Kaksikymmentävuotiaan Makian brändielämäkerta kertoo, miten suomalaisen muotialan vastuuttomista kapinallisista tuli vastuullisuuden sanansaattajia.
Harva suomalainen 2000-luvun yritys herättää tunteita, kuten Makia. Eikä sen matkasta ole kohuja ja kolhuja puuttunutkaan. Jos virheistä oppii, Makialla ollaan suomalaisen streetwearin emeritusprofessoreja.
Alussa ammattilumilautailijat myivät t-paitoja kerrostalon kellari-ikkunasta, suunnittelivat parkatakin, sekoilivat, saivat mainoksiinsa Vesku Loirin ja Kimi Räikkösen, sekoilivat vuosia lisää ja katsoivat konkurssia silmiin, mutta selvisivät. Nyt Suomen myydyin parkatakki on seinällä Designmuseossa ja Makia kansainvälinen menestystarina.
Viha rakkaus Makia on kuin vauhdikas bänditarina, jossa Makian perustajat, rahoittajat ja yhteistyökumppanit Punavuoresta Los Angelesiin kertovat, miten rakennetaan brändi, joka herättää rakkautta tai vihaa.
Jani Niipola (s. 1976) on muotiin ja luovaan talouteen erikoistunut toimittaja ja tietokirjailija, joka on aiemmissa teoksissaan kirjoittanut miesten tyylistä, suomalaisen pelialan menestyksestä ja Duudsoneista.
Suhtauduin hieman skeptisesti yrityksen historiasta kertovaan kirjaan (näin jo sieluni silmin masentavan pitkät luettelot nimistä ja vuosiluvuista), mutta onneksi luin! Vaikka suhteeni Makiaan on olematon - en edes omista Makian vaatteita ja kävin Makian nettisivuilla ensimmäistä kertaa viisi minuuttia sitten - oli älyttömän mielenkiintoista ja inspiroivaa lukea rehellinen tarina suomalaisen yrityksen vaiheista. Kirjan raadollinen rehellisyys ilahdutti, Makiaa ei turhaan nostettu jalustalle tai sen vaiheita kaunisteltu, vaan epäonnistumisistakin kerrottiin avoimesti.
Ensinnäkin pitää antaa iso käsi siitä, että katumuoti ja Suomi on saatu kansiin. Makian matka on kunnioitettava reissu kaikenlaista säätöä, sijoittajien kuin yrittäjienkin pitkää pinnaa. 20 vuotta muotibisneksen aakkosten opettelemista ja tietynlainen tie menestyksen mahdollisuuksiin on auennut.
Niipola kirjoittaa hyvin, mutta editointityö kirjan osalta tuntuu jääneen puolitiehen. Nimet ja jutut tuntuvat toistuvan ja kiertävän kehää eri kappaleissa, joissa toistoa oli toiston perään. Luin tämän toki ääneen iltalukemisesta vaimolle, joka voi muuttaa lukukokemusta eri suuntaan kuin se olisi yksinluettuna pelkästään ollut. Tuli hieman fiilis, että onko jouduttu paketoimaan kansiin kiireellä?
Kattava paketti kuitenkin kotimaisen katumuodin askelluksesta, koko toimialasta, sen kasvamisesta alakulttuurista luksuksen rooliin ja muutenkin mielenkiintoinen kooste siitä mitä tietynlainen yrittäjyys ja eritoten muotiala Suomessa voi olla.
Pidin tarinoista, vaikkakin laadullisesti kirja ei edusta aivan puhtainta kotimaista kirjallisuustuotosta.
Yrityshistorian ei tarvitsekaan olla tylsä ja tappava nimiluettelo! Se voi olla aidosti hauska ja koukuttava tarina. Arkisten oivallusten temmellyskenttä, joka välillä ui hyvinkin syvään ja palaa jälleen pintaan. Sellainen oli tämä teos. Kirjailija kuljettaa lukijan läpi Makian 20 vuotta kestäneen matkan ja kuljettaa tuoden haastatteluja yrityksestä sekä ennen kaikkea haastateltavien persoonaa. Kun kyse on katumuotitalon matkasta, aitous ja paikotellen rumakin kieli kuuluvat kuvaan. Makian tarina on uskomaton menestystarina siitä huolimatta, että tiedolla ja taidolla on ollut hyvin vähän sijaa alussa varsinkaan ja vastaavasti persoonilla aivan liikaa. Aika monta kertaa tuli sellainen olo, että eihän tämä voi olla mitenkään totta. Kaikessa absurdiudessaan se oli todella onnistunut ja lukukokemuksena sellainen, jota voi vain suositella. Näin siitä huolimatta, että loppuun asti on sellainen tunne, että voiko tätä ottaa vakavasti. Mutta kyllä voi. Täysin.
Hieno tarina ja eteenkin vastuullisuus-ajattelu on aitoa! Samaan aikaan luen Patagoniasta kertovaa Let my People go surfing, ja on hienoa nähdä miten Suomestakin nousee yrityksiä joista voi olla ylpeä!