What do you think?
Rate this book
Elämä: Esipuhe
Eräänä iltana yötaivaalla luki ERROR.
Liukkonen ei ylitä odotushorisonttia – hän siirtää sen uuteen paikkaan
"Mutta etkö muka toisinaan, vielä selkiytymättöminä intervalleina, herää, havahdu, kuin sukelluksista, suussa outo kumimainen maku? Eikö huone mistä heräät näytä aina ventovieraalta, loimuavan valkoiselta, ja sinä harot itseäsi hereille saostuneen valon seasta, kuin verhoihin takertuneena, ja ajattelet, että oudolla maulla suussa on jotain tekemistä tämän kaiken kanssa, suolaisen kumin maulla."
Tässä on henkilökaartimme: Henri Classic, jonka tehtävänä on suunnitella aivan uudenlainen elokuvateatteri; Samuel Classic, joka harmittelee ettei ole elänyt atsteekkien aikaan; Silvia Classic, joka kirjoittaa lastenkirjoja täynnä koprofiliaa ja kunnallispolitiikkaa; Nikolei Bidé, joka on maankuulu hyönteisruokakokki; Olof Beskow, joka tekee ahdistavia mainoksia dildoista jotka eivät tyydytä. Ja monia, monia muita.
Heidän kiertoratojensa keskipiste on yhteinen: kaikenkattava projekti, jolla pyritään kolmiulotteistamaan elämä kaikkineen. Tuntuuko sinusta, että sinua tarkkaillaan? Ei ihme.
Liukkonen ei ylitä odotushorisonttia – hän siirtää sen uuteen paikkaan
"Mutta etkö muka toisinaan, vielä selkiytymättöminä intervalleina, herää, havahdu, kuin sukelluksista, suussa outo kumimainen maku? Eikö huone mistä heräät näytä aina ventovieraalta, loimuavan valkoiselta, ja sinä harot itseäsi hereille saostuneen valon seasta, kuin verhoihin takertuneena, ja ajattelet, että oudolla maulla suussa on jotain tekemistä tämän kaiken kanssa, suolaisen kumin maulla."
Tässä on henkilökaartimme: Henri Classic, jonka tehtävänä on suunnitella aivan uudenlainen elokuvateatteri; Samuel Classic, joka harmittelee ettei ole elänyt atsteekkien aikaan; Silvia Classic, joka kirjoittaa lastenkirjoja täynnä koprofiliaa ja kunnallispolitiikkaa; Nikolei Bidé, joka on maankuulu hyönteisruokakokki; Olof Beskow, joka tekee ahdistavia mainoksia dildoista jotka eivät tyydytä. Ja monia, monia muita.
Heidän kiertoratojensa keskipiste on yhteinen: kaikenkattava projekti, jolla pyritään kolmiulotteistamaan elämä kaikkineen. Tuntuuko sinusta, että sinua tarkkaillaan? Ei ihme.
1120 pages, Hardcover
First published September 23, 2021
88 people are currently reading
426 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 22 of 22 reviews
January 9, 2022
Hieman ärsyttää, että Liukkosen niin viiltävän mielikuvitukselliset ja osuvat havainnot maailmasta, ihmisistä, kaikesta (eli siitä elämästä) hukkuvat tähän aivan todella liian pitkään tekstimassaan. Ei ole mitään syytä, miksi minkään kirjan pitäisi olla tuhat sivua pitkä. (Okei se O oli pitkä kuin nälkävuosi sekin, mutta sen pituus oli perustellumpi. Tässä tuntui, että nyt vaan kirjoitetaan pitkä romaani pitkän romaanin vuoksi, ei siksi, että sisältö sitä varsinaisesti vaatisi.)
Fosterwallacemaisuus oli kyllä häiritsevän läsnä, vaikka en vielä ole sitäkään järkälettä jaksanut kahlata läpi… Kun olisi poistanut kaiken sellaisen turhan outoilun, niin tämähän olisi ollut vaikka kuinka hyvä.
Fosterwallacemaisuus oli kyllä häiritsevän läsnä, vaikka en vielä ole sitäkään järkälettä jaksanut kahlata läpi… Kun olisi poistanut kaiken sellaisen turhan outoilun, niin tämähän olisi ollut vaikka kuinka hyvä.
June 4, 2023
Ollakseen esipuhe, tää on kyl liian pitkä.
October 23, 2021
3.5 / 5.0
Elämä: esipuhe pakottaa lukijansa epälineaariseen ajattelumuottiin, tiedottomuuden tilaan sekä vainoharhaiseen apofeniaan. Kirja alkaa suhteellisen käsittämättömällä ryöpytyksellä, jonka jälkeen aletaan tsunamimaisen kerronnan avulla tiputtelemaan arkipäiväisyyksiä, käsittämättömyyksiä, jargonia, triviaa sekä juonellisia vihjeenkappaleita lukijan rinnuksille. Henkilöhahmoja on lukuisia, ja jokaista maalaa heidän suhtautumisensa ympärillä olevaan datasumuun: toiset lipuvat sinne tänne, toiset juoksevat kehää repien hiuksiaan, toiset rynnistävät sen läpi määrätietoisesti ja toiset istuvat alas. Kaiken aikaa lukija koittaa saada selvää, mikä on hahmojen yhteys, mikä on kirjan näkökulma (onko se temaattinen vaiko kirjan juonensisäinen kommervenkki) ja miksi mikin kappale muovautuu äkkinäisestä alkuhämärästään.
Kerronnan tyyli on osittain tuttua Liukkosen aikaisemmista kirjoista. Se on mielikuvitusta overdrivellä, assosiaation avant-progea, jolla on kyky sekä raapaista syviä tuntoja että saattaa yhteen asioita, joita ei kuuna päivänä tulisi itse ajatelleeksi. Kerronta harvoin kuitenkaan raaskii (tai kykenee?) pysymään kauaa aloillaan erityisesti tunnetilojen osalta, jolloin hennotkin kielikuvat yleensä särjetään lakonisilla "no joo"-puhekielisyyksillä. Toisin sanoen kerronta poukkoilee railakkaasti. Se kuitenkin tekee niin aivan helvetin pitkien kappalejakojen sisällä ja joskus jopa kappaletasolla (eli jokin kappale jää juonellisesti kesken, ja uusi alkaa sinänsä päättömästi, kuin mainoskatko).
Kirja on siis haastava ja erityisen raskassoutuinen. Siinä missä tämä on aiemmin ilahduttanut minua Liukkosen kirjoissa, on nyt myönnettävä, että se rupesi tällä kertaa hiertämään: meillä on paljon hahmoja, joiden elämästä kerrotaan yksityiskohtaisesti sellaisella kertojaäänellä, joka saattaa joskus sortua neuroottisesti luettelemaan mainitsemansa käsitteen alalajeja ja näin ollen rikkoo kerronnan suunnan ja ambienssin ja kaiken lisäksi kertoo menemään niin pitkiä pätkiä, että lukutahti nopeutuu huomaamatta, jolloin paljon lipuu ohi ja paljous menettää mielenkiintonsa ja runollisen elinvoimaisuutensa, ja gargantuaaniset loikat aihepiiristä toiseen alkavat vaikuttaa jokseenkin lukijan kustannuksella pilailulta löyhän tematiikan nimissä, ja samankaltaiset itsetietoiset kirosanat änkevät mukaan juuri kun lukija on saamassa jostain mielihyvää tai mielenruokaa ja dialogia vaivasi outo käännöskirjallinen tönkköys, kuin leffoista pöllittyä laiskaa banteria, jolla ei kuitenkaan ole täyteenahdatussa kirjallisuudessa tarpeeksi tilaa hengittää, jotta huumori pääsisi lyömään palleaan niin kuin huumorin pitää ja oikeastaan sama juttu runollisten ja ajatusrikkaiden kuvauksien kanssa, sillä niin kuin samaan huoneeseen ahdetut taulut vaikuttavat väistämättä toisiinsa vaikka olisivatkin eri maalarien tekeleitä, niin ympärillä olevat sanat, niiden rekisteri ja niiden osoittama tyylitaju vaikuttavat vääjäämättä sanojen kulinarisuuteen.
Ja sama vähemmän nokkelasti: Elämä: esipuhe on toisinaan kuin hyperinflatoitua fiat-valuuttaa. Liukkosella on kyky luoda niin paljon, mutta hän tuntuu luovan liikaa, jolloin kokonaisuus, rytmi ja esteettisyys kärsivät.
*puuh puuh ja äh*
Tästä huolimatta kyseessä ei ole mikään floppi (pettymykseni nyt vaan paistaa kirkkaammin läpi, kun viime kirjat olivat 5/5-teoksia tuolloiselle mielentilalleni). Kirjaan nähty vaiva on käsinkosketeltava spontaanin oloisesta tyylistään huolimatta: Kirjassa on paljon sanoja, joita en ole ikinä nähnytkään (ja väitän ramppaavani Sanan temppelissä aika tiuhaan); kirja paneutuu uskottavalla otteella niin kaavoitukseen, hagiografiaan, blockchaineihin, kemiaan, arkkitehtuuriin kuin vaikka matematiikkaan, mistä huomaa, että niistä ei ole vain lörpötelty vaan niihin on perehdytty; ja kirjan rakenne kaikessa repaleisuudessaan kuitenkin pysyy kasassa siinä mielessä, että hahmojen luonteet pysyvät rajattuina eikä mitään selkeitä virheitä löydy.
Kirjan kerronnassa on myös jotain uutta O:hon ja Hiljaisuuden mestariin verrattuna, sillä Liukkonen käyttää entistä enemmän toistoa. Tässä näkyy myös teoksen apofeenisyys: Marsin kanaaleita tuntuu muodostuvan kaikkialla, kun, krhm, bosch-bruegelmaisessa kuvassa kauhtuneet, okranväriset, laveeratut, gargantuaaniset anakoreettijättiläiset valuttavat säikeistä kuolaa leukapielilleen tuulimyllyjen hautoessa keskipäivän raskasta unta. Lisäksi kirjassa toistuu pitempiäkin jaksoja, jotka luovat kerrontaan eheyttä ja takaumafiilistä. Tämä efekti on samaan aikaan nerokas että vainoharhaa herättelevä, ja kävi niinkin, että bussissa lukiessani aloitin väärästä kohtaa aukeamaa, palasin takaisin oikeaan kohtaan, ja kun luin taas väärän kohdan, aloin pläräillä sivuja sinne tänne löytääkseni, missä tuosta kohdasta oli aikaisemmin puhuttu.
Kerronta oli lisäksi hyvin kameleonttimaista. Kertoja saattoi joskus sulautua hahmonsa ajatusmaailmaan (pl. Henri Classicin minäkertoja, joka on omanlaisena oikukas metakonstruktio) ja toi lukijan toisinaan lähemmäksi hahmoa ja tapahtuman aikaa muuttamalla aikamuodon preesensiksi. Vielä kun tuo aikaisemmin mainitsemani "no joo"-asenne olisi saatu heivattua pois ja niitä väkinäisiä sutkautuksia saatu karsittua, kirjan hahmokaartista olisi saatu varsin inhimillisen sympatiseerattava kaikessa aseksuaalisessa, hämmentyneessä kurjuudessaan. Sanoisin samalla, että vaikka kertojaääni välillä asioita pusersikin samaan postmoderniin röökinkatkumuottiin, niin kirjan hahmot ovat Liukkosen kahteen viime kirjaan verrattuna huomattavasti itsenäisempiä ja erottuvaisempia.
Elämä: esipuheen temaattinen käsittely pyöri minuuden, tarkoituksen, asenteen sekä merkityksen rajamaastossa. Kirja pyrki modernistiseen tyyliin herättelemään kiinnostusta arkipäivän asioita kohtaan, eli osoittamaan, että kaikki mikä lipuu ohi ei livu ohi välttämättä sen merkittömyyden vuoksi ("modernistisella" tarkoitan tässä sitä, että asiat tuodaan esiin ei-typistetysti, ei-tiivistetysti - niin kuin Proust toi esiin Guermantesien soirée'iden pinnallisuuden). Missään nimessä kyseessä ei kuitenkaan ole opettavainen teos, sillä kertojaääni pitää aina etäisyyden hahmoihinsa, ja on aina muistuttamassa, miten emme voi kuitenkaan loppuviimeksi tietää, mitä esim. Samuel Classicin jästipäässä liikkuu.
***
Kaiken kaikkiaan Elämä: esipuhe on siis lukemisen arvoinen, mutta kuitenkin itselleni pettymys. Lähestyin kirjaa ilahtuneen odottavaisesti, sillä tiesin Liukkosen kuitenkin yllättävän lukijan kuin lukijan. Jossain vaiheessa kuitenkin maksimalismi kävi maksimaaliseksi, ja huomio alkoi valua lasiseinän taakse tutkailemaan kirjaa meta- ja tekniseltä tasolta, mikä puolestaan kylmetti minua näinkin inhimillisiä teemoja käsittelevälle teokselle. Muutaman kerran kirja ajoi minut jopa siihen lapsenomaiseen ärsyyntyneisyyden tilaan, jossa kitisen itsekseni: "Miksi edes luen tämmöistä? *itk* *potk*". (Mielenkiintoinen tila olla, varsinkin kun huomaa käyttävänsä kirjaa vastaan argumentteja, joiden nimissä olisi valmis ylistämään esim. Joycea tai Kilpeä.)
Tai ehkä minä luin kirjaa toisinaan samalla tavalla kuin kirjailija luki Hesarin arviota: tekstille esitettiin vahva vaade, ja pettymys tulkitsi perspektiivipletoran ja logofilian silkaksi pornoksi...
Elämä: esipuhe pakottaa lukijansa epälineaariseen ajattelumuottiin, tiedottomuuden tilaan sekä vainoharhaiseen apofeniaan. Kirja alkaa suhteellisen käsittämättömällä ryöpytyksellä, jonka jälkeen aletaan tsunamimaisen kerronnan avulla tiputtelemaan arkipäiväisyyksiä, käsittämättömyyksiä, jargonia, triviaa sekä juonellisia vihjeenkappaleita lukijan rinnuksille. Henkilöhahmoja on lukuisia, ja jokaista maalaa heidän suhtautumisensa ympärillä olevaan datasumuun: toiset lipuvat sinne tänne, toiset juoksevat kehää repien hiuksiaan, toiset rynnistävät sen läpi määrätietoisesti ja toiset istuvat alas. Kaiken aikaa lukija koittaa saada selvää, mikä on hahmojen yhteys, mikä on kirjan näkökulma (onko se temaattinen vaiko kirjan juonensisäinen kommervenkki) ja miksi mikin kappale muovautuu äkkinäisestä alkuhämärästään.
Kerronnan tyyli on osittain tuttua Liukkosen aikaisemmista kirjoista. Se on mielikuvitusta overdrivellä, assosiaation avant-progea, jolla on kyky sekä raapaista syviä tuntoja että saattaa yhteen asioita, joita ei kuuna päivänä tulisi itse ajatelleeksi. Kerronta harvoin kuitenkaan raaskii (tai kykenee?) pysymään kauaa aloillaan erityisesti tunnetilojen osalta, jolloin hennotkin kielikuvat yleensä särjetään lakonisilla "no joo"-puhekielisyyksillä. Toisin sanoen kerronta poukkoilee railakkaasti. Se kuitenkin tekee niin aivan helvetin pitkien kappalejakojen sisällä ja joskus jopa kappaletasolla (eli jokin kappale jää juonellisesti kesken, ja uusi alkaa sinänsä päättömästi, kuin mainoskatko).
Kirja on siis haastava ja erityisen raskassoutuinen. Siinä missä tämä on aiemmin ilahduttanut minua Liukkosen kirjoissa, on nyt myönnettävä, että se rupesi tällä kertaa hiertämään: meillä on paljon hahmoja, joiden elämästä kerrotaan yksityiskohtaisesti sellaisella kertojaäänellä, joka saattaa joskus sortua neuroottisesti luettelemaan mainitsemansa käsitteen alalajeja ja näin ollen rikkoo kerronnan suunnan ja ambienssin ja kaiken lisäksi kertoo menemään niin pitkiä pätkiä, että lukutahti nopeutuu huomaamatta, jolloin paljon lipuu ohi ja paljous menettää mielenkiintonsa ja runollisen elinvoimaisuutensa, ja gargantuaaniset loikat aihepiiristä toiseen alkavat vaikuttaa jokseenkin lukijan kustannuksella pilailulta löyhän tematiikan nimissä, ja samankaltaiset itsetietoiset kirosanat änkevät mukaan juuri kun lukija on saamassa jostain mielihyvää tai mielenruokaa ja dialogia vaivasi outo käännöskirjallinen tönkköys, kuin leffoista pöllittyä laiskaa banteria, jolla ei kuitenkaan ole täyteenahdatussa kirjallisuudessa tarpeeksi tilaa hengittää, jotta huumori pääsisi lyömään palleaan niin kuin huumorin pitää ja oikeastaan sama juttu runollisten ja ajatusrikkaiden kuvauksien kanssa, sillä niin kuin samaan huoneeseen ahdetut taulut vaikuttavat väistämättä toisiinsa vaikka olisivatkin eri maalarien tekeleitä, niin ympärillä olevat sanat, niiden rekisteri ja niiden osoittama tyylitaju vaikuttavat vääjäämättä sanojen kulinarisuuteen.
Ja sama vähemmän nokkelasti: Elämä: esipuhe on toisinaan kuin hyperinflatoitua fiat-valuuttaa. Liukkosella on kyky luoda niin paljon, mutta hän tuntuu luovan liikaa, jolloin kokonaisuus, rytmi ja esteettisyys kärsivät.
*puuh puuh ja äh*
Tästä huolimatta kyseessä ei ole mikään floppi (pettymykseni nyt vaan paistaa kirkkaammin läpi, kun viime kirjat olivat 5/5-teoksia tuolloiselle mielentilalleni). Kirjaan nähty vaiva on käsinkosketeltava spontaanin oloisesta tyylistään huolimatta: Kirjassa on paljon sanoja, joita en ole ikinä nähnytkään (ja väitän ramppaavani Sanan temppelissä aika tiuhaan); kirja paneutuu uskottavalla otteella niin kaavoitukseen, hagiografiaan, blockchaineihin, kemiaan, arkkitehtuuriin kuin vaikka matematiikkaan, mistä huomaa, että niistä ei ole vain lörpötelty vaan niihin on perehdytty; ja kirjan rakenne kaikessa repaleisuudessaan kuitenkin pysyy kasassa siinä mielessä, että hahmojen luonteet pysyvät rajattuina eikä mitään selkeitä virheitä löydy.
Kirjan kerronnassa on myös jotain uutta O:hon ja Hiljaisuuden mestariin verrattuna, sillä Liukkonen käyttää entistä enemmän toistoa. Tässä näkyy myös teoksen apofeenisyys: Marsin kanaaleita tuntuu muodostuvan kaikkialla, kun, krhm, bosch-bruegelmaisessa kuvassa kauhtuneet, okranväriset, laveeratut, gargantuaaniset anakoreettijättiläiset valuttavat säikeistä kuolaa leukapielilleen tuulimyllyjen hautoessa keskipäivän raskasta unta. Lisäksi kirjassa toistuu pitempiäkin jaksoja, jotka luovat kerrontaan eheyttä ja takaumafiilistä. Tämä efekti on samaan aikaan nerokas että vainoharhaa herättelevä, ja kävi niinkin, että bussissa lukiessani aloitin väärästä kohtaa aukeamaa, palasin takaisin oikeaan kohtaan, ja kun luin taas väärän kohdan, aloin pläräillä sivuja sinne tänne löytääkseni, missä tuosta kohdasta oli aikaisemmin puhuttu.
Kerronta oli lisäksi hyvin kameleonttimaista. Kertoja saattoi joskus sulautua hahmonsa ajatusmaailmaan (pl. Henri Classicin minäkertoja, joka on omanlaisena oikukas metakonstruktio) ja toi lukijan toisinaan lähemmäksi hahmoa ja tapahtuman aikaa muuttamalla aikamuodon preesensiksi. Vielä kun tuo aikaisemmin mainitsemani "no joo"-asenne olisi saatu heivattua pois ja niitä väkinäisiä sutkautuksia saatu karsittua, kirjan hahmokaartista olisi saatu varsin inhimillisen sympatiseerattava kaikessa aseksuaalisessa, hämmentyneessä kurjuudessaan. Sanoisin samalla, että vaikka kertojaääni välillä asioita pusersikin samaan postmoderniin röökinkatkumuottiin, niin kirjan hahmot ovat Liukkosen kahteen viime kirjaan verrattuna huomattavasti itsenäisempiä ja erottuvaisempia.
Elämä: esipuheen temaattinen käsittely pyöri minuuden, tarkoituksen, asenteen sekä merkityksen rajamaastossa. Kirja pyrki modernistiseen tyyliin herättelemään kiinnostusta arkipäivän asioita kohtaan, eli osoittamaan, että kaikki mikä lipuu ohi ei livu ohi välttämättä sen merkittömyyden vuoksi ("modernistisella" tarkoitan tässä sitä, että asiat tuodaan esiin ei-typistetysti, ei-tiivistetysti - niin kuin Proust toi esiin Guermantesien soirée'iden pinnallisuuden). Missään nimessä kyseessä ei kuitenkaan ole opettavainen teos, sillä kertojaääni pitää aina etäisyyden hahmoihinsa, ja on aina muistuttamassa, miten emme voi kuitenkaan loppuviimeksi tietää, mitä esim. Samuel Classicin jästipäässä liikkuu.
***
Kaiken kaikkiaan Elämä: esipuhe on siis lukemisen arvoinen, mutta kuitenkin itselleni pettymys. Lähestyin kirjaa ilahtuneen odottavaisesti, sillä tiesin Liukkosen kuitenkin yllättävän lukijan kuin lukijan. Jossain vaiheessa kuitenkin maksimalismi kävi maksimaaliseksi, ja huomio alkoi valua lasiseinän taakse tutkailemaan kirjaa meta- ja tekniseltä tasolta, mikä puolestaan kylmetti minua näinkin inhimillisiä teemoja käsittelevälle teokselle. Muutaman kerran kirja ajoi minut jopa siihen lapsenomaiseen ärsyyntyneisyyden tilaan, jossa kitisen itsekseni: "Miksi edes luen tämmöistä? *itk* *potk*". (Mielenkiintoinen tila olla, varsinkin kun huomaa käyttävänsä kirjaa vastaan argumentteja, joiden nimissä olisi valmis ylistämään esim. Joycea tai Kilpeä.)
Tai ehkä minä luin kirjaa toisinaan samalla tavalla kuin kirjailija luki Hesarin arviota: tekstille esitettiin vahva vaade, ja pettymys tulkitsi perspektiivipletoran ja logofilian silkaksi pornoksi...
December 16, 2023
Liukkonen on hlö. kohtainen kotijumalani. Kielen suvereeni mestari ja kieroutuneen kerronnan herra, helposti Suomen paras kirjailija. Elämä: esipuhe on ylevä, epäinhimillisen taitava esimerkki kaikesta siitä, mitä kirjallisuudessa arvostan. Kolmasti olen lukenut, jokaisella kerralla rakastunut uudelleen, lupaan; jokin päivä ma rakennan Elämä: esipuheelle alttarin. Stay updated tai jtn.
October 29, 2022
Tahdoton Henry Classic joutuu painajaismaisten voimien ohjaamaksi. Vaikka väkivaltaisten, traumatisoituneiden ja masentuneiden mielensisältöjen kuvaus ylittää ajoittain sietokyvyn, on suomen kielen käyttö romaanissa virtuoosimaisen sujuvaa ja kaunista.
January 7, 2022
Lukiessani Liukkosen aiempia kirjoja muodostin hypoteesin, jonka mukaan hänen kirjojensa pituus ja laatu ovat suoraan verrannollisia toisiinsa. Elämä: Esipuhe tukee hypoteesiani, se on jopa parempi kuin O. Luonnollisesti luin ”kirjailijan lyhentämättömän version”, joka on 1119 sivua pitkä, verrattuna 1036 sivua pitkään normaaliin versioon. En tiedä mitä tuosta lyhennetystä versiosta puuttuu, mutta en näe mitään syytä lukea karsittua tekstiä.
Kirjassa on selkeitä eroja Liukkosen aiempaan tuotantoon nähden. Ensimmäisenä silmiin pistää alaviitteiden puute. Kirjailija on saanut tangentit ja sivuhuomautukset mahdutettua leipätekstiin, eikä alaviitteitä jää kaipaamaan. Lukeminen on jopa sujuvampaa, kun katseen ei tarvitse hyppiä sivulla edestakaisin. Alaviitteet olivat pitkälti omiaan humoristisen, leikillisen vireen ylläpitämiseen, ja niiden puuttuminen tuo kirjan yleisilmeelle sellaista arvokkuutta, joka Liukkosen aiemmista kirjoista on puuttunut.
Kirjan toisessa osassa tosin on hämmentävä taulukko, johon on listattu WKVL:n (Wienin Kansainvälinen Vaihtoehtoinen Laitos) oppilaat ja kuvaukset heidän huoneistaan. Tässä taulukossa on neljä palkkia rinnakkain, ja kunkin palkin teksti jatkuu toiselle sivulle, jolloin sitten pitääkin hyppiä sivulta toiselle edestakaisin. En ymmärrä miksi tämä oli tarpeellista, etenkin kun se jää ainoaksi poikkeavuudeksi koko kirjan aikana.
WKVL on eriskummallinen koululaitos, jonka oppilaina useat kirjan hahmoista nuoruudessaan olivat, yhdistävä tekijä heidän välillään. Laitos sijaitsee Sveitsissä mutta suurin osa oppilaista on jonkin käsittämättömän syyn vuoksi suomalaisia. Jokainen oppilas on tyypillinen Liukkos-hahmo, täynnä pakkomielteitä ja kieroumia. Opettajat ovat yhtä omituisia, ja koulun ohjelmaan kuuluvat shakinvastaiset luennot. Miten tämäkin älyttömyys on keksitty?
Hahmoista itselleni mieluisimmaksi nousi Silvia Classic. Hänen erikoiseen persoonaansa tutustutaan ensin välillisesti, kun useamman sivun ajan kuvataan hänen lastenkirjojaan. Ville-Vallen seikkailut alkavat pitkälti sellaisina kuin lastenkirjoilta voi odottaa. Julkaisu julkaisun perään Ville-Valle ja Johnny Mittenin edesottamukset muuttuvat surrealistisemmiksi ja vähemmän lapsille sopiviksi. Nämä kuvaukset herättävät paitsi halun lukea nuo eksistentialistista kriiseistä kertovat kirjat, myös aidon kiinnostuksen niiden kirjoittajaa kohtaan.
Silvialla on kirjallisuuden lisäksi muitakin harrastuksia, kuten hillojen tekeminen (tätä kuvataan antaumuksella) ja asuntonäytöissä käyminen eri identiteettien turvin. Tämä jälkimmäinen varsinkin oli taas niitä ”tämä on niin outoa että sen on pakko olla totta” -juttuja. Se toi mieleeni päähenkilön edesottamukset Fight Clubissa, kun tämä kävi erilaisten sairauksien tukiryhmissä.
WKVL:n lisäksi kirjan hahmoja yhdistää jonkinlaisten luovien taiteiden harjoittaminen, niin hyvässä kuin pahassakin. Silvia Classicin lastenkirjojen lisäksi tarinassa on mukana useampia elokuvantekijöitä. Silvian pojan Henrin elämästä aiotaan tehdä dokumenttielokuvaa (cinema veritee oli termi joka jäi mieleeni) ja hänen WKVL:n aikainen koulukaverinsa Julia Mang ajautuu väkivaltaisten taipumustensa johdattelemina lopulta snuff-leffojen tekijäksi.
Dokumenttielokuvien tekijän tuotantoa, aiempia dokumentteja, mainoksia ja lyhytelokuvia kuvataan myös, ja ne ovat kutakuinkin sitä hämärää hömppää, jota Liukkosen kirjoissa voisi odottaakin. Julian snuff-leffojen kuvaukset taas ovat todella väkivaltaisia, mutta niiden tekijöiden toilailu tekee kohtauksista silti koomisia.
Sitten on WKVL:n valmistujaisjuhlissa järjestetty näytelmä, joka on tietenkin dadaistista roskaa. Näytelmän keskiössä oleva pyöveli loi mielessäni assosiaation Gene Wolfen Uuden auringon kirjassa esitettyihin, pääasiassa improvisoituihin näytelmiin, joihin Severian puoliväkisin otettiin mukaan. En tiedä onko tällaista yhteyttä tarkoitettu tekstissä olevan, mutta se minulle siitä tuli päällimmäisenä mieleen.
Kirjassa on kohta, jossa hahmot alkavat haukkua itseään kirjailijaa. Heidän mukaansa Miki Liukkonen on ymmärtänyt Wittgensteinin täysin väärin. En tiedä mitään Wittgensteinista enkä osaa arvata mihin tämä kommentti liittyy, mutta niin kovasti hän itseään siinä haukkuu, että kyseessä on oltava jonkinlainen vastine aiemmin saadulle kritiikille, mitä se sitten onkaan ollut.
Elämä: Esipuhe ei kuitenkaan minkäänlaisia haukkuja ansaitse. Teksti etenee miellyttävästi, välillä hyppien vuodesta toiseen. Kokonaisuus on miellyttävä kokemus, joka sujahtaa ohi nopeammin kuin tämänkokoiselta kirjalta odottaisi.
Kirjassa on selkeitä eroja Liukkosen aiempaan tuotantoon nähden. Ensimmäisenä silmiin pistää alaviitteiden puute. Kirjailija on saanut tangentit ja sivuhuomautukset mahdutettua leipätekstiin, eikä alaviitteitä jää kaipaamaan. Lukeminen on jopa sujuvampaa, kun katseen ei tarvitse hyppiä sivulla edestakaisin. Alaviitteet olivat pitkälti omiaan humoristisen, leikillisen vireen ylläpitämiseen, ja niiden puuttuminen tuo kirjan yleisilmeelle sellaista arvokkuutta, joka Liukkosen aiemmista kirjoista on puuttunut.
Kirjan toisessa osassa tosin on hämmentävä taulukko, johon on listattu WKVL:n (Wienin Kansainvälinen Vaihtoehtoinen Laitos) oppilaat ja kuvaukset heidän huoneistaan. Tässä taulukossa on neljä palkkia rinnakkain, ja kunkin palkin teksti jatkuu toiselle sivulle, jolloin sitten pitääkin hyppiä sivulta toiselle edestakaisin. En ymmärrä miksi tämä oli tarpeellista, etenkin kun se jää ainoaksi poikkeavuudeksi koko kirjan aikana.
WKVL on eriskummallinen koululaitos, jonka oppilaina useat kirjan hahmoista nuoruudessaan olivat, yhdistävä tekijä heidän välillään. Laitos sijaitsee Sveitsissä mutta suurin osa oppilaista on jonkin käsittämättömän syyn vuoksi suomalaisia. Jokainen oppilas on tyypillinen Liukkos-hahmo, täynnä pakkomielteitä ja kieroumia. Opettajat ovat yhtä omituisia, ja koulun ohjelmaan kuuluvat shakinvastaiset luennot. Miten tämäkin älyttömyys on keksitty?
Hahmoista itselleni mieluisimmaksi nousi Silvia Classic. Hänen erikoiseen persoonaansa tutustutaan ensin välillisesti, kun useamman sivun ajan kuvataan hänen lastenkirjojaan. Ville-Vallen seikkailut alkavat pitkälti sellaisina kuin lastenkirjoilta voi odottaa. Julkaisu julkaisun perään Ville-Valle ja Johnny Mittenin edesottamukset muuttuvat surrealistisemmiksi ja vähemmän lapsille sopiviksi. Nämä kuvaukset herättävät paitsi halun lukea nuo eksistentialistista kriiseistä kertovat kirjat, myös aidon kiinnostuksen niiden kirjoittajaa kohtaan.
Silvialla on kirjallisuuden lisäksi muitakin harrastuksia, kuten hillojen tekeminen (tätä kuvataan antaumuksella) ja asuntonäytöissä käyminen eri identiteettien turvin. Tämä jälkimmäinen varsinkin oli taas niitä ”tämä on niin outoa että sen on pakko olla totta” -juttuja. Se toi mieleeni päähenkilön edesottamukset Fight Clubissa, kun tämä kävi erilaisten sairauksien tukiryhmissä.
WKVL:n lisäksi kirjan hahmoja yhdistää jonkinlaisten luovien taiteiden harjoittaminen, niin hyvässä kuin pahassakin. Silvia Classicin lastenkirjojen lisäksi tarinassa on mukana useampia elokuvantekijöitä. Silvian pojan Henrin elämästä aiotaan tehdä dokumenttielokuvaa (cinema veritee oli termi joka jäi mieleeni) ja hänen WKVL:n aikainen koulukaverinsa Julia Mang ajautuu väkivaltaisten taipumustensa johdattelemina lopulta snuff-leffojen tekijäksi.
Dokumenttielokuvien tekijän tuotantoa, aiempia dokumentteja, mainoksia ja lyhytelokuvia kuvataan myös, ja ne ovat kutakuinkin sitä hämärää hömppää, jota Liukkosen kirjoissa voisi odottaakin. Julian snuff-leffojen kuvaukset taas ovat todella väkivaltaisia, mutta niiden tekijöiden toilailu tekee kohtauksista silti koomisia.
Sitten on WKVL:n valmistujaisjuhlissa järjestetty näytelmä, joka on tietenkin dadaistista roskaa. Näytelmän keskiössä oleva pyöveli loi mielessäni assosiaation Gene Wolfen Uuden auringon kirjassa esitettyihin, pääasiassa improvisoituihin näytelmiin, joihin Severian puoliväkisin otettiin mukaan. En tiedä onko tällaista yhteyttä tarkoitettu tekstissä olevan, mutta se minulle siitä tuli päällimmäisenä mieleen.
Kirjassa on kohta, jossa hahmot alkavat haukkua itseään kirjailijaa. Heidän mukaansa Miki Liukkonen on ymmärtänyt Wittgensteinin täysin väärin. En tiedä mitään Wittgensteinista enkä osaa arvata mihin tämä kommentti liittyy, mutta niin kovasti hän itseään siinä haukkuu, että kyseessä on oltava jonkinlainen vastine aiemmin saadulle kritiikille, mitä se sitten onkaan ollut.
Elämä: Esipuhe ei kuitenkaan minkäänlaisia haukkuja ansaitse. Teksti etenee miellyttävästi, välillä hyppien vuodesta toiseen. Kokonaisuus on miellyttävä kokemus, joka sujahtaa ohi nopeammin kuin tämänkokoiselta kirjalta odottaisi.
June 19, 2022
Kirja herätti välillä oikeasti ajattelemaan, mutta ärsytti sitäkin enemmän kestollaan ja pitkäveteisyydellään. Elämä: Esipuhe on tietokirjamainen, koska siinä on kuvattu asioita ja asiakokonaisuuksia äärimmäisen tarkasti.
Kieli on pääosin kaunista ja kuvailevaa. Valitettavasti lausekokonaisuudet ovat välillä niin pitkiä, että lukemisesta tulee vaivalloista. "Lisäksi en tiedä, onko se totta - että ihmiset oikeasti, kuten kaikki hahmot tässä kirjassa - puhuvat sekä ajattelevat tällä tavalla". Ehkä tällä pyritään kuvaamaan ajatuksen poukkoilua, mutta on erikoista, että kaikilla hahmoilla on sama tyyli ajatella ja puhua.
Kirjassa on paljon ns. sivuhahmoja, joista ei olisi halunnut tietää neljäsosaakaan siitä, mitä kerrottiin. Hahmot olivat erilaisia, mutta tuntui, että jokaisella oli pakko olla jokin todella merkittävä erikoisuus (+outo nimi), että on päässyt kirjaan asti.
"Juonessa" oli hyvää potentiaalia, mutta ehkä kuitenkin se oli itselleni liian sekava/antijuoni.
Kuuntelin tämän äänikirjana ja lopussa oli pakko mennä vähintään 1,5x-nopeudella, että jaksoi loppuun asti. Ehkä kirjan kuunteleminen myös vaikeutti maailmaan pääsemistä, mutta tämän tahtiin oli todella nopeaa nukahtaa!
Äänikirja ei ehkä myöskään ollut paras muoto nauttia teosta niissä kohdissa, joissa lueteltiin kokonainen oppilaitoksen/nenäleikkauksen/yms. tuotteen esite, hintoineen, ravintoarvoineen ja/tai käyttöohjeineen.
Kieli on pääosin kaunista ja kuvailevaa. Valitettavasti lausekokonaisuudet ovat välillä niin pitkiä, että lukemisesta tulee vaivalloista. "Lisäksi en tiedä, onko se totta - että ihmiset oikeasti, kuten kaikki hahmot tässä kirjassa - puhuvat sekä ajattelevat tällä tavalla". Ehkä tällä pyritään kuvaamaan ajatuksen poukkoilua, mutta on erikoista, että kaikilla hahmoilla on sama tyyli ajatella ja puhua.
Kirjassa on paljon ns. sivuhahmoja, joista ei olisi halunnut tietää neljäsosaakaan siitä, mitä kerrottiin. Hahmot olivat erilaisia, mutta tuntui, että jokaisella oli pakko olla jokin todella merkittävä erikoisuus (+outo nimi), että on päässyt kirjaan asti.
"Juonessa" oli hyvää potentiaalia, mutta ehkä kuitenkin se oli itselleni liian sekava/antijuoni.
Kuuntelin tämän äänikirjana ja lopussa oli pakko mennä vähintään 1,5x-nopeudella, että jaksoi loppuun asti. Ehkä kirjan kuunteleminen myös vaikeutti maailmaan pääsemistä, mutta tämän tahtiin oli todella nopeaa nukahtaa!
Äänikirja ei ehkä myöskään ollut paras muoto nauttia teosta niissä kohdissa, joissa lueteltiin kokonainen oppilaitoksen/nenäleikkauksen/yms. tuotteen esite, hintoineen, ravintoarvoineen ja/tai käyttöohjeineen.
November 18, 2021
Vuosi alkoi David Foster Wallacen Infinite Jestillä ja päättyi tähän.
Nämä kaksi kirjaa ovat aika sopiva pari. Jos Infinite Jest oli vahva 4+, on tämä tähden verran huonompi, sanotaanko 3+. Ajoittain nukuttavaa jaarittelua, ajoittain timanttista settiä. Vähän sellaista "väännetään nyt väkisin pitkää ja sekavaa"-oloa, mikä taas puuttui Infinite Jestistä. Muuten absurdilta tarinaltaan aika samanlaisia. En kadu tämän parissa vietettyjä tunteja.
Kannattaa lukea, jos pitää Liukkosesta, Foster Wallacesta tai muuten vain vähän ylipitkistä kirjoista ja "haasteista" tai jos tulee sopiva väli ja tämä kirja samaan aikaan vastaan.
Nämä kaksi kirjaa ovat aika sopiva pari. Jos Infinite Jest oli vahva 4+, on tämä tähden verran huonompi, sanotaanko 3+. Ajoittain nukuttavaa jaarittelua, ajoittain timanttista settiä. Vähän sellaista "väännetään nyt väkisin pitkää ja sekavaa"-oloa, mikä taas puuttui Infinite Jestistä. Muuten absurdilta tarinaltaan aika samanlaisia. En kadu tämän parissa vietettyjä tunteja.
Kannattaa lukea, jos pitää Liukkosesta, Foster Wallacesta tai muuten vain vähän ylipitkistä kirjoista ja "haasteista" tai jos tulee sopiva väli ja tämä kirja samaan aikaan vastaan.
October 31, 2022
Vaikeaselkoinen ja ajoittain pitkästyttävä, kauniita ja viihdyttäviä osioita. Hyvin kirjoitettu kauttaaltaan. Vaikka kirja pääseekin O:ta lähemmäs siinä, että onnistuu sisältämään enemmän tunnetta, jää se silti hieman etäiseksi.
November 13, 2021
Tekotaiteellista roskaa. Helsingin Sanomien murskakritiikki oli aivan oikeassa: tämä on tyhjää ja jälkijättöistä poseeraamista, mahdottoman puisevaa tekstiä.
April 4, 2022
600 – 700 sivua pois, niin tästähän saisi ihan hyvän.
May 26, 2022
Tuhottoman pitkä kirja, jota kuunnellessa osa meni ohi korvien. Tuntui siltä, että teksti ei ole kirjan arvoinen.
November 19, 2022
Tunnen tuttuutta taiteellisessa tyylissä. Luen kuitenkin harppoen pystymättä keskittymään koklnaisuuteen. Tulen yrittämään uudestaan lukemista, jos joku vakuuttaa minut kirjasta.
December 18, 2023
Ja niin tämä arvostelu työntyy tajuntaasi: kalmanjäykän suorat ja hiilenmustat rivit liukuvat silmiesi lateraalisesti paritetuista pikkuaukoista sisään kuin kermankalpeilla sormuksilla vyötetyt, proteroglyfisinä ja neurotoksisina tunnetut Vermicella annulata -käärmeet, vatsat valkeaa taustaa vasten, tai kuin mykkinä kuuluvat kolonnat semioottisia matoja jotka etuilematta jonottavat pääsyä persvaon halkomaan kukkakaaliin kallossasi, jotta leksikaalis-fallinen runsaudensarveni, koristeellisuudessaan itseään korostaen, proosallista pröystäilyä kaihtamatta ja siten itsetarkoituksellisen eli tarkoituksettoman hypertrofiseen jaaritteluunkin langeten, kohoaisi shofarin korkeudelle.
Valitakseni varmasti oikean määrän tähtiä, niin kuin Luoja maailman aamussa tulipallojaan sysimustan pehkon hilseiksi heitellen kuin Whitey Ford tai Mariana Rivera, Yankees-joukkueen kuuluisat syöttäjät jotka hain Googlesta, muistelin tästä kirjasta kavereideni kanssa käymääni keskustelua. Syyskuun alun ilta soopelintummine siipineen oli silloin pesiytynyt ympärillemme. Muistot kesästä olivat jo hyvästelemässä eloisia värejään kuin koivujen tuhlaamat kolikot, niiden haaskattu kahiseva, ja ihoa ripeästi hipelöivät tuulenvireet tuntuivat jo kantautuvan talven valkeiden viittojen hulmuamisesta jossakin kaukana. Istuin hiipivään pimeään vienoja hymynalkuja verkkaan piirtävässä puutarhakeinussa, vasemmalla puolellani Atte Fagerholm, keksijä joka äkkirikastui vuosikymmen sitten kehitettyään otsapannasta roikkuvan, paristoilla toimivan tuulettimen, ja oikealla puolellani Fredrik Korppi, jännitysromaaneja joka toinen vuosi julkaiseva kirjailija, jonka tunnetuin luomus oli haamuyksityisetsivä Jack Morrison*.
Selvästi hermostunut Atte risti jalkojaan vuorotellen kuin maailman laiskin cancan-tanssija ja työnteli maneerinomaisen toistuvasti lasejaan ylemmäs klyyvarinsa ylämäkeä. ”Hei Atte, mitäs olit mieltä Miki Liukkosen uusimmasta?” kysyin. ”No olihan se. Mutta kahdensadan sivun jälkeen en kyllä jaksanut enempää”. Aten sanalliseen säästeliäisyyteen hivenen pettyneenä käännyin Fredrikin puoleen. Hän oli tyypilliseen tapaansa pukeutunut tyylikkäästi ja jättänyt ruiskaunokinsinisen kauluspaitansa ylimmät napit rakojaan vaille rykelmän minivieterimäisiä karvoja paljastaakseen. ”Entäs Fredu?” Jo ennen vastausta tiesin, että kirja oli tehnyt Fredrikiin vaikutuksen, sillä kysymykseni loi hänen vaahterasiirapinruskeisiin silmiinsä lapsekkaan innon hohdetta. ”Liukkonen on kielellisesti hyvin lahjakas, sehän on selvää. Tykkäsin kyllä. Mutta viidensadan sivun jälkeen lopetin lukemisen.”
[* Jack Morrison -romaanit noudattivat kaikki samaa kaavaa: koska Morrison pystyy kävelemään seinien läpi ja seuraamaan kutakin epäiltyä tämän elämän yksityisimmissäkin hetkissä, saa hän aina syyllisen nopeasti selville, toisin kuin päätään alati raapivat, mysteerin verhoa turhaan faktojen päältä kiskovat poliisit – mutta koska Morrison on aave, ei kukaan kuule häntä, ja niin murhaaja pysyy vapaalla jalalla. Kriitikot ovat nähneet Morrison-romaaneissa absurdismia, jossa piilee myös sanoma kaiken pohjimmaisesta tarkoituksettomuudesta, mutta Korppi kertoi minulle kerran olevansa vain kummitustarinoita kertova kauhukirjailija, joka on ymmärretty väärin.]
Vaimeat askeleet ruohikossa toivat ilmi, että Halvar Bourdieu oli palannut kuselta. Halvar oli kiistelty mutta palkittu performanssitaiteilija, joka tuli suuren yleisön tietoisuuteen vuoden 2014 teoksellaan Sacrifices for Beauty, jossa hän kasteli valkoista ruusua selkäydinnestettään sisältävästä kannusta. Vuonna 2018 hän joutui huomattavan kohun kohteeksi sukupuolirooleja käsittelevällä teoksellaan Botoxic masculinity, jossa plastiikkakirurgit piikittivät hänen kasvonsa täyteen botoxia museoyleisön edessä samalla kun Halvar huuteli catcalling-kommentteja. Muitakin esteettisiä hoitoja performansseissaan vastaanottanut Halvar näytti hirviömäisen kissamaiselta omenamaisen pulleine ja kovine poskineen sekä mandariinilohkomaisiksi turvonneine silmänympäristöineen. ”Oletko sattumoisin lukenut Miki Liukkosen uusimman kirjan?” kysyin Halvarilta. ”Joo – ja luin sen aivan kokonaan. Alusta loppuun saakka.” Ylpeys kuulsi hänen äänessään. Me muut katsoimme vuorotellen toisiamme kulmat koholla.
Samalla mielessäni kuitenkin heräsi epäily. Halvar oli taipuvainen liioitteluun ja jäänyt joskus kiinni suoranaisesta valehtelustakin: kerran hän oli jopa väittänyt, että Marina Abramović oli kutsunut Sacrifices for Beauty -performanssia alkaneen vuosituhannen parhaaksi taideteokseksi – väite, jonka Abramović joutui sittemmin toistuvasti korjaamaan. Päätin testata Halvaria. ”Mitä olit mieltä siitä loppuratkaisusta?” Hänen katseensa kierteli tummalla nurmikolla, jolle vasta hiljan lakannut sade oli jättänyt ripottelemiaan helmiä. ”Niin, se loppuratkaisu. Mmm. Se oli tosi – jännittävä. Joo.” ”Aijaa. Mitä siinä tapahtui?” ”Kaikkea jännittävää.” Pudistelin päätäni ja huokasin kuuluvasti. ”Halvar – kuinka paljon oikeasti luit siitä kirjasta?” Hän painoi päänsä alas, mikä säästi meitä hänen naamarimaisen turvonneelta naamaltaan. ”Luin ensimmäiset sata sivua. Sitten en vittu jaksanut enempää.”
Valitakseni varmasti oikean määrän tähtiä, niin kuin Luoja maailman aamussa tulipallojaan sysimustan pehkon hilseiksi heitellen kuin Whitey Ford tai Mariana Rivera, Yankees-joukkueen kuuluisat syöttäjät jotka hain Googlesta, muistelin tästä kirjasta kavereideni kanssa käymääni keskustelua. Syyskuun alun ilta soopelintummine siipineen oli silloin pesiytynyt ympärillemme. Muistot kesästä olivat jo hyvästelemässä eloisia värejään kuin koivujen tuhlaamat kolikot, niiden haaskattu kahiseva, ja ihoa ripeästi hipelöivät tuulenvireet tuntuivat jo kantautuvan talven valkeiden viittojen hulmuamisesta jossakin kaukana. Istuin hiipivään pimeään vienoja hymynalkuja verkkaan piirtävässä puutarhakeinussa, vasemmalla puolellani Atte Fagerholm, keksijä joka äkkirikastui vuosikymmen sitten kehitettyään otsapannasta roikkuvan, paristoilla toimivan tuulettimen, ja oikealla puolellani Fredrik Korppi, jännitysromaaneja joka toinen vuosi julkaiseva kirjailija, jonka tunnetuin luomus oli haamuyksityisetsivä Jack Morrison*.
Selvästi hermostunut Atte risti jalkojaan vuorotellen kuin maailman laiskin cancan-tanssija ja työnteli maneerinomaisen toistuvasti lasejaan ylemmäs klyyvarinsa ylämäkeä. ”Hei Atte, mitäs olit mieltä Miki Liukkosen uusimmasta?” kysyin. ”No olihan se. Mutta kahdensadan sivun jälkeen en kyllä jaksanut enempää”. Aten sanalliseen säästeliäisyyteen hivenen pettyneenä käännyin Fredrikin puoleen. Hän oli tyypilliseen tapaansa pukeutunut tyylikkäästi ja jättänyt ruiskaunokinsinisen kauluspaitansa ylimmät napit rakojaan vaille rykelmän minivieterimäisiä karvoja paljastaakseen. ”Entäs Fredu?” Jo ennen vastausta tiesin, että kirja oli tehnyt Fredrikiin vaikutuksen, sillä kysymykseni loi hänen vaahterasiirapinruskeisiin silmiinsä lapsekkaan innon hohdetta. ”Liukkonen on kielellisesti hyvin lahjakas, sehän on selvää. Tykkäsin kyllä. Mutta viidensadan sivun jälkeen lopetin lukemisen.”
[* Jack Morrison -romaanit noudattivat kaikki samaa kaavaa: koska Morrison pystyy kävelemään seinien läpi ja seuraamaan kutakin epäiltyä tämän elämän yksityisimmissäkin hetkissä, saa hän aina syyllisen nopeasti selville, toisin kuin päätään alati raapivat, mysteerin verhoa turhaan faktojen päältä kiskovat poliisit – mutta koska Morrison on aave, ei kukaan kuule häntä, ja niin murhaaja pysyy vapaalla jalalla. Kriitikot ovat nähneet Morrison-romaaneissa absurdismia, jossa piilee myös sanoma kaiken pohjimmaisesta tarkoituksettomuudesta, mutta Korppi kertoi minulle kerran olevansa vain kummitustarinoita kertova kauhukirjailija, joka on ymmärretty väärin.]
Vaimeat askeleet ruohikossa toivat ilmi, että Halvar Bourdieu oli palannut kuselta. Halvar oli kiistelty mutta palkittu performanssitaiteilija, joka tuli suuren yleisön tietoisuuteen vuoden 2014 teoksellaan Sacrifices for Beauty, jossa hän kasteli valkoista ruusua selkäydinnestettään sisältävästä kannusta. Vuonna 2018 hän joutui huomattavan kohun kohteeksi sukupuolirooleja käsittelevällä teoksellaan Botoxic masculinity, jossa plastiikkakirurgit piikittivät hänen kasvonsa täyteen botoxia museoyleisön edessä samalla kun Halvar huuteli catcalling-kommentteja. Muitakin esteettisiä hoitoja performansseissaan vastaanottanut Halvar näytti hirviömäisen kissamaiselta omenamaisen pulleine ja kovine poskineen sekä mandariinilohkomaisiksi turvonneine silmänympäristöineen. ”Oletko sattumoisin lukenut Miki Liukkosen uusimman kirjan?” kysyin Halvarilta. ”Joo – ja luin sen aivan kokonaan. Alusta loppuun saakka.” Ylpeys kuulsi hänen äänessään. Me muut katsoimme vuorotellen toisiamme kulmat koholla.
Samalla mielessäni kuitenkin heräsi epäily. Halvar oli taipuvainen liioitteluun ja jäänyt joskus kiinni suoranaisesta valehtelustakin: kerran hän oli jopa väittänyt, että Marina Abramović oli kutsunut Sacrifices for Beauty -performanssia alkaneen vuosituhannen parhaaksi taideteokseksi – väite, jonka Abramović joutui sittemmin toistuvasti korjaamaan. Päätin testata Halvaria. ”Mitä olit mieltä siitä loppuratkaisusta?” Hänen katseensa kierteli tummalla nurmikolla, jolle vasta hiljan lakannut sade oli jättänyt ripottelemiaan helmiä. ”Niin, se loppuratkaisu. Mmm. Se oli tosi – jännittävä. Joo.” ”Aijaa. Mitä siinä tapahtui?” ”Kaikkea jännittävää.” Pudistelin päätäni ja huokasin kuuluvasti. ”Halvar – kuinka paljon oikeasti luit siitä kirjasta?” Hän painoi päänsä alas, mikä säästi meitä hänen naamarimaisen turvonneelta naamaltaan. ”Luin ensimmäiset sata sivua. Sitten en vittu jaksanut enempää.”
August 9, 2023
”Tämä materiaalinen elämämme on pelkkä esipuhe sille ikuiselle elämälle, joka meitä odottaa tuolla jossain, nollien ja ykkösten kohisevassa taivaassa.”
Lepää rauhassa Miki.
Lepää rauhassa Miki.
June 9, 2025
Aika dadaa
November 5, 2025
Elämä on palapeli.
December 17, 2024
Hauska, mukaansatempaava, oivaltava, haastava, monipuolinen, absurdi, yllättävä.
Vaikka kirja on älyttömän pitkä, ei sen lukeminen tuntunut puuduttavalta. Kerronnan vaihteleva tyyli, erilaiset listaukset ja taulukot sekä tapahtuma-ajan ja näkökulman muutokset toivat lukukokemukseen mukavasti vaihtelua. Välillä sai nauraa ääneen ja välillä päällimmäinen ajatus oli "mitä helvettiä?". Kirjan parasta antia olivat ehdottomasti kuvaukset WKVL:n (Wienin Kansainvälinen Vaihtoehtoinen Laitos) oppilaista ja tapahtumista.
Itse juonesta on vaikea sanoa mitään lyhyttä ja kaiken kokoavaa. Tarina koostui enemmän yksittäisiä hetkistä kuin perinteistä juonikaaviota noudattavasta juonesta, jonka voisi tiivistää pariin virkkeeseen.
Hieman haastetta tuotti se, että kirjassa on hyvin paljon henkilöitä, joiden tarinat pikku hiljaa kietoutuvat yhteen. Jälkeenpäin tuli sellainen olo, että alusta asti olisi pitänyt tehdä jotain muistiinpanoja hahmoista, jotta tapahtumista olisi pysynyt paremmin kärryillä. Toisaalta nautin kovasti siitä, kuinka jokaisella henkilöllä oli omat absurdit erikoispiirteensä, joita kuvailtiin hauskalla ja värikkäällä tavalla.
Tajuan kyllä myös, miksi jotkut eivät ehkä voi sietää kirjaa tai tapaa jolla se on kirjoitettu. Monta aukeamaa pitkät virkkeet, nippelitiedon viljely, sarkastiset huomautukset ja yhtäkkiset raa'at kuvaukset mm. zoofiliasta, lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja itsemurhasta tai snuff-elokuvista voi tuntua tekotaiteelliselta kikkailulta. Itse kuitenkin nautin kirjasta niin paljon, että harmittaa, että sain käsiini tämän "vain" 1035 sivuisen version.
Vaikka kirja on älyttömän pitkä, ei sen lukeminen tuntunut puuduttavalta. Kerronnan vaihteleva tyyli, erilaiset listaukset ja taulukot sekä tapahtuma-ajan ja näkökulman muutokset toivat lukukokemukseen mukavasti vaihtelua. Välillä sai nauraa ääneen ja välillä päällimmäinen ajatus oli "mitä helvettiä?". Kirjan parasta antia olivat ehdottomasti kuvaukset WKVL:n (Wienin Kansainvälinen Vaihtoehtoinen Laitos) oppilaista ja tapahtumista.
Itse juonesta on vaikea sanoa mitään lyhyttä ja kaiken kokoavaa. Tarina koostui enemmän yksittäisiä hetkistä kuin perinteistä juonikaaviota noudattavasta juonesta, jonka voisi tiivistää pariin virkkeeseen.
Hieman haastetta tuotti se, että kirjassa on hyvin paljon henkilöitä, joiden tarinat pikku hiljaa kietoutuvat yhteen. Jälkeenpäin tuli sellainen olo, että alusta asti olisi pitänyt tehdä jotain muistiinpanoja hahmoista, jotta tapahtumista olisi pysynyt paremmin kärryillä. Toisaalta nautin kovasti siitä, kuinka jokaisella henkilöllä oli omat absurdit erikoispiirteensä, joita kuvailtiin hauskalla ja värikkäällä tavalla.
Tajuan kyllä myös, miksi jotkut eivät ehkä voi sietää kirjaa tai tapaa jolla se on kirjoitettu. Monta aukeamaa pitkät virkkeet, nippelitiedon viljely, sarkastiset huomautukset ja yhtäkkiset raa'at kuvaukset mm. zoofiliasta, lasten seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja itsemurhasta tai snuff-elokuvista voi tuntua tekotaiteelliselta kikkailulta. Itse kuitenkin nautin kirjasta niin paljon, että harmittaa, että sain käsiini tämän "vain" 1035 sivuisen version.
March 12, 2024
Olen lukenut tämän silloin heti ilmestymisen jälkeen, ja nyt sain kirjastosta sen "kirjailjan lyhentämättömän version". Aikanaan annoin 5 tähteä ja laskin sitä nyt yhdellä.Onhan tämä paikoin melko raskasta ja keskittymistä vaativaa tekstiä, jossa joutuu palailemaan lauseisiin. Arvostan kuka tätä ajatuksella pystyy äänikirjana kuuntelemaan. Kaunista, todella rikasta ja uskomattoman kekseliästä suomenkieltä, jota kukaan muu suomalainen nykykirjailija ei pysty tuottamaan, näin helpon oloisesti. Ihan kuin Liukkonen välillä tahallaan sivutolkulla väsyttäisi lyödäkseen sitten jollain punchline-tyyppisellä halolla lukijaa päähän. Versioista on hankala sanoa eroa. Ehkä tässä pitkässä 1120-sivuisessa tuntuu tukehtuvansa/jäävänsä jyrän alle vielä helpommin. Vaikea erottaa suuresta sanamassasta mikä oli se uusi juttu.
Joku sanoi O:ta tippaleiväksi mistään alkamattomina ja mihinkään oikeastaan päättymättöminä säikeineen ja sellainen tämäkin on. Itse asiassa paras tapa lukea taitaa olla aloittaa mistä tahansa ja lukea sen verran pitkä sessio kerralla kuin jaksaa ja nauttia vaan kielestä, tunnelmasta, uskomattomista mielleyhtymistä ja oivalluksista. Välillä tulee mieleen esim "harhajaksosta" että mitä jos tämä onkin vaan merkityksetöntä diibadaabaa tai Mikin vitsi? Isosta osasta kuitenkin nautin. Kannattaa lukea virkeänä. Erityisesti tästä uudelleen luettuna mieleen jäi Eemilin ja Beskovin pitkähkö "keskustelu" alkupuolelta superterävänä ja hauskana.
"Älykkyys on vailla periaatteita mutta tyhmyys on suoraviivaista ja rehellistä"
Joku sanoi O:ta tippaleiväksi mistään alkamattomina ja mihinkään oikeastaan päättymättöminä säikeineen ja sellainen tämäkin on. Itse asiassa paras tapa lukea taitaa olla aloittaa mistä tahansa ja lukea sen verran pitkä sessio kerralla kuin jaksaa ja nauttia vaan kielestä, tunnelmasta, uskomattomista mielleyhtymistä ja oivalluksista. Välillä tulee mieleen esim "harhajaksosta" että mitä jos tämä onkin vaan merkityksetöntä diibadaabaa tai Mikin vitsi? Isosta osasta kuitenkin nautin. Kannattaa lukea virkeänä. Erityisesti tästä uudelleen luettuna mieleen jäi Eemilin ja Beskovin pitkähkö "keskustelu" alkupuolelta superterävänä ja hauskana.
"Älykkyys on vailla periaatteita mutta tyhmyys on suoraviivaista ja rehellistä"
December 14, 2021
Tästä on vähän ristiriitaiset ajatukset. Olihan tämä ihan superhyvä, mutta oliko kirjan aivan pakko olla yli tuhatsivuinen? Tarinassa oli niin paljon toistoa, että vaikka se kuinka toimikin tehokeinona, alkoi jossain kohtaa lukeminen olla aika puuduttavaa. Toisaalta viihdyin kuitenkin pääosin läpi kirjan, ja Liukkonen onnistui lopussa kuromaan kaikki tarinansa langat loogiseksi - tai vähintäänkin mielenkiintoiseksi - kokonaisuudeksi.
December 10, 2022
Pitkä prosessi, rikkaampi mieli ja käsittämättömän yksityiskohtainen ja häiriintynyt tarina. Oikeastaan kaikki tuntuu arvottomalta. Kun tuota kirjaa kädessä pitää, tuntuu kun samalla kannattelisi monta maapallollista ihmisiä elämineen, kriiseineen, pettymyksineen...etc. Pidän Liukkosta poikkikirjallisuuden makeimpana kirsikkana. Hän tiivistää sekasortoa, tuskaa ja sokeaa surrealismia kirjaksi.
Rakastan lukemista. Ja Silvia Classicia.
Rakastan lukemista. Ja Silvia Classicia.
Displaying 1 - 22 of 22 reviews