Властиве

by Iris Hanika

Цей роман розповідає про німецьке страждання від нацистського мину­лого. Тож він аж ніяк не історичний твір, а роман про сьогодення. Звідки береться це страждання, прекрасно відомо, однак форми, яких воно може набувати, вельми різноманітні. Тим-то це одночасно роман про середні роки життя, про час, коли зникає певність, що йдеш по світу правильним шляхом, а також роман про самотність і дружбу.

Genres: German Literature, Germany, Fiction, Novels

192 pages

First published January 1, 2010

Reviews

[Mikko Saari · Rating 3 out of 5]

Saksalaiseen kulttuuriin kytkeytyy olennaisena osana toisen maailmansodan ja natsien hirmutekojen muisto. Se painaa myös Menneisyydenhallintalaitoksen päähenkilöä Hans Frambachia. Frambach työskentelee Menneisyydenhallintalaitoksessa, jonka tehtävänä on tallentaa holokaustin historiaa. Hän käsittelee päivästä toiseen samanlaisina toistuvia kuvauksia keskitysleireiltä ja on suoraan sanottua musertua.

Frambach on muutenkin eriskummallinen tapaus. Hitusen neuroepätyypilliseltä vaikuttava mies ylläpitää ystävyyssuhdetta Grazielaan, joka on rakastunut aivan toiseen, valitettavan varattuun mieheen, Joachimiin. Frambach ystävystyi Grazielan kanssa, koska tämän kanssa oli voinut puhua Auschwitzista ja kärsimyksestä. Mutta entäs nyt, kun suhde Joachimiin tekeekin Grazielan onnelliseksi, eikä tämä oikeastaan ole enää niin kiinnostunut kärsimyksestä?

Menneisyydenhallintalaitos on omituinen kirja, joka sekä herätti kiinnostusta että kummastutti. Lopulta se jätti hitusen kylmäksi. Kirja kommentoi kyllä osuvasti Auschwitz-kirjojen trendiä ja yleisesti keskitysleirien kauhujen muuttumista kaupallisen koneiston raaka-aineeksi. "Se ei ole enää tänä päivänä työ, jota on tehtävä, vaan siitä on tullut shoah-bisnestä. Ja sen minä koen aivan vieraaksi. Koska se työ ei ole minulle mitään bisnestä. Ei totisesti. Aivan päinvastoin."

Ehkä natsimenneisyys ei olekaan lopulta kaiken saksalaisen kärsimyksen taustalla. Ehkä menneisyyden kärsimyksistä on mahdollista päästää irti. Siihen ajatuskulkuun tämä pieni, vähän vinosti humoristinen kirja antaa aineksia.

[Readerwhy]

(suom. Menneisyydenhallintalaitos)

"Make muistomerkkejä, not keskitysleirejä!"



Iris Hanika on kirjoittanut romaanin, jonka kirjoittamisen voisi kuvitella olevan mahdotonta - ainakin, jos ei halua saada osakseen syytteitä vakavan asian halventamisesta.



Menneisyydenhallintalaitos on kuvaus Hans Frambachista, joka on jumittunut natsien tekemiä julmuuksia seuranneeseen saksalaisten kollektiiviseen syyllisyyteen. Frambach ei halua / voi päästää menneestä irti, koska pitää velvollisuutenaan tuntea syyllisyyttä natsien teoista. Hän kokee menneiden muistojen vaalimisen "lakisääteiseksi" ja että olisi rikos ihmisyyttä kohtaan olla onnellinen.

Kun Frambachin pitkäaikainen ystävä Graziela, jonka kanssa yhdessä hän on pitänyt yllä syyllisyystraumoja, ryhtyy (Frambachin näkökulmasta) kevytmielisiin tekoihin ja suhteeseen miehen kanssa, myös Frambach joutuu kohtaamaan ajatuksen siitä, että olisiko sittenkin mahdollista ja hyväksyttävää irrottaa menneisyys hengityskoneesta.

Paitsi suhteessa menneisyyteen ja kollektiiviseen syyllisyyteen on Frambach muutoinkin pakkomielteinen mies, joka tulee esiin mm. siinä, että hänen mukaansa parhaita ovat nimet, joiden kirjainmäärä on kolmella jaollinen.

Hanika lähestyy vaikeaa aihetta lämpimän huumorin ja ironian kautta. Samalla hän Frambachin kautta ottaa kantaa myös natsikuvaston loputtomaan kaupalliseen ryöstöviljelyyn, joka on käynyt yhä helpommaksi, kun holokaustista selvinneetkin ovat jo kuolleet.

"Meidän menneisyydestämme on tullut massayleisön makuun sopiva. ... [m]eidän historiamme voi nyt menetyksettä syöttää suureen tarinankertomiskoneeseen."

Kuka enää erottaisi röykkiöön heitettävistä luista syntyvän äänen kassakoneen kilinästä?

[Елвира · Rating 4 out of 5]

Изданието на български език е „Същината“ и е от МД „Елиас Канети“, последното само говори за естеството на книгата. Става дума за мястото на концентрационните лагери и нацистките престъпления в паметта на съвременните германци, но освен общностното, засяга и личното, т.е. чисто индивидуалното попадане в една безличност, отчужденост и акедия. Безспорно интересна формулировка на проблема, силни послания и език, както и остроумни словесни превъплъщения, сключени с доста философия. За съжаление, нещо не беше както трябва. Двете линии - на обществената вина-памет и на личната психологична неуравновесеност, се сблъскаха, вместо да се насложат. Естествено, те имат (логическа) връзка помежду си (и точно тази трактовка е впечатляващата), но мисля, че не беше достатъчно добре разработена и съответно се получи фрагментарност, която натовари финалния продукт, вместо да произведе едно категорично възхищение от романа.

Във всеки случай идеята, залегнала в книгата, е наистина много добра. Същината е низвергната, вместо нея историята и болката се превръщат или в обект за масова консумация (за туристите и непреживелите ги), или в табуизирано чувство за вина (за нацията), или в жесток мъчител (за съвестта на личността).

[Heidi · Rating 3 out of 5]

Iris Hanikan Menneisyydenhallintalaitos oli hämmentävää luettavaa. Lähes sarkastisen musta huumori ja omalaatuisen tarkka ja pedantti päähenkilö kommentoivat holokaustikuvauksen muuttumista viihteeksi ja rahanteoksi, sekä saksalaisten sukupolvelta toiselle kulkevaa syyllisyydentuntoa. Jotta nämä syyllisyydentunnot eivät liikaa haittaisi tavallisen kansalaisen arkea, jatkuva kärsimysten tutkiminen ja kunnioittaminen on ulkoistettu Menneisyydenhallintalaitokselle, missä Hans on työskennellyt jo pitkään. Työ käy kuitenkin koko ajan raskaammaksi, sillä kärsimykseen turtuu, ja turtumus taas aiheuttaa huonon omantunnon. Asiaa ei yhtään helpota se, että joka paikasta tunkeva viihdeteollisuus tekee uhreista banaaleja tarinoita, eikä kirkko kaikessa fatalismissaan ole sen parempi..

Hans siis kärsii sekä työssään että vapaa-ajallaan. Ainoa lohtu elämässä on pitkäaikainen ystävä Graziela, jota kuitenkin pitää kiireisenä myrskyinen suhde naimisissa olevaan mieheen. Nyt suhde näyttäisi vihdoin olevan päättymässä, mikä herättää Hansin toiveet. Saako hän sittenkin rakkaan ystävänsä takaisin? Olisiko Grazielan avulla mahdollista löytää kaivattu sisäinen rauha? Mistä tämän ahdistuksen alta löytyisi taas lämmin ja elävä sydän?

Hanikan tarinan aihe on kantaaottava ja erilainen. Toteutus ei kuitenkaan aivan vienyt menneessään, vaan kokonaisuus oli huumorista huolimatta raskaan puoleinen ja sekava. Hiukan tuli mieleeni hiljan lukemani Tibor Noé Kissin Nostalgia. Sekin oli synkkiä, tärkeitä aiheita sirpaleiksi lyötynä.

[Andy Weston · Rating 2 out of 5]

The story cocerns Hans Frambach, a middle-aged single man who has worked as an archivist at the bureau for many years, but now facing something of a crisis, as he questions the value of the work he is now required to undertake.

Of course 'The Bureau' doesn't actually exist, but somewhere in the very heart of the German capital there will be a place doing this sort of work, dedicated to documenting the crimes of the Nazi period.

Its a wonderful premise for a novel, but I struggled with its format and fractured style of writing.

[Blazz J · Rating 3 out of 5]

3/5. Hansu Frambachu, nameščencu Zavoda za upravljanje preteklosti, se je pripetilo ravno to, kar se ponavadi dogodi z delavci v javnih službah, ujetih v birokratskih klobčičih, še toliko bolj pa v arhivarski dejavnosti - le ko so potrebni, jih resnični upravljalci zgodovine (za naprej in za nazaj) obiščejo, z njih pobrišejo prah, pridobijo željeno, nato pa jih nadalje prepustijo (v) čudaškosti okolja. Hansu arhivske signature in inventarne pole preidejo pod kožo, smisel življenja je popisovanje listin, zapolnjuje pa žal tudi mesta, kjer bi se morala naseliti medčloveška empatija,

[Natascha · Rating 5 out of 5]

Ich finde, die Autorin hat was ganz, ganz Schwieriges in dem Buch geschafft: Ein schwieriges Thema sowohl mit der nötigen Ernsthaftigkeit als auch ganz viel Humor aufzuarbeiten. Für mich stimmt an diesem Buch alles - die Charaktere, der fragmenthafte Schreibstil, der nun mal zu den Charakteren und deren Alltag passt, das gesamte Setting und die Grundstimmung. Wirklich mal was ganz anderes und Eigenständiges.

[Anni · Rating 3 out of 5]

Hankala kirja arvioida: teksti on välillä poukkoilevaa ja kokeellista ja siksi ei kovin sujuvaa luettavaa, mutta toisaalta kirjailija välillä pukee upeasti sanoiksi kärsimystä ja Saksan raskasta historiaa luotaavia ajatuksia. Tumma huumori tekee päähenkilön ankeudesta ja ahdistuksesta juuri ja juuri kestettävää. Ei kovinkaan mukava tai helppo mutta kuitenkin lopulta mielestäni lukemisen arvoinen teos.

[Gvantsa Chaduneli · Rating 2 out of 5]

კითხვისას 37ჯერ ჩაძინების საფრთხის მატარებელი პატარა რომანი !

[Noam · Rating 4 out of 5]

Fascinerend, confronterend en tja, haast vermakelijk, absurdistisch boek over de invloed van de tweede wereldoorlog op het leven van een Duitse man. Hij is archiefmedewerker bij een instituut met de tweede wereldoorlog als werkgebied. De herinneringen aan de oorlog domineren zijn leven dag en nacht en zijn een obstakel voor hem om volop te leven, in het hier & nu. Hij heeft er last van én vindt het essentieel, hij neemt het serieus én gruwelt van de goedkope holocaustindustrie, van de tweede wereldoorlog als consumptieproduct. Gaat het om hoe deze man met het verleden omgaat? Of om alle Duitsers anno nu? Of om alle mensen? Of om… jou? Ja, allemaal!

Misschien is het zo dat een belangrijk, serieus en gevoelig, onderwerp als dit alleen op een absurdistische manier benaderd kan worden. En je moet wel durven! Én als je dit thema interessant vindt, lees ook het boek מפלצת הזכרון van de Israëlische schrijver Yishai Sarid (In het Engels: ‘The memory monster’, in het Duits: ‘Monster’, helaas nog niet in het Nederlands). Hetzelfde thema, een andere aanpak en van een ander perspectief: Het Israëlische!

[Danijel · Rating 4 out of 5]

Str. 113- "N trpljenje tisto, česar človek ne prenese," je nadaljeval, "tisto, česar človek ne prenese, kadar se o tem govori, je veliko večji meri dejstvo, da so to trpljenje nekateri vzdržali - vsi tisti, ki so se rešili o njem poročalu, in vsi tisti, ki so jih pomorili, potem ko so ga že morali vzdržati. Česar se zares ne da vzdržati, je totalna nesmiselnost tega trpljenja. Nesmiselnost, ne trpljenje samo, je tisto, česar človek ne vzdrži. Ker zaradi te nesmiselnosti, nesmiselnosti tega zločina, človek še lahko dojame, da je pravzaprav čisto vse nesmiselno."

Str. 143 - Ljudje pogosto hodijo takole sklonjeni. Marsikdo na plečih breme zgodovine, nekateri samo težo mišic, kar utegne biti enako naporno, čeprav si tega oni, obremenjeni z zgodovino, sploh ne morejo zamisliti. Najslabše jo seveda odnesejo tisti na katere pritiska teža celega sveta.

[Niki Vervaeke · Rating 4 out of 5]

Vanaf nu kan ik niet meer niet weten
ook niet met wat in dit boek wordt aangehaald
een heel subtiele manier van kijken naar herdenken
dragen van historische last
moeten dragen
moeten herdenken
gepolijst herdenken
Must-read
over de eenzaamheid van de mens, moeten zijn en niet weten hoe te zijn behalve door schuldig te zijn aan het verleden en dan ook in dat verleden te moeten blijven zijn zonder te mogen blijven hangen
heftig, en toch heel heel - bijna lichtvoetig- beschrijvend geschreven

aanrader van jewelste
ondanks de 'afstandelijkheid'

https://www.trouw.nl/recensies/het-ei...

[Declan · Rating 4 out of 5]

For Hans Frambach, the middle-aged character who is central to The Bureau of Past Management, the memories he catalogues of those who suffered most during Germany's Nazi era and the resulting guilt which he and many of his fellow country people accept, gives him both purposefulness and a sense of commonality from which he otherwise strenuously excludes himself.

Continues at: https://dodmill.wixsite.com/theunfort...

[Kate · Rating 4 out of 5]

I'm going to get straight to why Iris Hanika's The Bureau of Past Management is such an interesting book - it captures so much of the 'guilt' that I have observed in German people my age. A few qualifiers - firstly, people my age did not live through the Holocaust. Secondly, I use the word 'guilt' hesitantly because it is far more complex than that. It's sadness, a need for atonement, it's fear, it's shame, feeling accountable, and a sense of needing to repair something that is not their 'doing'.

Most of the nation's living citizens were not yet born when the crime happened... All the same, the monstrosity of their forebears' crime weighed heavily on them, and when they approached this monstrosity, they expected nothing but to unmask their forebears and find criminals. They proceeded without hindrance - it was a continuous loop. The crime was so large.

The story focuses on Hans Frambach, who works as an archivist at the Bureau of Past Management. For Hans, it's the crimes of the Nazis which have preoccupied and distressed him for as long as he can remember - '...he was now plainly used to his unhappiness...'. In fact, the Holocaust is all pervasive.

As long as he'd believed it stemmed from Auschwitz, his misery had substance. And the cause of his misery wasn't just the fact that Auschwitz had happened, it was his fixation with it. He thought constantly about what he could do and what the Auschwitz prisoners couldn't, and that Auschwitz had had a very different meaning for them than it did for him. When he went to bed, for example, he thought about how they couldn't go to sleep when they wanted, how they'd had no beds, they'd had berths - that's what he thought about as he lay in his bed.

Hans's 'memory' work - documenting the past and researching historical narratives in order to '...cultivate an understanding of the nation's history...', is essential to who he is.

...he did whatever was in his power to relieve the survivors' misery: so that their suffering would never be repeated, and so that what had happened to them would never happen to anyone again....

Through the character of Hans, Hanika shows how the crimes of the Nazi era hold the Germans in their grip to this day. She goes further to highlight the sometimes questionable and ethical boundaries of 'commemoration' - how do we remember 'appropriately'?

I always thought this work was my duty, but now that obligation makes me feel like a concentration camp guard - only it's as if the guards are there to keep the memories fresh. Because we're guarding the concentration camps, too. Because we'd all be unemployed without them. What a horrible thing to say and much too simplistic.

Hans begins to feel desensitised by his work, and to question his purpose, all of which results in him becoming completely unmoored -

Shocking now that it hardly hurt. That was the essential horror: for to him this was the essential thing. That this crime, which was so enormous, could have stopped hurting. That that was possible. That such a thing is possible - it was terrible. And that amplified his misery.

There are other elements to this story (notably his unrequited love for his friend, Graziela, and his extreme loneliness) which actually form the bulk of the plot but, as mentioned, it was the starting point for the character of Hans that grabbed me.

Without misery he would have been unable to define himself. It was never his; in reality it didn't belong to him. It was not his misery but The Misery. If he removed it from himself, nothing of him would remain, nothing.

Hanika presents some very challenging ideas in this book and there were many parts that I have thought about since finishing. In particular, it highlighted that for people who have always lived with shame (and that that shame is an unquestioned, intrinsic part of them), to then be free of it, is completely foreign. They know no other way to be.

The book also demonstrated how a nation bears the weight of its history (and I wondered if the atrocities that are happening in so many places now will carry the same legacy).

The German past is public property and has been adapted for mass audiences. At best, it is calcified, every nuance rubbed away.

I made a decision some time ago to avoid reading any books about the Holocaust that were not written by survivors or, if examining inter-generational trauma, the descendants of survivors. Instead, I have focused my reading on contemporary authors who incorporate German history into their work in a way that very much belongs to them, and is part of their experience. Strictly speaking, The Bureau of Past Management is classed as a dystopian novel (the fantasy/ futuristic element is the 'Bureau'), but Hanika's original concept demonstrates how there is always an opportunity for a new perspective.

4/5

[Sirpa Tarkkinen · Rating 4 out of 5]

 Birkenau tarkoittaa koivikkoa.


 Voiko elämää hallita, entä julkisuuskuvaa, jäniskoiraa, elämää, muita ihmisiä, tulevaisuutta tai vähemmän mairittelevaa menneisyyttä? Ihmisellä joka tapauksessa yritys on kova näihin kaikkiin, menestys vain tuppaa yleensä olemaan vähän huono. 


 Hans Frambach on onneton rivivirkahenkilö Menneisyydenhallintalaitoksenarkistossa, joka kuvailun perusteella voisi sijoittua Stasin entisiin hallintotiloihin Berliinissä. 


 Frambach kirjaa töikseen keskitysleireille joutuneiden kohtaloita: "Selvitys oleskelustani eri keskitysleireillä". Toistuvat rivit yksilöllisesti buustavat kollektiivisen syyllisyyden taakkaa.


 Teema on Saksalle tyypillinen eli holokaustin trauman käsittely, tässä lievästi sarkastisen taideromaanin keinoilla. Esineitä elollistetaan kuten puhelin laitetaan marmattamaan, ihmisvartaloa ja valtiota samaistetaan (läski ihminen on kuin Länsi-Saksa), tyylillisiä vaihteluja viljellään sekä kokeilevaa dialogia. 


 Koska arkistossa ollaan, viitteet on kirjattu asianmukaisen tarkasti eri teoksiin kuten musiikkikappaleisiin. Lukijalle, joka on orientoitunut ns. normaaliin kaunokirjallisuuteen, pitkät luettelot ovat raskaat. En ajattelijoiden viitteistä ja ajatuksista tämän kirjan olemukseen saanut kiinni, mutta iloisesti löysin uudelleen DAF-bändin hitin Dance Mussolini.
 

 Päähenkilö Frambachilla on tarkka silmä, ja sillä hän tarkkailee niin ihmisten ulkonäöt kuin kirkkomaalauksetkin dramaattisin, liioitelluin johtopäätöksin. Jos hän nimittääkin itseään harmaaksi hiireksi, on hän ajattelussaan värikäs. Suhde ympäristöön on neuroottinen.


 Potsdamer Plazin elokuvateattereilla hän tekee hienon havainnon hollywoodilaisuudesta: "meidän menneisyydestämme on tullut massayleisön makuun sopiva". Ja syyllisyydestä: kuten kukaan italialainen ei tunne syyllisyyttä antiikin Rooman aikaisista tapoista, ei kenenkään saksalaisen tarvitse kantaa vastuuta natsien teoista. 


"Se on ohi."


  Kaikesta ajoittaisesta dadasta ja tajunnanvirtaisesta tekstistä huolimatta kirja oli poikkeuksellinen lisä saksalaiseen menneisyyden käsittelyyn, jolle ei määrää ja loppua näy. 


 Yhdyn Euroopan Unionin kirjallisuuspalkinnon tälle vuonna 2010 myöntäneen raadin päätökseen. Palkinto oli ansaittu omaperäisen historian käsittelyn ja sanataiteellisesti rikkaan ilmaisunsa vuoksi. 


 Kirjan on suomentanut Raija Nylander.

[Marta Mokhnatska · Rating 3 out of 5]

Нарешті я дізналася, як мислить/може мислити Німеччина своє нацистське минуле. Звісно, сприйняття Ганса Фрамбаха не можна приймати за універсальне. Але все ж таки це дуже цінна перспектива.

Розкриття цього питання, до того ж, зовсім не поверхове, а, я б навіть дозволила собі сказати, вичерпне, — найкраща та найважливіша частина книжки. Бо, скажімо, важливість історії взаємин Ганса з Граціелою пояснити я собі не можу. Важливе хіба що їхнє колишнє співзвучне сприйняття минулого свого народу. Та це тло, а поточна взаємодія виглядає притягнутою до ключового питання книжки.

Також жахливий післясмак залишила якість перекладу. Доводилося собі в голові фіксувати відповідні слова і, кожного разу читаючи, скажімо, про «Інститут загосподарювання минулого», нагадувати собі, що йдеться про упорядкування минулого. Що вже казати про заголовок, в якому відображене ключове поняття цієї історії — Справжнє, а не Властиве. Ок, це слово теж має значення «справжній», та воно зараз настільки архаїчне, що не зчитується без користування словником. Також у перекладача проблеми із записом прямої мови. Відкладала цю книжку разів 10 через роздратовання перекладом.

[Taina · Rating 3 out of 5]

Hämmentävä ja sarkastinen Saksan menneisyyttä pöyhivä teos. Onko holokausti enää viihdeteollisuuden mustavalkoinen kassamagneetti? Kuinka kauan menneisyydestä täytyy kantaa syyllisyyttä, toisaalta voiko olla kantamatta? Parhaiten mieleen jäi päähenkilö Hansin rakkaus kolmella jaollisiin sanoihin (aloin heti laskea, millä numeroilla oma nimeni olisi jaollinen ja 13 kirjainta ei ole jaollinen juuri millään) sekä hänen halunsa lentää Shanghaihin Finnairilla Helsingin kautta.

Ironiasta ja sarkasmista meni osa kyllä ohi. Kokonaisuus oli jotenkin sekava. Kiinnitin huomiota lähinnä epäolennaisuuksiin. Päähenkilön järjestelmällisyys ja Berliinin paikkojen kuvailut innostivat lukemaan loppuun. Muistan Friedrichstraßen ison kirjakaupan ja Gleisdreieckin metroaseman!

Tämä oli hieno: "Hän näki kaupungin yltävän taivaanrantaan saakka. Taivas kolhi itsensä verille törmätessään siihen iltaisin." s. 153.

[Els Van de Velde · Rating 2 out of 5]

Hans Frambach werkt in een instituut in Berlijn waar documenten van de holocaust geïnventariseerd en gearchiveerd worden. Hij is (volgens mij) erg autistisch en heeft buiten zijn werk geen bezigheden. Met zijn enige vriendin, Graziela, voert hij vooral gesprekken over het naziverleden van Duitsland en de gevolgen van de nakomelingen, zowel van de daders als van de slachtoffers.
Langzaam gebeurt er iets met hem, waardoor hij zijn werk in vraag gaat stellen. Moeten we het verleden wel zo blijven institutionaliseren? Ook Graziela, die een seksuele relatie heeft met een gehuwde man, staat (misschien) op een kantelpunt in haar leven
Volgens de achterflap zit er humor in, maar die moet je met een vergrootglas zoeken. De tekst is geschreven met de blik van iemand die een vorm van autisme heeft: bij elk boek, elke elpee, elke film die genoemd wordt, worden de referenties in de tekst en niet in een register opgenomen. Mij stoorde het bij het lezen.
Dit boekje kon mij helaas niet bekoren.

[Sabine]

Manche der von der Autorin beschriebenen Phänomene sind mir bis zu einem gewissen Grad vertraut (z. B. ungewollte Assoziationen in manchen Situationen/bei manchen Wörtern, die im Zusammenhang mit der NS-Zeit/der Shoah stehen). Sprachlich interessant (Kaffeetasse befüllen u. Ä.), würde es als ein Sich-Einschleichen der Behördensprache in die Alltagswahrnehmung deuten. Das Buch selbst hat etwas von einem Stolperstein an sich, kurz, aber nicht glatt, beunruhigend.

Den Anfang des Buches finde ich überragend, genau ins Schwarze getroffen. Allein deshalb war es lesenswert.

[Susan Ritz · Rating 4 out of 5]

Like J. Robert Lennon in Castle, Hanika captures the workings of a mind losing its moorings. And for good cause- the burden of being German even 75 years after the Holocaust ended. Hanika also bravely takes on the trivialization of horrific, mass murder through memorials as well as the entertainment industry. Hans ‘s disintegration is the inevitable outcome of facing the horror one detail at a time.

[Evelien Demeulenaere · Rating 3 out of 5]

Een behoorlijk verwarrend boek. De hoofdstukken onderling verschillen zoveel in stijl dat het wel lijkt alsof ze door verschillende auteurs geschreven zijn. Het zorgt ervoor dat het nogal rommelig wordt en dat de vaart uit het verhaal raakt. Toch bevat het ook best wel goeie stukken. Het potentieel is dus aanwezig ...

[Anne Goodwin · Rating 4 out of 5]

More a novel of ideas than story, The Bureau of Past Management explores the challenge of reconciliation to a horrific history. How do we acknowledge the atrocities while appreciating our present lives?
https://annegoodwin.weebly.com/annecd...

[Henriikka Hannula · Rating 5 out of 5]

Menneisyydenhallintalaitos on kaunokirjallinen tutkielma historian muistamisesta. Se herättää sekä tunteita että ajatuksia. Vaikka kirjan aihe on Saksan historia ja holokausti, sen historianfilosofiset pohdinnat ovat yleisempiä.

Lukuisat intertekstuaaliset viittaukset tekstissä toimivat tehokeinona, mutta tekevät lukemisesta välillä raskassoutuista.

[Piritta · Rating 3 out of 5]

Olipahan erikoinen. Muistan, että tätä suositeltiin jossain ja siksi lainasin kirjastosta, pitää varmaan lakata lukemasta suositeltuja kirjoja. Tämän lukeminen oli vaan raskasta.

[K M · Rating 4 out of 5]

I don’t know how 2 feel… compelled, tho

[Mieke · Rating 1 out of 5]

Op zich niets aan te merken op de schrijfstijl.
De inhoudelijke vertelling daarentegen kon me niet bekoren, ik vond er geen jota aan. Leeg verhaal.
Blij dat het uit is.