolueesta on kyse. Mikä on perussuomalaisten ideologia, mitkä ovat puolueen tavoitteet, ja miksi sitä äänestetään?
Kuvatessaan perussuomalaisuutta ja sen taustaa Jokisipilä purkaa suomalaisten puolueiden kannatusmuutosten syitä. Kirjallisten lähteiden ohella teos pohjautuu Jussi Halla-ahon harvinaisiin haastatteluihin.
Pituus 10 tuntia 29 min.
Ovatko perussuomalaiset uhka demokratialle vai osoitus sen toimivuudesta? Suomen kohutuin ja pelätyin poliittinen liike tunnetaan heikosti.
Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja Markku Jokisipilä kertoo, millaisesta puolueesta on kyse. Mikä on perussuomalaisten ideologia, mitkä ovat puolueen tavoitteet, ja miksi sitä äänestetään?
Kuvatessaan perussuomalaisuutta ja sen taustaa Jokisipilä purkaa suomalaisten puolueiden kannatusmuutosten syitä. Kirjallisten lähteiden ohella teos pohjautuu Jussi Halla-ahon harvinaisiin haastatteluihin.
Pituus 10 tuntia 29 min.
Audiobook
First published September 27, 2021
1 person is currently reading
17 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 9 of 9 reviews
November 21, 2021
Onpa järkyttävän huono kirja. Enkä viittaa siihen, että kirjailija on radikaalisti eri mieltä kuin minä. Vaan perustelut oikeasti ontuvat ja kaiken lisäksi perustuvat joko suoranaiseen valehteluun tai vääristelyyn.
Jokisipilän teesi on, että perussuomalaiset on samanaikaisesti vaihtoehtoliike, että normaali puolue, joka vahvistaa demokratiaa, heikentämisen sijaan. Perustellakseen tämän näkemyksen, kirjailija sivuttaa kaikki faktat jotka todistavat päinvastaista. Joskus kirjaimellisesti irrottamalla yksittäisiä sitaatteja pois kontekstista tai soveltamalla valikoivasti ja jopa ristiriitaisesti itsensä keksimiä tutkimussdandardeja.
Mutta se, että kirjaillija vääristelee faktoja ei vielä ole se pahin asia tässä teoksessa. Pahin on Jokipipilän totaalinen kyvyttömyys keksiä, miksi ihmiset voisivat edes teoriassa vastustaa perussuomalaisia. Kirjailija ei analysoi perussuomalaisten vastustajien näkemyksiä tai yritä edes kumota niitä. Sen sijaan hän leimaa ne lähtökohtaisesti vääriksi sen enempää selittämättä. Tällä ihmeellisellä menetelmällä Jokisipilä päättyy siihen johtopäätökseen että ihmiset vastustavat perussuomalaisia, koska heitä suututtaa puolueen "valtarakenteita horjuttava luonne", jota hän ei edes selitä, mitä valtarakenteita oikein horjutetaan? Antirasismin vai kolmen valtapuolueen hegemoniaa? Tai, että ihmiset vastustavat persuja saadakseen itsensä näyttämään rohkealta ja moraalisemmalta henkilöltä, ilman että tekee mitään konkreettista. Eli moraaliposerausta tai hyvesignalointia. Mikä osoittaa että Jokisipilän mielestä ei ole olemassa pätevää kritiikkiä olemassakaan perussuomalaisista.
Ne asiat jotka taas ovat tässä kirjassa oikein, eivät edes ole omaperäisiä. Esim että populistipuolueita äänestetään koska globalisaatio ja muuttuvat kulttuuri pelottaa on aika vakiintunut selitys tutkimuskirjallisuudessa ja jotka jostain syystä Jokipilä esittää omina uniikkeina ideoinaan.
Tämä kirja on järkyttävää roskaa. Se ei ole muuta kuin selkeää puoluepoliittista propagandaa ja vielä todella kömpelöä. Olen todella pettynyt Jokisipilän.
Jokisipilän teesi on, että perussuomalaiset on samanaikaisesti vaihtoehtoliike, että normaali puolue, joka vahvistaa demokratiaa, heikentämisen sijaan. Perustellakseen tämän näkemyksen, kirjailija sivuttaa kaikki faktat jotka todistavat päinvastaista. Joskus kirjaimellisesti irrottamalla yksittäisiä sitaatteja pois kontekstista tai soveltamalla valikoivasti ja jopa ristiriitaisesti itsensä keksimiä tutkimussdandardeja.
Mutta se, että kirjaillija vääristelee faktoja ei vielä ole se pahin asia tässä teoksessa. Pahin on Jokipipilän totaalinen kyvyttömyys keksiä, miksi ihmiset voisivat edes teoriassa vastustaa perussuomalaisia. Kirjailija ei analysoi perussuomalaisten vastustajien näkemyksiä tai yritä edes kumota niitä. Sen sijaan hän leimaa ne lähtökohtaisesti vääriksi sen enempää selittämättä. Tällä ihmeellisellä menetelmällä Jokisipilä päättyy siihen johtopäätökseen että ihmiset vastustavat perussuomalaisia, koska heitä suututtaa puolueen "valtarakenteita horjuttava luonne", jota hän ei edes selitä, mitä valtarakenteita oikein horjutetaan? Antirasismin vai kolmen valtapuolueen hegemoniaa? Tai, että ihmiset vastustavat persuja saadakseen itsensä näyttämään rohkealta ja moraalisemmalta henkilöltä, ilman että tekee mitään konkreettista. Eli moraaliposerausta tai hyvesignalointia. Mikä osoittaa että Jokisipilän mielestä ei ole olemassa pätevää kritiikkiä olemassakaan perussuomalaisista.
Ne asiat jotka taas ovat tässä kirjassa oikein, eivät edes ole omaperäisiä. Esim että populistipuolueita äänestetään koska globalisaatio ja muuttuvat kulttuuri pelottaa on aika vakiintunut selitys tutkimuskirjallisuudessa ja jotka jostain syystä Jokipilä esittää omina uniikkeina ideoinaan.
Tämä kirja on järkyttävää roskaa. Se ei ole muuta kuin selkeää puoluepoliittista propagandaa ja vielä todella kömpelöä. Olen todella pettynyt Jokisipilän.
September 6, 2023
Suosittelen kirjaa suurilla varauksilla niille perussuomalaisia vastustaville tai heihin neutraalisti suhtauville, jotka haluavat hetkeksi asettua puoluetta äänestävien saappaisiin. Uskon, että Jokisipilä monessa kohden kirjaansa tavoittaa hyvin niitä syitä, ajatuksia ja tunteita, joita perussuomalaisten äänestämisen taustalla on. Myös puolueen ehdokkaiden haastattelut antoivat ihan kiinnostavia tulokulmia aiheeseen.
Sitten päästään niihin varauksen aiheisiin, joista vähäisin on kirjan toisteisuus ja liika pituus. Jokisipilä määrittelee opuksensa kansantajuiseksi tutkimukseksi. Kirjalla ei kuitenkaan ole tutkimuksen kanssa mitään tekemistä; olen lukenut ja opiskellut sitä ehtaa tutkimustavaraa riittävästi, että uskallan sanoa näin, vaikka meriitit on kirjailijalla periaatteessa kunnossa. Tutkimukseen kun eivät kuulu pitkät mielipidekirjoittelua muistuttavat pätkät, jossa yliolkaisesti tölvitään erimielisiä, heitellään useasti ilmoille vaikeasti verifioitavissa olevia väitteitä tai tuodaan omaa mielipidettä jatkuvasti tekstiin tosiasioiden sekaan.
Tutkimuksellinen etäisyys aiheeseen siis puuttuu Jokisipilältä täysin. Hän esimerkiksi paitsi kuvailee perussuomalaisten käyttämiä värikkäitä uustermejä, myös käyttää näitä uustermejä omassa analyysissaan. Käyttäessään puolueen uustermejä Jokisipilä tulee toistaneeksi sen näkökulmia ja maailmankuvaa ilman tieteellisen kirjoittamisen edellyttämää hajurakoa käsiteltävään asiaan. Näinä hetkinä tuntuu kuin lukisi perssuomalaisen kynästä tulevaa tekstiä. Esimerkiksi suvaitsevaisto ei ole mikään neutraali termi kuvaamaan perussuomalaisten poliittista vastapuolta ja jopa wikipedia osaa laittaa sen perään tarkenteen "(nettislangia, halventava)". Perattavaa tieteellisyyden suhteen olisi paljon. Todettakoon lyhyesti, että Jokispilä näyttää asettavan riman sille tasolla, että kunhan hän ei kehoita lukijoita äänestämään perussuomalaisia, mitään ylilyöntiä ei ole tapahtunut.
Osa Jokisipilän PS:ään kohdistamasta (tutkimuskirjaksi itseään kutsuvalle kirjalle korviinpistävästä) hehkuttavasta puhetyylistä oli mielestäni ymmärrettävämpää. Onhan se totta, että PS on kyennyt tekemään näyttäviä kannatusnousuja, tuomaan vaihtoehtoja päätöksentekoon ja kasvattamaan äänestysprosenttia. Joistakin hyvistä havainnoista huolimatta minun on vaikea hyväksyä tutkijalta tällaisen kirjan markkinoimista tieteellisenä, kun se ei sitä ollut.
Sitten päästään niihin varauksen aiheisiin, joista vähäisin on kirjan toisteisuus ja liika pituus. Jokisipilä määrittelee opuksensa kansantajuiseksi tutkimukseksi. Kirjalla ei kuitenkaan ole tutkimuksen kanssa mitään tekemistä; olen lukenut ja opiskellut sitä ehtaa tutkimustavaraa riittävästi, että uskallan sanoa näin, vaikka meriitit on kirjailijalla periaatteessa kunnossa. Tutkimukseen kun eivät kuulu pitkät mielipidekirjoittelua muistuttavat pätkät, jossa yliolkaisesti tölvitään erimielisiä, heitellään useasti ilmoille vaikeasti verifioitavissa olevia väitteitä tai tuodaan omaa mielipidettä jatkuvasti tekstiin tosiasioiden sekaan.
Tutkimuksellinen etäisyys aiheeseen siis puuttuu Jokisipilältä täysin. Hän esimerkiksi paitsi kuvailee perussuomalaisten käyttämiä värikkäitä uustermejä, myös käyttää näitä uustermejä omassa analyysissaan. Käyttäessään puolueen uustermejä Jokisipilä tulee toistaneeksi sen näkökulmia ja maailmankuvaa ilman tieteellisen kirjoittamisen edellyttämää hajurakoa käsiteltävään asiaan. Näinä hetkinä tuntuu kuin lukisi perssuomalaisen kynästä tulevaa tekstiä. Esimerkiksi suvaitsevaisto ei ole mikään neutraali termi kuvaamaan perussuomalaisten poliittista vastapuolta ja jopa wikipedia osaa laittaa sen perään tarkenteen "(nettislangia, halventava)". Perattavaa tieteellisyyden suhteen olisi paljon. Todettakoon lyhyesti, että Jokispilä näyttää asettavan riman sille tasolla, että kunhan hän ei kehoita lukijoita äänestämään perussuomalaisia, mitään ylilyöntiä ei ole tapahtunut.
Osa Jokisipilän PS:ään kohdistamasta (tutkimuskirjaksi itseään kutsuvalle kirjalle korviinpistävästä) hehkuttavasta puhetyylistä oli mielestäni ymmärrettävämpää. Onhan se totta, että PS on kyennyt tekemään näyttäviä kannatusnousuja, tuomaan vaihtoehtoja päätöksentekoon ja kasvattamaan äänestysprosenttia. Joistakin hyvistä havainnoista huolimatta minun on vaikea hyväksyä tutkijalta tällaisen kirjan markkinoimista tieteellisenä, kun se ei sitä ollut.
November 10, 2021
Kenties neutraalein "persuista" kirjoitettu kirja koskaan - onko se sitten hyvä asia vai ei, jääköön jokaisen itse pohdittavaksi. Seuraan itse politiikkaa lähinnä huvittuneena sivusta, joten kirja ei herättänyt suurta tunteellista liikehdintää suuntaan tai toiseen, joskin myönnän, että koin melko ongelmalliseksi sen, ettei persujen riveistä tulleita kamalia, nihilistisiä keskustelunavauksia käsitelty kriittisemmin. Toisaalta, oli ihan puhdistavaa myös lukea oikeistopuoluetta käsittelevä kirja, jossa ei joka sivulla haukuttu puoluetta rasistis-fasistiseksi natsi-Saksan kaiuksi, vaan yritettiin ihan aikuisten oikeasti ymmärtää mistä Perussuomalaiset-nimisessä ilmiössä on poliittisesti ja kulttuurillisesti kysymys. Kirjan kenties kiintoisin kohta oli entisen Supo-päällikön Seppo Tiitisen brutaali luonnehdinta Jussi Halla-ahosta. Suosittelen kirjaa politiikkaa ymmärtämään pyrkiville.
December 31, 2022
Jokisipilä, Markku: Perussuomalaiset. Halla-ahon ja Purran linjalla (2021, Otava, 335 s.)
Esittely
Markku Jokisipilä on poliittisen historian apulaisprofessori ja Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja. Hän on julkaissut useita teoksia historiasta ja politiikasta.
Plussaa on annettava heti alussa siitä, että kirjailija kertoo oman suhteen tutkimuskohteeseen, koska tähän saakka perussuomalaisia käsittelevä kirjallisuus on ollut hyvin punavihreästi värittynyttä. Erityisesti ns. puolueettomina itseään pitävät journalistit ja "asiantuntijat" ovat usein poliittisesti kallellaan vasemmistolaiseen maailmankuvaan, mikä näkyy heidän julkaisujensa puolueellisuutena. Tämä kirjailijan avautuminen auttaa hälventämään väärinkäsityksiä asiasta. Tieteentekijän etiikkaan kuuluu vilpittömyys ja rehellisyys ja tällä tietoisella valinnalla kirjailija edistää kyseistä hyvettä.
Alkuosassa kirjailija käyttää paljon vaivaa käsitteiden määrittelyyn, mitä tulee erityisesti äärioikeistolaisuuteen liittyen. Sama koskee sitä, että kirjailija joutuu selittämään, että poliittisten puolueiden kannatus perustuu kysyntään ja tarjontaan. Tällaisen tekstin kirjoittaminen kertoo siitä, että Suomen politiikan tutkimuksessa sekä journalismissa tietämyksen taso on ollut niin alhainen, minkä vuoksi kirjailija joutuu lähteä perusasioiden määrittelystä. Tämä ei ole kuitenkaan kirjailijan vika, vaan kertoo siitä, että kirja vastaa kysyntään. Maailma kaipaa realistisempaa kuvausta todellisuudesta kuin mitä tähän saakka on saatu lehdistä lukea.
Tutkimusote
Kirjailija ei akateemisella tyylillä valota tutkimusmetodiaan teoksen populaariluonteisuuden vuoksi, mutta hän muutamalla virkkeellä valottaa ajatusmaailmaansa, kuinka tekee tutkimustaan. Näistä muutamat seikat särähtävät.
Sivulla 20 kirjailija toteaa tarkemmin tutkimusotteestaan:
"Tieteenteon ei kuulu olla poliittista eikä politiikka ole tieteentekoa. Politiikassa painavin tosiasia on aina kulloinkin voimassa oleva vaalitulos ja siinä kiteytyvä kansan tahto."
Tästä herää muutama ajatus. Eikö politiikan tule perustua tosiasioihin? Jos tehdään tosiasioiden vastaista politiikkaa, seuraa hyvinvointitappioita. Tieteentekijöiden vastuulla on tehdä tosiasioihin pohjautuvaa tutkimusta, koska sitä käytetään päätöksenteon pohjana. Näin ollen tiede on poliittista, koska yksityisten ihmisten ja viranomaisten päätökset pohjataan siihen. On sitten ihmisten oma valinta, hyväksyvätkö he tosiasioita ja tätä valinnan mahdollisuutta kutsutaan poliittisuudeksi. Tosiasian voi joko hylätä tai hyväksyä. Ihminen voi ohittaa tietoisuuden (mielipiteiden) tasolla tosiasiat, mutta hän ei voi välttää tosiasioiden ohittamisen seurauksia (esim. painovoima tai yrityksen kassavaje ovat olemassa, vaikka laittaisi silmät kiinni). Kansan tahto voi olla mitä vaan, mutta se ei voi kumota tosiasioita. Esimerkiksi kuolemasta ei voi tulla elämää yhdelläkään kansanäänestyksellä. Köyhyydestä ei tule rikkautta kuninkaan julistuksella. Sosialismista ei synny vaurautta kansankomissaarien asetuksella. Orjuudesta ei tule vapautta diktaattorin päätöksellä. Tehottomasta liiketoiminnasta ei tule tehokasta liiketoimintaa demokraattisen äänestystuloksen myötä. Nämä ovat mahdottomuuksia.
Sivulla 37 kirjailija jatkaa:
"Tutkimuksen tehtävänä on kuvata, selittää, taustoittaa ja analysoida politiikkaa, ei asettua itse yhteiskunnallisen valtakamppailun kentälle osapuoleksi kannattamaan tai vastustamaan siellä toimivia poliittisia liikkeitä tai yksittäisiä poliitikkoja"
Mikä on tieteen tarkoitus - kenties kuvata tosiasioita? Käytetään hieman vertauskuvallisuutta tässä. Insinöörit suunnittelevat siltoja, rakennuksia ja koneita, jotka noudattavat tiettyjä lainalaisuuksia. Suunnittelemalla huonoja siltoja, rakennuksia tai koneita ne hajoavat ja aiheuttavat vahinkoa. Silloin ne eivät palvele tarkoitusperiään, ja ovat siten huonoja vaihtoehtoja eikä niitä tule siksi rakentaa. Sama pätee politiikkaan, koska politiikan tarkoituksena on myöskin parantaa ihmisten elämää. Jos poliittinen puolue ajaa linjaa, jonka tavoitteena on lisätä sääntelyä, jonka myötä ihmisten vapaus vähenee, vauraus vähenee, elintaso huononee - kyseinen linja voidaan todeta huonoksi. Näin ollen tutkijoiden tehtävänä - aivan kuten biologi tutkii elämää parantavia eliksiirejä tai geologi tutkii elämää ylläpitävää maaperää - politiikan tutkijan tehtävänä on tutkia elämää edistäviä poliittisia linjauksia - ja vastavuoroisesti tunnistaa ideologiset virukset, jotka tuhoavat elämää, vapautta ja onnellisuuden tavoittelua. Poliittiset puolueet voivat olla eri mieltä siitä, mikä asia lisää vaurautta, mutta todellisuus lopulta osoittaa sen, että mielipiteistä riippumatta vauraus kasvaa aina siellä, missä on vapautta. Orjaleirillä ei synny innovaatioita, onnellisuutta tai vaurautta - olipa tätä edistävän puolueen kannatus mikä vaan. Vastaavasti mikään poliittinen linjanveto ei voi muuttaa sitä tosiasiaa, että vauraus kasvaisi varastamalla tai jakamalla. Koska tieteentekijä haluaa olla oikeassa - ja koska tosiasiat tunnustamalla voi syntyä järkeviä päätöksiä (tosiasiat kieltämällä ei seuraa hyviä päätöksiä) - on tieteentekijä aina toissijaisesti myös suositusten antaja sekä yhteiskunnallisen keskustelun osapuoli. Löytyykö sellaista geologia, joka työkseen toteaa asteroidin törmäyksen haitalliseksi ihmiselämälle, mutta vaalitenttiin päästyään ylistää asteroidin törmäyksen tarpeellisuutta ja vaatii sen edistämistä poliittisella ohjelmalla? Ei tietenkään, koska tosiasiat löydettyään hänellä on henkilökohtainen intressi edistää ihmiselämää ja kertoa faktat muille. Vastaavasti talouspolitiikan tutkija, joka löytää korrelaation vapauden ja vaurauksen välillä, on samalla myös poliittisen suosituksen antaja ja siten keskustelun osapuoli.
Analyysi ja lähteiden käyttö
Kirjassa on lähdeviitteitä 350 kappaletta, 13 sivun lähdeluettelo sekä 3 sivullista puolueohjelmia lueteltuna. Niistä ei pikaisella vilkaisulla ollut - yksittäistä puoluelakiviittausta lukuunottamatta - viittaus valtiopäiväasiakirjoihin, eli vaikkapa hallituksen esityksiin (HE), äänestystuloksiin tai suuressa salissa käytyihin keskustelupöytäkirjoihin. Oikeusministeriön selvitykset (raportit) ovat lähin sinne suuntaan oleva instituutio, johon viitattiin. Lähteissä toki saattaa olla niin kutsuttuja toisen käden viittauksia eduskuntalähteisiin. Mutta kun kirjailija itse on eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja, tällainen alkuperäislähteiden puuttuminen on jokseenkin hämmentävä. Eikö eduskuntaryhmän toiminnan analyysi olisi juuri tällaisen kirjan olennaisinta ydintä? Eikö eduskuntasali ole politiikan tutkimuksen sydän? Poliittisten iskulauseiden tuottamiseen pystyvät lähes kaikki, mutta eduskuntatyöhön valitaan vain harvat ja siellä varsinainen työ tehdään. Siksi fokuksen tulisikin olla siellä, mihin monet haluavat, mutta harvat pääsevät. Eli työn tuloksiin - eduskuntatyöhön. Näistä syistä johtuen näen tässä (1) tutkimusmetodillisen puutteen, minkä seurauksena (2) eduskuntaryhmän toiminnan analyysi jää äärimmäisen rajalliseksi.
Annan tästä esimerkin:
"Maatalous- ja aluepolitiikassa puolue oli lähellä keskustaa, voimakkaasti pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin ja laajojen julkisten palvelujen puolustamisessaan taas sosialidemokraatteja. Ohjelman arvokonservatiiviset linjaukset muistuttivat kristillisdemokraatteja tai aiempien vuosikymmenten kokoomusta." (s. 37)
Mihin väitteet perustuvat? Mitä eksaktisti tarkoitetaan "laajalla julkisella palvelulla"? Millaista on "keskustan lähellä oleminen"? Onko lähteenä puolueaktiivien haastattelut, puolueohjelmien vertailu vai eduskuntaryhmän äänestyskäyttäytyminen? Vai kaikki yhdessä? Tässä ei ole siis kyse siitä, etteikö väite pitäisi paikkansa (koska todennäköisesti se on oikeassa), vaan siitä, millä todistuspohjalla tällainen väite on esitetty. Kirjassa puolueen ohjelman analyysi on suhteellisen pienessä roolissa, mikä näkyy siinä, että ohjelmaa kuvailevat lausekkeet ovat usein lyhyitä. Jos kirjailija on tehnyt taustatyötä esimerkiksi analysoimalla eduskuntaryhmän äänestyskäyttäytymistä - tämä ei tule selkeästi esiin lähteiden käyttämisessä. Varsinainen urotyö olisi se, että kahlaa puolueen äänestyskäyttäytymisen eduskunnassa läpi, tuottaa niistä tilastollisin menetelmin luettavaa dataa, joka osoittaa puolueen sijoittumisen poliittisella kompassilla pisteeseen X/Y. Tai esimerkiksi luettelo keskeisistä lainsäädäntöprosessin äänestystuloksista eri vaalikausien aikana. Sen sijaan pääasiallisen huomion kirjassa ottavat polittiset ulostulot ja muutamat asiakysymykset. Näihin tarttuminen on toki helpompaa, koska täkyjä on helppoa löytää uutisista. Tämä ei ole kuitenkaan puolueen koko kuva. On muistettava, että rekisteröidyn puolueen linja ja eduskuntaryhmän äänestyskäyttäytyminen voivat poiketa toisistaan esimerkiksi eduskunnan valiokunnissa sekä suuressa salissa.
Teos käsittelee hyvin paljon sitä, mitä jotkut muut sanovat perussuomalaisten olevan. Mutta mistä nämä muut tietävät, mitä perussuomalaiset ovat? Jokaisen tieteen tehtävänä on esittää (tosia) väitelauseita todellisuudesta. Tutkijan tehtävänä on ohittaa välikäsi ja mennä suoraan alkulähteelle. Tutkijan tulee katsoa itse, mitä tutkittava ilmiö on ja mitkä ovat sen syy-seuraussuhteet. Kirja pystyy kyllä ansiokkaasti kertomaan, mitä perussuomalaisista on sanottu muualla, mitä sen ohjelmissa lukee tai miten perussuomalaiset luonnehtivat itseään. Sen sijaan liian vähälle huomiolle jää olennaisin kysymys - ovatko nämä puheet ja tekstit totta? Kyllä vai ei? Tässä taas tullaan siihen, kuinka tutkimusmetodia koskevat valinnat aiheuttavat tiettyjä seurauksia. Kun tutkimusmetodin mukaan tutkijan ei tule ottaa kantaa ilmiöön, siitä seuraa väitelauseiden puute, mistä edelleen seuraa, että tutkimus voi muistuttaa lähinnä toisten (puolueiden tai ihmisten) mielipiteiden siteerausta, joita kompataan satunnaisilla omilla havainnoilla. Esimerkiksi luku 4 ("Perussuomalainen ideologia ja sen kasvun maaperä") on kylläkin pätevää toisten tekstien siteerausta, mutta varsinainen luokittelu ja luonnontieteellinen ("insinöörimäinen") parametrien määrittely loistavat poissaolollaan.
Se, että kaavioita esiintyy harvemmin politiikan tutkimuksessa, johtuu siitä, että se on merkittävästi vaikeampaa kuin retorisen pintakerroksen kommentointi. Syväanalyysi edellyttää puheiden ja tekojen abstrahointia, operationalisointia numeeriseen muotoon ja ilmaisua ihmiselle ymmärretävässä muodossa tilastotieteellisin keinoin. Poliittiset kompassit, BKT:t, elinkustannusindeksit ja keskihinnat ovat eräitä tällaisia pitkälle jalostettuja abstraktioita. Tässä kirjassa abstraktioiden käsittely on vähäisessä roolissa. Pelkästään toisten ihmisten mielipiteiden siteeraaminen ei ole vielä ideologian analyysia, vaan enemmänkin historian kirjoitusta siitä, että joku sanoi joskus jotain.
Yhteenveto
Kirja ei sinällään tuo mitään olennaista uutta tietoa perussuomalaisten ideologian kuvailuun. Avainsanoja ovat vaihtoehto, äänestäjien kyllästyminen, monikärkisyys, protesti ja muut vastaavat. Näitä selityksiä ovat toki monet muutkin analysoijat tuoneet esille. Tässä kirjassa ne tuodaan koostettuna esille ilman tunnepitoista kiihkoa, joka on tässä ajassa varsin yleinen ilmiö. Puolueen historiallisen kehityksen eli tapahtumien kulun kirjailija on kylläkin esittänyt johdonmukaisesti ja riittävällä tarkkuudella. Samat tiedot ovat vahvistettavissa useista lähteistä, eikä kirjasta jää olennaista epäilyksen sijaa, että historiakuvaus olisi vääristynyt. Näin ollen tätä teosta voidaan käyttää poliittisen historian käsittelyssä varteenotettavana lähteenä.
Kirjan arvosanaa nostaa selkeä kielenkäyttö sekä puolueen historiallisten vaiheiden johdonmukainen kuvaus, jollaista ei ole aiemmin juurikaan nähty tässä aihepiirissä. Lisäksi kirjoittaja osoittaa lähteiden tuntemuksellaan tuntevansa olennaiset seikat puolueesta sekä sen viitekehyksestä. Harvinaisena ilmiönä on myöskin tutkijan kyky myöntää ääneen olleensa väärässä aiemmassa tulkinnassaan, mikä on suomalaisessa kulttuurissa harvinaista. Kirjan arvosanaa laskevat tutkimusmetodillinen kantaaottamattomuus, eduskuntaryhmän sivuuttaminen sekä numeerisesti mitattavan (kvantitatiivisen) aineiston puute. Myöskin jatkuva oikeisto-vasemmisto -vastakkainasettelun läpikäynti on tarpeetonta, koska kyseinen poliittinen vastakkainasettelu on ns. package deal, eli väärä dikotomia, jonka jokaisen politiikan tutkijan tulisi tunnistaa vanhentuneeksi ja epätarkaksi. Paljon tarkempi mittari olisi ollut lähes mikä tahansa verkosta saatava poliittinen kompassi (maksuton testi), jossa arvioidaan yksilönvapauden määrää - eli yksilön ja valtion suhdetta - numeerisesti mitattavalla tavalla.
Arvosana: 3/5
Esittely
Markku Jokisipilä on poliittisen historian apulaisprofessori ja Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja. Hän on julkaissut useita teoksia historiasta ja politiikasta.
Plussaa on annettava heti alussa siitä, että kirjailija kertoo oman suhteen tutkimuskohteeseen, koska tähän saakka perussuomalaisia käsittelevä kirjallisuus on ollut hyvin punavihreästi värittynyttä. Erityisesti ns. puolueettomina itseään pitävät journalistit ja "asiantuntijat" ovat usein poliittisesti kallellaan vasemmistolaiseen maailmankuvaan, mikä näkyy heidän julkaisujensa puolueellisuutena. Tämä kirjailijan avautuminen auttaa hälventämään väärinkäsityksiä asiasta. Tieteentekijän etiikkaan kuuluu vilpittömyys ja rehellisyys ja tällä tietoisella valinnalla kirjailija edistää kyseistä hyvettä.
Alkuosassa kirjailija käyttää paljon vaivaa käsitteiden määrittelyyn, mitä tulee erityisesti äärioikeistolaisuuteen liittyen. Sama koskee sitä, että kirjailija joutuu selittämään, että poliittisten puolueiden kannatus perustuu kysyntään ja tarjontaan. Tällaisen tekstin kirjoittaminen kertoo siitä, että Suomen politiikan tutkimuksessa sekä journalismissa tietämyksen taso on ollut niin alhainen, minkä vuoksi kirjailija joutuu lähteä perusasioiden määrittelystä. Tämä ei ole kuitenkaan kirjailijan vika, vaan kertoo siitä, että kirja vastaa kysyntään. Maailma kaipaa realistisempaa kuvausta todellisuudesta kuin mitä tähän saakka on saatu lehdistä lukea.
Tutkimusote
Kirjailija ei akateemisella tyylillä valota tutkimusmetodiaan teoksen populaariluonteisuuden vuoksi, mutta hän muutamalla virkkeellä valottaa ajatusmaailmaansa, kuinka tekee tutkimustaan. Näistä muutamat seikat särähtävät.
Sivulla 20 kirjailija toteaa tarkemmin tutkimusotteestaan:
"Tieteenteon ei kuulu olla poliittista eikä politiikka ole tieteentekoa. Politiikassa painavin tosiasia on aina kulloinkin voimassa oleva vaalitulos ja siinä kiteytyvä kansan tahto."
Tästä herää muutama ajatus. Eikö politiikan tule perustua tosiasioihin? Jos tehdään tosiasioiden vastaista politiikkaa, seuraa hyvinvointitappioita. Tieteentekijöiden vastuulla on tehdä tosiasioihin pohjautuvaa tutkimusta, koska sitä käytetään päätöksenteon pohjana. Näin ollen tiede on poliittista, koska yksityisten ihmisten ja viranomaisten päätökset pohjataan siihen. On sitten ihmisten oma valinta, hyväksyvätkö he tosiasioita ja tätä valinnan mahdollisuutta kutsutaan poliittisuudeksi. Tosiasian voi joko hylätä tai hyväksyä. Ihminen voi ohittaa tietoisuuden (mielipiteiden) tasolla tosiasiat, mutta hän ei voi välttää tosiasioiden ohittamisen seurauksia (esim. painovoima tai yrityksen kassavaje ovat olemassa, vaikka laittaisi silmät kiinni). Kansan tahto voi olla mitä vaan, mutta se ei voi kumota tosiasioita. Esimerkiksi kuolemasta ei voi tulla elämää yhdelläkään kansanäänestyksellä. Köyhyydestä ei tule rikkautta kuninkaan julistuksella. Sosialismista ei synny vaurautta kansankomissaarien asetuksella. Orjuudesta ei tule vapautta diktaattorin päätöksellä. Tehottomasta liiketoiminnasta ei tule tehokasta liiketoimintaa demokraattisen äänestystuloksen myötä. Nämä ovat mahdottomuuksia.
Sivulla 37 kirjailija jatkaa:
"Tutkimuksen tehtävänä on kuvata, selittää, taustoittaa ja analysoida politiikkaa, ei asettua itse yhteiskunnallisen valtakamppailun kentälle osapuoleksi kannattamaan tai vastustamaan siellä toimivia poliittisia liikkeitä tai yksittäisiä poliitikkoja"
Mikä on tieteen tarkoitus - kenties kuvata tosiasioita? Käytetään hieman vertauskuvallisuutta tässä. Insinöörit suunnittelevat siltoja, rakennuksia ja koneita, jotka noudattavat tiettyjä lainalaisuuksia. Suunnittelemalla huonoja siltoja, rakennuksia tai koneita ne hajoavat ja aiheuttavat vahinkoa. Silloin ne eivät palvele tarkoitusperiään, ja ovat siten huonoja vaihtoehtoja eikä niitä tule siksi rakentaa. Sama pätee politiikkaan, koska politiikan tarkoituksena on myöskin parantaa ihmisten elämää. Jos poliittinen puolue ajaa linjaa, jonka tavoitteena on lisätä sääntelyä, jonka myötä ihmisten vapaus vähenee, vauraus vähenee, elintaso huononee - kyseinen linja voidaan todeta huonoksi. Näin ollen tutkijoiden tehtävänä - aivan kuten biologi tutkii elämää parantavia eliksiirejä tai geologi tutkii elämää ylläpitävää maaperää - politiikan tutkijan tehtävänä on tutkia elämää edistäviä poliittisia linjauksia - ja vastavuoroisesti tunnistaa ideologiset virukset, jotka tuhoavat elämää, vapautta ja onnellisuuden tavoittelua. Poliittiset puolueet voivat olla eri mieltä siitä, mikä asia lisää vaurautta, mutta todellisuus lopulta osoittaa sen, että mielipiteistä riippumatta vauraus kasvaa aina siellä, missä on vapautta. Orjaleirillä ei synny innovaatioita, onnellisuutta tai vaurautta - olipa tätä edistävän puolueen kannatus mikä vaan. Vastaavasti mikään poliittinen linjanveto ei voi muuttaa sitä tosiasiaa, että vauraus kasvaisi varastamalla tai jakamalla. Koska tieteentekijä haluaa olla oikeassa - ja koska tosiasiat tunnustamalla voi syntyä järkeviä päätöksiä (tosiasiat kieltämällä ei seuraa hyviä päätöksiä) - on tieteentekijä aina toissijaisesti myös suositusten antaja sekä yhteiskunnallisen keskustelun osapuoli. Löytyykö sellaista geologia, joka työkseen toteaa asteroidin törmäyksen haitalliseksi ihmiselämälle, mutta vaalitenttiin päästyään ylistää asteroidin törmäyksen tarpeellisuutta ja vaatii sen edistämistä poliittisella ohjelmalla? Ei tietenkään, koska tosiasiat löydettyään hänellä on henkilökohtainen intressi edistää ihmiselämää ja kertoa faktat muille. Vastaavasti talouspolitiikan tutkija, joka löytää korrelaation vapauden ja vaurauksen välillä, on samalla myös poliittisen suosituksen antaja ja siten keskustelun osapuoli.
Analyysi ja lähteiden käyttö
Kirjassa on lähdeviitteitä 350 kappaletta, 13 sivun lähdeluettelo sekä 3 sivullista puolueohjelmia lueteltuna. Niistä ei pikaisella vilkaisulla ollut - yksittäistä puoluelakiviittausta lukuunottamatta - viittaus valtiopäiväasiakirjoihin, eli vaikkapa hallituksen esityksiin (HE), äänestystuloksiin tai suuressa salissa käytyihin keskustelupöytäkirjoihin. Oikeusministeriön selvitykset (raportit) ovat lähin sinne suuntaan oleva instituutio, johon viitattiin. Lähteissä toki saattaa olla niin kutsuttuja toisen käden viittauksia eduskuntalähteisiin. Mutta kun kirjailija itse on eduskuntatutkimuksen keskuksen johtaja, tällainen alkuperäislähteiden puuttuminen on jokseenkin hämmentävä. Eikö eduskuntaryhmän toiminnan analyysi olisi juuri tällaisen kirjan olennaisinta ydintä? Eikö eduskuntasali ole politiikan tutkimuksen sydän? Poliittisten iskulauseiden tuottamiseen pystyvät lähes kaikki, mutta eduskuntatyöhön valitaan vain harvat ja siellä varsinainen työ tehdään. Siksi fokuksen tulisikin olla siellä, mihin monet haluavat, mutta harvat pääsevät. Eli työn tuloksiin - eduskuntatyöhön. Näistä syistä johtuen näen tässä (1) tutkimusmetodillisen puutteen, minkä seurauksena (2) eduskuntaryhmän toiminnan analyysi jää äärimmäisen rajalliseksi.
Annan tästä esimerkin:
"Maatalous- ja aluepolitiikassa puolue oli lähellä keskustaa, voimakkaasti pohjoismaisen hyvinvointivaltiomallin ja laajojen julkisten palvelujen puolustamisessaan taas sosialidemokraatteja. Ohjelman arvokonservatiiviset linjaukset muistuttivat kristillisdemokraatteja tai aiempien vuosikymmenten kokoomusta." (s. 37)
Mihin väitteet perustuvat? Mitä eksaktisti tarkoitetaan "laajalla julkisella palvelulla"? Millaista on "keskustan lähellä oleminen"? Onko lähteenä puolueaktiivien haastattelut, puolueohjelmien vertailu vai eduskuntaryhmän äänestyskäyttäytyminen? Vai kaikki yhdessä? Tässä ei ole siis kyse siitä, etteikö väite pitäisi paikkansa (koska todennäköisesti se on oikeassa), vaan siitä, millä todistuspohjalla tällainen väite on esitetty. Kirjassa puolueen ohjelman analyysi on suhteellisen pienessä roolissa, mikä näkyy siinä, että ohjelmaa kuvailevat lausekkeet ovat usein lyhyitä. Jos kirjailija on tehnyt taustatyötä esimerkiksi analysoimalla eduskuntaryhmän äänestyskäyttäytymistä - tämä ei tule selkeästi esiin lähteiden käyttämisessä. Varsinainen urotyö olisi se, että kahlaa puolueen äänestyskäyttäytymisen eduskunnassa läpi, tuottaa niistä tilastollisin menetelmin luettavaa dataa, joka osoittaa puolueen sijoittumisen poliittisella kompassilla pisteeseen X/Y. Tai esimerkiksi luettelo keskeisistä lainsäädäntöprosessin äänestystuloksista eri vaalikausien aikana. Sen sijaan pääasiallisen huomion kirjassa ottavat polittiset ulostulot ja muutamat asiakysymykset. Näihin tarttuminen on toki helpompaa, koska täkyjä on helppoa löytää uutisista. Tämä ei ole kuitenkaan puolueen koko kuva. On muistettava, että rekisteröidyn puolueen linja ja eduskuntaryhmän äänestyskäyttäytyminen voivat poiketa toisistaan esimerkiksi eduskunnan valiokunnissa sekä suuressa salissa.
Teos käsittelee hyvin paljon sitä, mitä jotkut muut sanovat perussuomalaisten olevan. Mutta mistä nämä muut tietävät, mitä perussuomalaiset ovat? Jokaisen tieteen tehtävänä on esittää (tosia) väitelauseita todellisuudesta. Tutkijan tehtävänä on ohittaa välikäsi ja mennä suoraan alkulähteelle. Tutkijan tulee katsoa itse, mitä tutkittava ilmiö on ja mitkä ovat sen syy-seuraussuhteet. Kirja pystyy kyllä ansiokkaasti kertomaan, mitä perussuomalaisista on sanottu muualla, mitä sen ohjelmissa lukee tai miten perussuomalaiset luonnehtivat itseään. Sen sijaan liian vähälle huomiolle jää olennaisin kysymys - ovatko nämä puheet ja tekstit totta? Kyllä vai ei? Tässä taas tullaan siihen, kuinka tutkimusmetodia koskevat valinnat aiheuttavat tiettyjä seurauksia. Kun tutkimusmetodin mukaan tutkijan ei tule ottaa kantaa ilmiöön, siitä seuraa väitelauseiden puute, mistä edelleen seuraa, että tutkimus voi muistuttaa lähinnä toisten (puolueiden tai ihmisten) mielipiteiden siteerausta, joita kompataan satunnaisilla omilla havainnoilla. Esimerkiksi luku 4 ("Perussuomalainen ideologia ja sen kasvun maaperä") on kylläkin pätevää toisten tekstien siteerausta, mutta varsinainen luokittelu ja luonnontieteellinen ("insinöörimäinen") parametrien määrittely loistavat poissaolollaan.
Se, että kaavioita esiintyy harvemmin politiikan tutkimuksessa, johtuu siitä, että se on merkittävästi vaikeampaa kuin retorisen pintakerroksen kommentointi. Syväanalyysi edellyttää puheiden ja tekojen abstrahointia, operationalisointia numeeriseen muotoon ja ilmaisua ihmiselle ymmärretävässä muodossa tilastotieteellisin keinoin. Poliittiset kompassit, BKT:t, elinkustannusindeksit ja keskihinnat ovat eräitä tällaisia pitkälle jalostettuja abstraktioita. Tässä kirjassa abstraktioiden käsittely on vähäisessä roolissa. Pelkästään toisten ihmisten mielipiteiden siteeraaminen ei ole vielä ideologian analyysia, vaan enemmänkin historian kirjoitusta siitä, että joku sanoi joskus jotain.
Yhteenveto
Kirja ei sinällään tuo mitään olennaista uutta tietoa perussuomalaisten ideologian kuvailuun. Avainsanoja ovat vaihtoehto, äänestäjien kyllästyminen, monikärkisyys, protesti ja muut vastaavat. Näitä selityksiä ovat toki monet muutkin analysoijat tuoneet esille. Tässä kirjassa ne tuodaan koostettuna esille ilman tunnepitoista kiihkoa, joka on tässä ajassa varsin yleinen ilmiö. Puolueen historiallisen kehityksen eli tapahtumien kulun kirjailija on kylläkin esittänyt johdonmukaisesti ja riittävällä tarkkuudella. Samat tiedot ovat vahvistettavissa useista lähteistä, eikä kirjasta jää olennaista epäilyksen sijaa, että historiakuvaus olisi vääristynyt. Näin ollen tätä teosta voidaan käyttää poliittisen historian käsittelyssä varteenotettavana lähteenä.
Kirjan arvosanaa nostaa selkeä kielenkäyttö sekä puolueen historiallisten vaiheiden johdonmukainen kuvaus, jollaista ei ole aiemmin juurikaan nähty tässä aihepiirissä. Lisäksi kirjoittaja osoittaa lähteiden tuntemuksellaan tuntevansa olennaiset seikat puolueesta sekä sen viitekehyksestä. Harvinaisena ilmiönä on myöskin tutkijan kyky myöntää ääneen olleensa väärässä aiemmassa tulkinnassaan, mikä on suomalaisessa kulttuurissa harvinaista. Kirjan arvosanaa laskevat tutkimusmetodillinen kantaaottamattomuus, eduskuntaryhmän sivuuttaminen sekä numeerisesti mitattavan (kvantitatiivisen) aineiston puute. Myöskin jatkuva oikeisto-vasemmisto -vastakkainasettelun läpikäynti on tarpeetonta, koska kyseinen poliittinen vastakkainasettelu on ns. package deal, eli väärä dikotomia, jonka jokaisen politiikan tutkijan tulisi tunnistaa vanhentuneeksi ja epätarkaksi. Paljon tarkempi mittari olisi ollut lähes mikä tahansa verkosta saatava poliittinen kompassi (maksuton testi), jossa arvioidaan yksilönvapauden määrää - eli yksilön ja valtion suhdetta - numeerisesti mitattavalla tavalla.
Arvosana: 3/5
November 16, 2021
Markku Jokisipilän teos Perussuomalaiset on ensimmäinen kokonaisvaltainen tutkimus Timo Soinin ym. perustamasta puolueesta. Jokisipilä käy nopeasti läpi SMP.n ja perussuomalaisten historian ja siirtyy analysoimaan puolueen kannatuksen perusteita. Siinä hän onnistuu hyvin ja tuo esiin perussuomalaisten vaalitaktiikkaa. Vuoden 2011 vaaleissa Soinin porukka mm. lisäsi tahallaan vaaliohjelmaan postmodernin taiteen tuen lopettamisen, jolla se sai vastustajansa nousemaan barrikadeille sillä seurauksella, että persujen kannatus nousi. Persut on todellinen vaihtoehto tylsille yleispuolueille, kirjoittaa Jokisipilä. Kirjaa kirjoittaessa persujen puheenjohtaja vaihtui, mutta onneksi Jokisipilä ehti saada tämänkin muutoksen mukaan teokseen. Lopussa kirja sortuu lievään toistoon, mutta säilyttää kuitenkin jänteensä loppuun asti. Politiikasta kiinnostuneelle tärkeä kirja. Pisteet 9/10.
March 23, 2024
Kirjakommenttini lukijalle tiedoksi ensi alkuun: ajattelen suurin piirtein kaikesta eri tavoin kuin Perussuomalaiset. Silti minua kiinnostaa miksi niin moni on kanssani eri mieltä.
Kirja Perussuomalaisista herättää saman kysymyksen kuin puolue itsessään: voiko Perussuomalaisia tarkastella "neutraalisti".
Entä mitä on neutraalius politiikassa ja tutkimuksessa? Aiheesta käytiin keskustelua julkisuudessa kirjan julkaisemisen myötä muutama vuosi sitten.
Kirjoittaja Markku Jokisipilä painottaa tutkijan positiotansa ja sen puolueettomuutta, mutta kaikki lukijat eivät ole olleet samaa mieltä tämän kirjan puolueettomuudesta. Perussuomalaisia kannattavat pitävät tätä kirjaa todennäköisesti neutraalina ja poliittisen leirin toisella puolella olevat pitänevät kirjaa vähemmän neutraalina. Tämä kuvastaakin koko aihepiirin ongelmallisuutta: Perussuomalaiset jakavat niin voimakkaasti näkemyksiä, että niin kriittisen kommentoinnin kuin puoltavan kommentoinnin tekeminen on vaikeaa. Et voi olla jossain harmaalla alueella ja keskustella "asiasta", vaan olet "kyllä tai ei", puolesta tai vastaan.
Se on sääli.
Minustakin tämä kirja on sen verran ymmärtävä Perussuomalaisten omalle diskurssille, että mielestäni kirja ei "puolueeton". Keskeisenä aineistona ovat Perussuomalaisten haastattelut ja näkemykset, joita ei haasteta merkittävästi - ja toisaalta aineistona on myös päinvastaisella kannalla olevien kansanedustajien ja toimijoiden kommentteja. Kirjaan on valittu pitkiä ja hyviä osuuksia sekä puolustajilta että vastustajilta, mutta tehty myös Perussuomalaisten vastustajista olkiukkoja kokoamalla ja listaamalla yhteen vastustajilta typerimmät ja raflaavimmat näkemykset Perussuomalaisista. Ehkä tällä on haluttu alleviivata tai kuvata sitä, että Perussuomalaisten vastustajat toimivat samalla tavalla kuin Perussuomalaiset; vastapuoli(kin) tekee argumenttivirheitä, kuten kärjistyksiä, heittävät leimakirveitä, menevät henkilökohtaisuuksiin, jne.
Itse en pidä sitä pelkästään enkä valtavan pahana asiana, että kirja tarjoaa Perussuomalaisten suosiota ymmärtävän näkökulman. Lukijahan saa tehdä tekstiin oman etäisyytensä. Lukija saa olla eri mieltä. Lukija joka tapauksessa tekee omat johtopäätöksensä.
Kirjan tarkoitus on mielestäni tärkeä. On tärkeää ja mielekästä pyrkiä selittämään, mistä, miksi ja miten on syntynyt tällainen suurta ja jatkuvasti kasvavaa suosiota nauttiva puolue. Jokisipilän analyysi ei oikeastaan selitä, miksi tällainen oikeistopopulistinen puolue menestyy nyt (hän ohittaa mm. sen, että kyseessä on Suomea suurempi trendi - mistä trendi siis johtuu?) mutta esittää kuitenkin oleellisia huomioita mm. puolueen historiasta.
Lisäksi on kiinnostavaa saada jotenkin kiinni siitä tunnelmasta ja viestistä, jonka Perussuomalaisten jäsenilleen haluavat lähettää. Perussuomalaiset on eittämättä tällä hetkellä menestynyt ja edistyvä puolue. He ovat voittajia. Ja he ovat saaneet innostettua ihmiset osaksi Perussuomalaisten voittavaa joukkuetta.
Minusta kirjan ansio on sekin, että lukija saa hyvin kiinni siitä, miten tulehtunutta ja ongelmallista koko poliittinen keskustelu on. Kiistelyn raskaus välittyy. Tosin olisin selvinnyt ilman muutamaa Perussuomalaisten uhriutumista sivuilla.
Henkilökohtaisesti ajattelen usein, että viisas on se, joka väistää, ja suurempi ihminen myöntää omat virheensä - vaikka myös muissa olisi virheitä. En tiedä, päteekö sama politiikassa. Ehkä ei.
Joka tapauksessa poteroituminen omaan totuuteen on vahingollista ja kaventaa ajattelun vapautta, oli kyseessä mikä poliittinen suunta tahansa.
Kirja Perussuomalaisista herättää saman kysymyksen kuin puolue itsessään: voiko Perussuomalaisia tarkastella "neutraalisti".
Entä mitä on neutraalius politiikassa ja tutkimuksessa? Aiheesta käytiin keskustelua julkisuudessa kirjan julkaisemisen myötä muutama vuosi sitten.
Kirjoittaja Markku Jokisipilä painottaa tutkijan positiotansa ja sen puolueettomuutta, mutta kaikki lukijat eivät ole olleet samaa mieltä tämän kirjan puolueettomuudesta. Perussuomalaisia kannattavat pitävät tätä kirjaa todennäköisesti neutraalina ja poliittisen leirin toisella puolella olevat pitänevät kirjaa vähemmän neutraalina. Tämä kuvastaakin koko aihepiirin ongelmallisuutta: Perussuomalaiset jakavat niin voimakkaasti näkemyksiä, että niin kriittisen kommentoinnin kuin puoltavan kommentoinnin tekeminen on vaikeaa. Et voi olla jossain harmaalla alueella ja keskustella "asiasta", vaan olet "kyllä tai ei", puolesta tai vastaan.
Se on sääli.
Minustakin tämä kirja on sen verran ymmärtävä Perussuomalaisten omalle diskurssille, että mielestäni kirja ei "puolueeton". Keskeisenä aineistona ovat Perussuomalaisten haastattelut ja näkemykset, joita ei haasteta merkittävästi - ja toisaalta aineistona on myös päinvastaisella kannalla olevien kansanedustajien ja toimijoiden kommentteja. Kirjaan on valittu pitkiä ja hyviä osuuksia sekä puolustajilta että vastustajilta, mutta tehty myös Perussuomalaisten vastustajista olkiukkoja kokoamalla ja listaamalla yhteen vastustajilta typerimmät ja raflaavimmat näkemykset Perussuomalaisista. Ehkä tällä on haluttu alleviivata tai kuvata sitä, että Perussuomalaisten vastustajat toimivat samalla tavalla kuin Perussuomalaiset; vastapuoli(kin) tekee argumenttivirheitä, kuten kärjistyksiä, heittävät leimakirveitä, menevät henkilökohtaisuuksiin, jne.
Itse en pidä sitä pelkästään enkä valtavan pahana asiana, että kirja tarjoaa Perussuomalaisten suosiota ymmärtävän näkökulman. Lukijahan saa tehdä tekstiin oman etäisyytensä. Lukija saa olla eri mieltä. Lukija joka tapauksessa tekee omat johtopäätöksensä.
Kirjan tarkoitus on mielestäni tärkeä. On tärkeää ja mielekästä pyrkiä selittämään, mistä, miksi ja miten on syntynyt tällainen suurta ja jatkuvasti kasvavaa suosiota nauttiva puolue. Jokisipilän analyysi ei oikeastaan selitä, miksi tällainen oikeistopopulistinen puolue menestyy nyt (hän ohittaa mm. sen, että kyseessä on Suomea suurempi trendi - mistä trendi siis johtuu?) mutta esittää kuitenkin oleellisia huomioita mm. puolueen historiasta.
Lisäksi on kiinnostavaa saada jotenkin kiinni siitä tunnelmasta ja viestistä, jonka Perussuomalaisten jäsenilleen haluavat lähettää. Perussuomalaiset on eittämättä tällä hetkellä menestynyt ja edistyvä puolue. He ovat voittajia. Ja he ovat saaneet innostettua ihmiset osaksi Perussuomalaisten voittavaa joukkuetta.
Minusta kirjan ansio on sekin, että lukija saa hyvin kiinni siitä, miten tulehtunutta ja ongelmallista koko poliittinen keskustelu on. Kiistelyn raskaus välittyy. Tosin olisin selvinnyt ilman muutamaa Perussuomalaisten uhriutumista sivuilla.
Henkilökohtaisesti ajattelen usein, että viisas on se, joka väistää, ja suurempi ihminen myöntää omat virheensä - vaikka myös muissa olisi virheitä. En tiedä, päteekö sama politiikassa. Ehkä ei.
Joka tapauksessa poteroituminen omaan totuuteen on vahingollista ja kaventaa ajattelun vapautta, oli kyseessä mikä poliittinen suunta tahansa.
December 7, 2021
Kirja kuvaa hyvin syitä nousulle 2011 (vaalirahaskandaali, EU-kriisi, Halmeelta opittu revittelevä tyyli, jota jalostettiin salonkikelpoisemmaksi, 2006 presidentinvaalien myötä kasvanut näkyvyys, kasvanut organisaatio sekä edeltäneiden kuntavaalien kasvu). Ei siis niinkään maahanmuutto vielä vaikka sekin voimistui teemana, jääden silti vaikutuksiltaan tulevaa pienemmäksi.
Jokisipilä kytkee tähän vielä maailmanmuutoksen. 1980-luvulla normaaleina pidetyt isänmaallisuutta korostavat puheenparret jäivät varjoon globalismin, integraation ja yhteishyvän ja -kivan nostaessa päätään. Konservatiivisuus, kansallismielisyys, isänmaallisuus, yhtenäiskulttuuri ja vastaavat jäivät pääosin persujen käyttöön. Ilmeisesti kristilliset eivät saaneet valjastettua näitä käyttöönsä?
Jokisipillän mukaan konservatiivisia arvoja kannattavia on Suomessa 25 %, erittäin tiukkaa kansallisuusmääritelmää ja maahanmuuttoa rajoittavia yli yli 20 %.
Muiden puolueiden puhuessa ohi tämän osuuden, ohittaessa globalisaation häviäjät (tai oman näkemyksen mukaan tämän globalisaation häviäjien puolustamisen tullessa vasemmiston suunnasta se keskittyy globaaliin kulmaan ja solidaarisuuteen, mikä ei kohtaa sitten muita em. arvoja) ja hehkuttaessa muutosta tai ainakin puhuessa sen pakosta, jää PS ääniä kerättäväksi.
Tältä pohjalta persut lähtivät puhumaan ja provosoimaan, mikä erottaa sen muista ja vetoaa kannattajkuntaan. Se on erilainen
Kirjan julkistuksessa silmiini pisti, että paljon puhuttiin siinä esiin nostetuista tutkijoista, heidän kannoistaan ja väitetystä puolueellisuudesta. Tässä yhteydessä tehdään käsitteellinen erottelu eri oikeistojen välillä. Perussuomalaiset eivät Jokisipilän mukaan ole äärioikeistolainen puolue, koska se on demokraattinen eikä sen ohjelmat tue tätä väitettä. Radikaalioikeistolainen se voikin olla.
Tässä kohtaa ja populismia käsiteltäessä tulkintaa voinee pitää ps-myönteisenä.
Lopussa käsitellään Halla-ahon nousu ja loikkarit, jotka eivät kehuja kerää. Jokisipilä näkee JHA:n kasvattaneen puoluetta ja tehneen siitä selkeämmin suunnatun. Kuka tietää, minkä asian puolesta puolue toimi Timo Soinin aikana? Näkemys veikeä, koska Soini itse moittii, ettei hommalaisia ja heidän aatelaisiaan koskaan kiinnostanut mikään muu kuin maahanmuutto, ei perhe, sosiaali tai muu politiikka. No, Soinia kiinnosti ulkopolitiikka, joka on jännä pohja kansalliselle populistipuolueelle.
Jokisipilän mukaan puolue on nyt koherentimpi ja Purra asemoi hallitukseen. No, viime aikoina tästä koherentiudesta ja hallituskelpoisuudesta on esitetty toisenlaisiakin teorioita.
Kirjassa tuodaan esiin, että PS on hyvä olla olemassa, koska se toimii varaventtiilinä sen esiin nostamille teemoille. Nämä teemat eivät nousseet tyhjästä eivätkä ne katoa hyssyttelemällä tai vastaamalla niihin kuten aina aikaisemmin on vastattu.
Jokisipilä kytkee tähän vielä maailmanmuutoksen. 1980-luvulla normaaleina pidetyt isänmaallisuutta korostavat puheenparret jäivät varjoon globalismin, integraation ja yhteishyvän ja -kivan nostaessa päätään. Konservatiivisuus, kansallismielisyys, isänmaallisuus, yhtenäiskulttuuri ja vastaavat jäivät pääosin persujen käyttöön. Ilmeisesti kristilliset eivät saaneet valjastettua näitä käyttöönsä?
Jokisipillän mukaan konservatiivisia arvoja kannattavia on Suomessa 25 %, erittäin tiukkaa kansallisuusmääritelmää ja maahanmuuttoa rajoittavia yli yli 20 %.
Muiden puolueiden puhuessa ohi tämän osuuden, ohittaessa globalisaation häviäjät (tai oman näkemyksen mukaan tämän globalisaation häviäjien puolustamisen tullessa vasemmiston suunnasta se keskittyy globaaliin kulmaan ja solidaarisuuteen, mikä ei kohtaa sitten muita em. arvoja) ja hehkuttaessa muutosta tai ainakin puhuessa sen pakosta, jää PS ääniä kerättäväksi.
Tältä pohjalta persut lähtivät puhumaan ja provosoimaan, mikä erottaa sen muista ja vetoaa kannattajkuntaan. Se on erilainen
Kirjan julkistuksessa silmiini pisti, että paljon puhuttiin siinä esiin nostetuista tutkijoista, heidän kannoistaan ja väitetystä puolueellisuudesta. Tässä yhteydessä tehdään käsitteellinen erottelu eri oikeistojen välillä. Perussuomalaiset eivät Jokisipilän mukaan ole äärioikeistolainen puolue, koska se on demokraattinen eikä sen ohjelmat tue tätä väitettä. Radikaalioikeistolainen se voikin olla.
Tässä kohtaa ja populismia käsiteltäessä tulkintaa voinee pitää ps-myönteisenä.
Lopussa käsitellään Halla-ahon nousu ja loikkarit, jotka eivät kehuja kerää. Jokisipilä näkee JHA:n kasvattaneen puoluetta ja tehneen siitä selkeämmin suunnatun. Kuka tietää, minkä asian puolesta puolue toimi Timo Soinin aikana? Näkemys veikeä, koska Soini itse moittii, ettei hommalaisia ja heidän aatelaisiaan koskaan kiinnostanut mikään muu kuin maahanmuutto, ei perhe, sosiaali tai muu politiikka. No, Soinia kiinnosti ulkopolitiikka, joka on jännä pohja kansalliselle populistipuolueelle.
Jokisipilän mukaan puolue on nyt koherentimpi ja Purra asemoi hallitukseen. No, viime aikoina tästä koherentiudesta ja hallituskelpoisuudesta on esitetty toisenlaisiakin teorioita.
Kirjassa tuodaan esiin, että PS on hyvä olla olemassa, koska se toimii varaventtiilinä sen esiin nostamille teemoille. Nämä teemat eivät nousseet tyhjästä eivätkä ne katoa hyssyttelemällä tai vastaamalla niihin kuten aina aikaisemmin on vastattu.
January 7, 2022
Ystävän suosituksesta kiinnostuin kuulemaan mistä Perussuomalaisten suosio voisi johtua. Sille löytyi syitä ja oli mielenkiintoista kuulla jokseenkin erilaista kertomusta heistä kuin mitä yleensä kuulee.
Noh, ei silti niin erikoinen kirja ollut. Kirjailija vakuuttelee puolueettomuuttaan, mutta jätti erilaisen tunteen. Ihan mielenkiintoista näkökulmaa kuitenkin.
Noh, ei silti niin erikoinen kirja ollut. Kirjailija vakuuttelee puolueettomuuttaan, mutta jätti erilaisen tunteen. Ihan mielenkiintoista näkökulmaa kuitenkin.
November 25, 2022
Selkeää tekstiä, mutta sisältö olisi ollut hyvä olla edes vähän tieteellisempää eikä pamfletiksi muotoiltu persufanikirja.
Displaying 1 - 9 of 9 reviews