Metsässä juoksee nainen

by Elina Airio

Miten hyvinvointia tuotetaan tunnin määräajassa

Perhevalmentaja käy ostopalveluna kodissa, jossa lyyraviikuna pörhistelee tyytyväisenä mutta äiti Mimi ei voi hyvin. Hiljalleen kahden lapsen äiti avautuu avunannolle, mutta miten hyvinvointia tuotetaan tunnin määräajassa ja kuinka pitkälle riittää palvelukoordinaattorilta saatu vanhemmuusmalli?

Esikoisromaani Metsässä juoksee nainen vakuuttaa kielellään ja rohkean yhteiskunnallisella otteella. Sosiaalialan dystopia kuvaa järisyttävällä tavalla äitinä, naisena ja tyttönä kasvamisen paineita. Kahden naisen kohtaamisista huokuva jännite, Mimin mielenterveyden läikehdintä sekä kasvit ja metsä tuntuvat fyysisinä osina tekstiä.

”Hän siivosi kuolleita lehtiä seinistä, ja hänen kätensä tärisivät. Hän lakaisi risukkoa ja neulasia lattialta, ja hänen niskansa kihelmöi. Vauva itki huoneessa ja tytön lohdutus lauloi itkun alla.”

Genres: Finnish Literature, Fiction, Audiobook, Contemporary, Dystopia

204 pages, Hardcover

First published January 1, 2022

Reviews

[Suketus · Rating 5 out of 5]

Tämä hengästytti minut, salpasi, vangitsi. Elin tätä tarinaa, kerrontaa, rivejä ja välejä. Tunsin henkilöt, he olivat minä ja minä olin he. Tuli todella lähelle ja liki, hyvässä ja pahassa. Upea romaani.

[Mikko Saari · Rating 5 out of 5]

Metsässä juoksee nainen on Elina Airion esikoisteos. Kuuntelin Takakansi-podcastista kirjaa käsittelevän jakson ja sen perusteella tämä nousi kyllä ehdottomasti lukulistalle. Nyt kun kirja on luettu, en voi kuin hämmästellä, millaisen kirjan juuri luin.

Kirjan pääosissa on kaksi naista. Nimetön päähenkilö työskentelee perhevalmentajana yksityisessä sosiaalialan yrityksessä. Hänen asiakkaansa on Mimi, joka on saanut palvelukoordinaattorin kanssa käydyn keskustelun perusteella itselleen valmennustyön työjakson, jonka aikana työskennellään konkreettisesti palveluyrityksen valmennusmallin parissa, jotta Mimi saa uusia keinoja arjessa toimimiseen lastensa kanssa. Tapaamisia on kahden viikon välein ja niissä käydään läpi viisiportainen positiivisen vanhemmuuden vahvistamisen malli.

Kammottavaa lässytystä, siis. Lukijalle on hyvin pian selvää, ettei tällaisesta vanhemmuusvalmennuksesta ole juurikaan apua, Mimille varsinkaan, ja samoin valmennustyön kanssa tuskailee kirjan päähenkilö, joka oikeastaan haluaisi tehdä jotain muuta kuin raportoida suoritetuista valmennuskäynneistä puhelinsovelluksella esihenkilöille, joita kiinnostavat vain mitattavat suoritukset, tehokkuus ja palaverit.

On muutakin. Viherkasveja! Valtavasti viherkasveja, asunto on oikea metsä tai viidakko. Ja sitten se kieli, Airion huumaava kielenkäyttö, joka todella herättää ne viherkasvit ja koko tämän teoksen henkiin. En yritäkään selittää, annan sen sijaan näytteen siitä, miten Mimin kodin viherkasveja kuvataan:

Anopinkieliset kellanvihreät, jäykät lehdet nousevat maasta, muorinkukat ja pennimuorit ja nukkumaijat varsineen ovat vieneet tilan hyllyillä, ikkunalaudoilla, sohvapöydällä, niiden paksut ja tummat ja lamoavat, silkkiset ja juoruiset lehdet, kirjavat ja viheriöivät, aluskasvien kumarat kiharat. Homssuinen, kierovartinen vihreä luo hiuksiaan ikkunan luona ja kierreröyhyvihvilät, venyttelevät juorut ja vihunoivat vehkat ujuvat verhotankoja kohti ja rungoistaan, kaikkien kasvien lehdiltä, varsilta, ilmajuurista ja köynnöksistä ryöppyää katon sulkeva metsä, jonka sisällä vaeltaa puita ja pensaita, reheviä viherkieliä ja väärään maahan joutunut palmuu. Ilmassa kylvyttelevät tillandsiat ja metsän ruukut ovat lämpiminään sirkkalehtien pieniä suppusuita, niiden lauhkeita, pulleita lehtisuonia.

On kirjailijoita, jotka kirjoittavat suomeksi ja on kirjailijoita, jotka todella käyttävät kaikkia niitä mahdollisuuksia, mitä äidinkielemme tarjoaa. Airio kuuluu ehdottomasti jälkimmäiseen ryhmään, eikä arkaile käyttää hyvin rikasta sanastoa tai tarpeen mukaan keksiä uusia sanoja. Tämän teoksen kielen parissa saa moneen kertaan ilahtua, niin oivaltavia verbivalintoja on löydetty, niin hauskasti viherkasveja inhimillistetään kielen keinoin. Kasvillisuuden lailla ryöppyävät sanalistat ja hurmaavat alkusoinnut auttavat luomaan kirjalle omintakeista, häiritsevää tunnelmaa.

Metsässä juoksee nainen on kaikesta kielellisestä monimuotoisuudestaan ja tunnelmansa painostavuudesta huolimatta miellyttävän kepeälukuinen kirja. Sivut kääntyvät kuin itsestään ja tarina vetää mukaansa. Takakannen haastattelussa Airio kertoo kirjoittaneensa kirjaa hyvin ruuhkaisen elämänvaiheen keskellä; ehkä siitä johtuu, ettei tässä ole mitään turhaa mukana. Kirja kertoo asiansa hyvin tiiviisti ja tehokkaasti.

Tällä tarinalla on myös yhteiskunnalliset ulottuvuutensa. Metsässä juoksee nainen suhtautuu hyvin kipakasti hoivatyön yksityistämiseen ja tuotteistamiseen. Ei jää epäselväksi, miten naurettavana ja kyseenalaisena tällaista kotipalvelua teos pitää. Mimi on äiti, joka tarvitsee apua, mutta sen järjestäminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Teos kommentoi muutenkin äitiyttä ja naiseutta, miehille tässä tarinassa ei ole oikeastaan mitään sijaa. Mimin aviopuoliso on lähes täysin poissaoleva, eikä päähenkilön esihenkilökään myönteisessä valossa näyttäydy. Hyvä niin, äitiyden ja hoivan maailmoissa on paljon kiinnostavaa luodattavaa ja kuten Metsässä juoksee nainen, sieltä löytyy myös kiinnostavia henkisiä (ja fyysisiä) viidakoita pengottaviksi.

Metsässä juoksee nainen on tämän vuoden vakuuttavimpia esikoisteoksia ja nousee muutenkin vuoden kiinnostavimpien kotimaisten romaanien listalle. Vaikka aihepiirikään ei kiinnostaisi, teoksen rikas kieli tekee siitä pakollista luettavaa kaikille uutta luovan kielenkäytön ystäville, tällaista verbaalista vehreyttä kohtaa harvoin.

[Laura Walin · Rating 2 out of 5]

Tässä kirjassa olisi kaikki aihiot. Teoksessa kahden naisen, sosiaalityöntekijän ja hänen asiakkaansa, maailmat kohtaavat ulkoistettuna palvelutuotantona tarjottavan sosiaalipalvelumallin myötä. Sosiaalityöntekijä ei pysty uskomaan tuomaansa ilosanomaan ja asiakas tarvitsisi jotain paljon inhimillisempää kun konsulttikääreeseen paketoitu muutaman askeleen peli onneen. Kirjan edetessä alkaa olla selvää, että kummankin naisen mielenterveys on hyvin hataralla pohjalla.

Ongelmana on se, että Airio on niin ihastunut kieleen(sä), että muoto vie voiton kaikesta muusta. Etenkin kirjan alkupuolelle ladatut uudissanat uuvuttavat lukijan ja tuntuvat itsetarkoituksellisilta. Ne nostetaan lause lauseen jälkeen lukijan silmien eteen ihasteltavaksi ilman, että niillä kuljetetaan mitään muuta yhtään mihinkään. Tämä on sääli, sillä Airio on taitava sanankäyttäjä, ja tämä voisi olla paljon kokoaan painavampi teos, jos se ei hukkuisi omaan erinomaisuuteensa.

[Mai Laakso · Rating 4 out of 5]

Elina Airion riipaiseva esikoisteos Metsässä juoksee nainen kertoi jo heti ensimmäisissä lauseissa kirjan teeman. Mimi oli muutama viikko sitten synnyttänyt vauvan ja hänelle soviteltiin perhevalmennusta siihen, miten toimia omien lastensa kanssa.

Kun Mimi ei ollut jaksanut olla vauvan ja isomman lapsen kanssa, hän oli lukinnut heidät lastenhuoneeseen. Kuten aina tällaisissa tapauksissa, päivähoito kiinnitti huomiota isomman lapsen hätään ja teki lastensuojeluilmoituksen.

Elena Airion psykologinen esikoisteos Metsässä juoksee nainen riipaisee syvälle tunteisiin.

[Marko Suomi · Rating 5 out of 5]

Tämä kirja teki ison vaikutuksen. Ihmeellistä kieltä, yhteiskunnallista kriittistä satiiria, painajaismaista ja myös kaunista outoutta ja monitulkintaisia tilanteita sekä motiiveja. Ja kaikki luontevasti kasasa. Tämä on niitä, jotka jäävät kaivelemaan.

[Ansa · Rating 4 out of 5]

KUKA JÄTTÄÄ KIRJANSA LOPUN NÄIN AUKI. Ah mitä rohkeutta kirjailijana. (ja sos tää on esikoiskirja)

Pysäyttävä. Viiltävä. Tämä pitää sinut varpaillaan koko ajan ja lopun aikaa hakkaat päätäsi seinään sen kanssa kuinka jotakin tällaista tapahtuu jatkuvasti, koska yhteiskunnassamme ei anneta aikaa ja rahaa ihmisten kohtaamiseen ja auttamiseen.

Puolikuntoisenapuolinukuksissa kuunneltuna en tehnyt tälle oikeutta lukijana. Viherkasvit varjostavat koko tunnelmaa, mullanmöyheä tuntu ja mehevä haju luikertelee iholle.

[Loviattara · Rating 4 out of 5]

Lyyrisesti kirjoitettu kauhukertomus yksityistetyistä sosiaalipalveluista ja siitä, mitä tapahtuu, kun huolenpitoa mitataan minuuteissa ja euroissa, kapitalistinen dystopia maailmasta jossa hyvinvointia yritetään repiä alipalkattujen naisten selkänahoista. (En käytä sanaa kauhukertomus kepeästi – jos tätä kirjaa markkinoitaisiin toisin, se voisi ihan hyvin olla spefi-hyllyssä. Eikä tämä ole mikään teoksen kirjallisten ansioiden lyttäys vaan suositus lukijoille, joita kirjan kansikuva tai takakansiteksti eivät välttämättä houkuttele. Minulta teos olisi jäänyt lukematta, ellei Hesari olisi nostanut sitä esiin useammin kuin kerran.)

Airion kieli jakaa mielipiteitä, ja sinänsä suoraviivaisesta juonirakenteestaan huolimatta teos jäänee kesken lukijoilta, jotka eivät halua romaanitaiteen kiinnittävän lainkaan huomiota omaan materiaansa. Vaikka olen runollisen kielen ystävä, pihkaa tihkuva upottavan soinen vellonta tuntui etenkin kirjan alkupuolella toisinaan turhan tahmealta ja itseään toistavalta. Teos kuitenkin imi minut sisäänsä, ja lopussa olin jo sitä mieltä, että kasvien rönsyilevä, kaikkialle kurkotteleva, epämääräisiä nesteitä valuva ja niskassa epämiellyttävästi väreilevä kuvailu oli täysin perusteltua, muodon ja sisällön selkäpiitä karmiva liitto.

[Mimi · Rating 2 out of 5]

Mitähän sanoisi kirjasta, jossa kieli on suorastaan ylitsepursuavan hienoa, ja aiheet ovat tärkeitä ja tunnistettavia, mutta ikään kuin vain erikseen? Kokonaisuutena tämä kaikki ei oikein kohtaa, ja siksi lopputulos on ainakin mulle vaan liikaa.

[Maija · Rating 4 out of 5]

Hienosti käytettyä kieltä.

[Elina Maarit · Rating 4 out of 5]

4,5⭐

[Elina · Rating 5 out of 5]

Yhteiskunnallisesti kantaaottava tarina, jossa on spekulatiivisen fiktion elementtejä. Yhteys suomalaiseen mytologiaan saa ajattelemaan, miten monta kertaa sama on toistunut.

Hahmot on piirretty yksinkertaisilla viivoilla, mutta ne tuntuvat todellisilta, raadollisilta ihmisiltä. Romaanin kaikki dialogi on epäsuoraa. Silti kahden naisen välille muodostuu uskomattoman vahva jännite, ja tunne siitä, miten he yrittävät lähentyä, vaikka olosuhteet tukevat vain etäälle jäämistä.

Romaanin kieli on värikästä ja tyyli runollinen. Se yhdistyy kiinnostavalla tavalla realistiseen kerrontaan, joka kuvaa sosiaalityön arkea. Tai niin ainakin itse tätä luin. Toki kyse on dystopiasta, jossa kaikki on yksityistetty.

[Peppi · Rating 5 out of 5]

Pakahduttavan hieno teos. Pääosaa näytteli kieli, joka oli runsaan kuvailevaa, kaunista, hengästyttävää. Airion käsissä imurit, lattialaminaatti ja pehmolelut heräsivät henkiin. Elämää oli jokaisella sivulla - huoneet hengittelivät niskassa ja viherkasvit kurkottelivat janoisina kohti sumupulloa.

Tämä täytyy ostaa omaan hyllyyn sitä hetkeä varten, kun kirjoittaminen takkuaa. Varma inspiraation lähde kirjoittajille.

[Pauliina (The Bookaholic Dreamer) · Rating 5 out of 5]

Päällä suomeksi, alla englanniksi - In Finnish first, English at the bottom (with high hopes that this will be translated some time very very soon)

Välillä minä vain valvoin pupillit ja mielen mustiksi ja sydämeni umpioon; pimeännaisena, kun kerrostalon vajonneet rakenteet kuuluivat huokaavan ja myös se lähiön hakkuu-uhan alla vaipuneet, sairaat puut.

Välillä mietin, että voisin vain nukkua yöni.

Voisinko vain antaa periksi jo.

Metsässä Juoksee Nainen on ison sisareni esikoisteos. Vaikka ostin kirjan ja innoissani aloin lukemaan sitä pääasiallisesti rakkaudesta siskooni - en voinut arvata millainen vuoristorata olisi edessä. Parin ensimmäisen sivun jälkeen unohdin täysin että kirjan on kirjoittanut sisareni, ja valahdin syvälle sen tunnelmaan. Metsässä Juoksee Nainen sai minut haukkomaan henkeäni, ja lukemaan pitkälle yöhön. Asuttuani nyt liki 10 vuotta ulkomailla, suomenkielisten kirjojen lukeminen usein tuntuu raskaalta, mutta Metsässä Juoksee Nainen jotenkin siemaisi minut sisäänsä. Kirjoitustyyli on uniikki ja vaikuttava - se luo synkän tunnelman joka kietoo lukijan pauloihinsa. Tiesin että sisareni on taitava kirjoittaja, mutta en olisi voinut mitenkään aavistaa että yksi lempikirjoistani tulisi hänen kynästään.

Vaikutus jonka Metsässä Juoksee Nainen on jättänyt minuun on täysin erillinen suhteestani sisareeni. Vaikka ryntäsin kirjakauppaan saadakseni käteni siskoni kirjaan, itsekkäästi unohdin hänet kokonaan tätä lukiessa. Alleviivasin otteita otteen jälkeen, en kenellekään muulle kun itselleni. Vieläkin palaan tähän tarinaan usein, kun käteni vaeltavat pitkin kirjahyllyjäni enkä malta olla lukematta yksittäisiä sivuja uudestaan.

-------

Metsassa Juoksee Nainen is a debut novel by my big sister, Elina. I was looking forward to picking it up and excited for its release, but when I finally got to it, I was completely blown away. I forgot that it was written by my sister and just fell into the story. The language was vibrant and somehow alive - it captured me and seemed to consume me whole.

I usually struggle a bit with books in Finnish as I have been living abroad for nearly 10 years now and I rarely reach for Finnish books - but with this one I was barely aware that I was reading at all. The characters are realistic and complex, and the events feel so real. I can't but hope that this one is translated in English as anyone not able to pick it up will be seriously missing out!

I started reading this because it's a book from my sister who I love. But what made me obsessed with it, reading it way past my bed time, and unable to put it down, annotating a quote on nearly every page, is completely separate from my relationship with my sister. This was an honest favourite from 2022, and I keep thinking about it and picking it up from my shelves just to read a page here and there, simply because I loved it so much.

[Readerwhy]

Elina Airion esikoisromaani on kauhukuva sosiaalipalveluiden tilasta. Se kertoo jaksamisen kanssa kamppailevasta äidistä, jota yhtä lailla uupunut perhevalmentaja yrittää auttaa. Aikaa auttamiseen ei ole tarpeeksi ja tulosvaatimukset hönkivät perhevalmentajan niskaan.

Romaanin teema on tärkeä ja ajankohtainen, eikä Airio ole lähtenyt ylittämään aitaa sen matalimmasta kohdasta. Teoksen kolmas päähenkilö on Mimin (äidin) viherkasvit, jotka ovat valtaamassa koko kodin. Niiden avulla Airio painottaa Mimin tilanteen tukaluutta ja väsymystä, joka vie voiton hyvistä yrityksistä ja perhevalmentajan opastuksesta huolimatta.

Teoksen kieli kertoo Airion lahjakkuudesta, mutta viherkasvikuvauksissaan se on pinnistetyn koristeellista.

Ihmettelin myös kieliopilisesti puutteellisia lauseita tyyliin ”Kätensä olivat jääkylmät” (tämä on esimerkki, eikä lainaus teoksesta, jonka olen jo palauttanut kirjastoon). Vastaavia esimerkkejä oli teoksessa useita. Mikä tarkoitus on sillä, että lauseen alusta puuttuu toistuvasti ’hänen’?

Metsässä juoksee nainen on lupaava esikoinen, joka olisi kuitenkin kaivannut tarkempaa kustannustoimittamista. Nyt sitä jää vaivaamaan viimeistelemättömyyden tuntu.

Romaanin ehdottomia ansioita on, että se tarjoaa samaistumispintaa niin väsyneille äideille kuin sosiaalialan työntekijöille. Metsässä juoksee nainen nousee hätähuudoksi, joka päättäjien olisi syytä kuulla ennen kuin olemme romaanissa kuvatun kaltaisessa tilanteessa.

[Jaana Angeria · Rating 5 out of 5]

Huh, mikä kirja! Karmiva ja koukuttava. Millaista kieltä ja kielikuvia! Ja mikä tarina. Jotain johannasinisalomaista, mutta silti ihan omanlaistaan.

Ehkä kirjoitan arvion, kun saan hieman sulateltua. Nyt en pysty. Olen niin vaikuttunut.

[Laura]

Nyt on kyllä sellaista hattarahöttöä, että parempi jättää kesken kuin pakottautua lukemaan.

[Juha Viitanen · Rating 3 out of 5]

Sosiaalialan dystopia, siten tätä Elina Airion Metsässä juoksee nainen -esikoisromaania (2022) on luonnehdittu. Airio työskentelee myös itse sosiaalialalla, joten ihan uskottavaa tekstiä hän kirjoittaa. Juonellisesti kirjassa käydään läpi kevään ja alkukesän aikana perhevalmentajan ja kahden lapsen äidin välisiä tapaamisia, joilla yritetään tukea äitiä, jolla mm. mielenterveys hieman läikehtii. Varsin osuvasti Airio kuvaa tilannetta, jossa periaatteessa yritetään auttaa ihmistä, mutta eri syistä oikeanlaista apua ei kuitenkaan anneta.

Mutta sitten niihin miinuspuoliin. Ensiksikin, lähes kaikki kerronta on toisen päähenkilön, perhevalmentajan, näkökulmasta kirjoitettua. Dialogikin on sellaista, että perhevalmentajan suulla kerrotaan, mitä äiti sanoi ja teki. Muutaman kerran toki seurataan äitiäkin ikään kuin ulkopuolelta.

Toiseksi, kirja koostuu pääosin lyhyistä kappaleista, joissa saattaa olla kolme virkettä ja virkkeessä viisi lausetta. Kappaleiden välillä rivivälit. Muutamassa kohtaa yhdellä sivulla on vain muutama lause. Tylikeino tietty tämäkin. Tekstiä ei siten noin 200-sivuisessa kirjassa rakenteen vuoksi ole kovin paljon sivumäärään verrattuna.

Kolmanneksi, kuten takakansitekstikin sanoo, "kasvit ja metsä tuntuvat fyysisinä osina tekstiä". Romaani sisältää paljon kasvien ja kasvamisen kuvausta ja kymmeniä kasveja nimeltä. Luulen ymmärtäväni, että tällä on haettu tiettyä vertaiskuvallisuutta päähenkilöiden (ajatus)maailmaan. Itse asiassa hyvä kauhukirjailija voisi saada noista kuvauksista paljonkin irti. Itseäni nämä kasvimaailman vertauskuvat eivät oikein innostaneet.

Alkaapas tämä vuosi nyt heikohkosti, vuoden toinen romaani ei ensimmäisen luetun tapaan ollut tämäkään sellainen, mistä olisin hirveästi pitänyt. Arvioksi 3/5.

Katsoin muiden arvioita ja heti kolme ekaa oli antanut 5/5. Mulle tämä oli harvinaisen selkeä 3/5. Idea oli sellainen, että ei voi nyt heikompaa antaa, mutta kun se tyyli ja rakenne ei pudonnut juuri minuun, niin ei enempääkään. Ei tarvinnut miettiä edes desimaaleja. 🙂 Ja lisättäköön siis vielä tuon 3/5 arvion puolesta, että minä en siis kauheasti pitänyt, mutta silti tässä oli ansionsa. Eli en siltikään anna alle 3/5 (mutta en ylikään), vaikka ei nyt niin mieleeni ollut tämä. 🙂

[Tuuli Tammenkoski · Rating 4 out of 5]

Tätä pitää sulatella jonkun aikaa.

Todella tarkkanäköinen ja syvällinen katsaus sotealan arkeen, naiseuteen, särkyvään mieleen ja kahden äidin elämään. Toinen on kohtuuttomissa tulos-, tehokkuus- ja aikataulupaineissa rämpivä yksityisen sektorin perhevalmentaja ja toinen tämän asiakas, jonka kodin ovat vallanneet viherkasvit, ja jonne on alkanut tunkeutua metsää ja sen mukana likaa, mätää ja pahuutta.

Hengästyttävä dystopia sosiaalialan tilasta. Tai onko tää edes dystopiaa vai hätähuuto? Miten paljon tunti kahdessa viikossa voi auttaa epätoivoista äitiä, joka on jo niin syvällä surujen ja toivottomuuksien suossa, että pystyy vaivoin enää hengittämään? Miksi apua saa vasta liian myöhään jos sillonkaan? Miten ja millä hinnalla voi auttaa muita jos omaakaan elämää ei enää jaksa? Kirja ottaa rohkeasti kantaa sotealan yksityistämiseen, loputtomiin leikkauksiin, hyvinvoinnin tuotteistamiseen, siihen kun ihmiset muuttuvat kulueriksi ja sosiaalityö bisnekseksi.

Tunnelma on painostava ja sulauttaa taitavasti yhteen arkista oravanpyörää, maagista realismia ja kauhuelementtejä. Silti kirja on todella nopealukuinen, huumaava ja jopa kepeä. Ja kieleltään ja sanankäytöltään tää on täysin uniikki. Kerronta on valtavan lyyristä ja eloisaa, suomen kielellä leikitellään ja keksitään tarvittaessa vaikka uusia sanoja. Kieliseikkailut tuntui alkuun vähän itsetarkoitukselliselta, mutta kun ahnaan lyyraviikunan ja maiskuvien kasviluikeroiden pauloihin kerran kunnolla joutui, ei sieltä ollut enää paluuta. Tätä tarinaa ei olisi voinut kertoa millään muulla tavalla.

Hieno lukukokemus, joka ei päästä helpolla eikä jätä rauhaan.

[Ren · Rating 4 out of 5]

Monenlaisia mietteitä syntyi minulle, ja se on hyvä.
Airiota kehutaan kielestään - eikä suotta. Kirja pursuaa kiemurtelevia verbejä, sanavalintoja, vertauskuvia kuin myös symboliikkaa. Kasvit herättävät kirjan ja henkilöhahmot eloon tavalla, mitä en ole huomannut koskaan aiemmin.

"Metsässä juoksee nainen" kertoo siitä iankaikkisesta kiireestä ja huolesta, mitä naisilla on. Kirjassa äidille Mimille annetaan aivan liian kapeaa apua äitiyteensä ja levoton huoli Mimistä roiskuaa kaikkialle. Kirjassa asetetaan naurunalaiseksi, jopa pilkan kohteeksi ne pienet voimat, josta apua pitäisi saada. Se ei riitä Mimille eikä monellekkaan muulle.

Kirjan sanasto saattaa välillä aiheuttaa hankaluuksia, sillä vertauskuvia on niin runsaasti. Itse luin kirjan kolmella lukukerralla, jolloin pysyin mukana symboliikan maailmassa. Muuten en olisi ehkä pysynyt.

Kiehtova, vallan kiehtova.

[Terhi · Rating 4 out of 5]

Hienoa kerrontaa, kasvit ja metsä kuvailtu todella elävästi

[Noora · Rating 2 out of 5]

Luovaa, lyyristä proosaa. Ensimmäisessä luvussa humpsahdin kerrontaan pää edellä ja ajattelin, että ohoh, nyt mennään. Valitettavasti kieliakrobatia ei kantanut riittävän pitkälle, sillä kerronta muuttui junnaavaksi, toisteiseksi ja ylitematisoiduksi. Ainesta olisi riittänyt ehkä novelliksi?

[Inka Partanen · Rating 4 out of 5]

Tätä suositeltiin somessa viittauksella ”pitkästä aikaa kunnollista kaunokirjallisuutta” ja se olikin osuva kuvaus. Ote on aavistuksen johannasinisalomainen - ripaus outoa, paljon kerronnan tasoja, mitään ei sanota tarpeettoman suoraan. Tarina kantaa ja herättää ajatuksia. Vahva kokemus.

[Kirja Vieköön! · Rating 4 out of 5]

Häkellyttävä sekoitus lapsiperheen todellista hätää ja irreaalista outoutta. Keskiössä on kaksi naista, autettava ja auttaja. Kahden lapsen äitiyslomalla oleva äiti Mimi kärsii ehkä synnytyksenjälkeisestä masennuksesta; vanhin tytär Mesi on kuusivuotias, Marja vasta kuusiviikkoinen vauva. Palvelukoordinaattori on tavannut Mimin yhden ainoan kerran ja tämän tapaamisen perusteella on myönnetty perhevalmennusjakso, jota toteutetaan ostopalveluna.

Perhevalmentaja saapuu Mimin kotiin, jossa häntä odottaa ihana ja hyvinvoiva viherkasviviidakko, kuin ei mitään oikeaa ongelmaa kodissa olisikaan ja äiti suhtautuu erittäin rakastavasti vauvaansa. Perhevalmentajan tuntiin aikataulutetut kotikäynnit ovat kuitenkin täysin riittämättömiä Mimin tapauksessa. Valmentaja on itsekin nääntyä kahden pienen lapsensa kanssa ja jatkuvasti kiristyvien tulostavoitteiden puristuksessa.

"Vanhempi tyttö oli päiväkodissa, kun hän tarttui veitsen muoviseen kahvaan. Vauva nukkui kantorepussa ja lepäsi unessa hänen rintojensa päällä lämpimänä. Heillä molemmilla oli hiki. Hän käänsi kärjen pois tyttösestään, kun tarttui lihaveitseen. Ja yritti teurastaa ne kaikki."

Airion kieli on erittäin omaperäistä ja ilmaukset ja sanat persoonallisia. Omaperäinen ja kantaaottava debyytti, joskin kirjasta jäi hyvin surullinen ja ahdistunut olo: tällaiseenko dystopiaan meidän hyvinvointiyhteiskunta ja sosiaaliturva ovat menneet tai menossa? Hoitoala on aliarvostettu ja palkkakuopassa ja riittävää, oikea-aikaista apua on mahdoton saada.

[Bluecoloredlines · Rating 3 out of 5]

Hyvää itse-ehtoisuutta ja koettelua! Joskin tälle lukijalle se jäi vielä alkutekijöihinsä: rytmi oli vielä tukkoinen ja ajoittain kuuro. Vielä voisi terästää kielen kuulostelua ja tekstin rytmiä. Missä voisi olla menemättä ylitse ja missä voisi olla painavampi? Vieraannuttaminen on perinteinen tyylikeino, sitä voisi vielä tutkia lisää ja miettiä, miten sitä kannattaisi annostella suhteessa tekstin muihin ominaisuuksiin, tässä eritoten kertovuuteen. Lisäksi miettisin kasvien roolia teoksessa. Miten esimeriksi kasvien nimeäminen ja nimien vyörytys oikeastaan tuottaa mitään uutta, vai toistaako vaan ihmiskeskeistä arvojärjestelmää, jossa toislajisia hallitaan luokittelemalla? Sinänsä kasvien nimien toistelu ei vielä ole kasvien poetiikkaa.

[Laura · Rating 3 out of 5]

Kirja oli todella erilainen, mitä odotin. Kirjan kieli on erikoista, välillä jopa outoa. Tavallaan tykkäsin sen runollisuudesta, mutta toisaalta jatkuvat erikoiset ilmaisut ja sanat tekivät lukemisesta melko raskasta. Olisin toivonut, että runsaan ja pursuilevan kielen rinnalla myös tarina olisi ollut vahvempi. Nyt jäi tunne, että kieli vei tilaa tarinalta ja kirjan sanoma jäi siksi heikoksi. Kirja herätti paljon ajatuksia ja kysymyksiä sekä jätti tulkinnan varaa.

[Heli Pekkarinen · Rating 4 out of 5]

Olen hieman allerginen runsaille ja omaperäisille kielikuville, joten harkitsin jossain vaiheessa antavani tälle 3 tähteä, koska kieli vilisi sellaisia "Kaivan laukkuni vatsasta ja lamoavista alusvilloista tussin" -tyyppistä kieltä (satunnainen esimerkki). Myös viherkasvien nimiä tuntui koko ajan tulevan vain lisää kirjan edetessä, eikä lähes scifi-henkinen mystisyyskään oikein napannut. Mutta. Luin kirjan silti lähes yhdeltä istumalta. Kirja toi mieleen mainion "Sisäilmaa" -sarjan: niissä on paljon samaa. Ilmeisistä mielenterveysongelmista kärsivälle Mimille tarjotaan ostopalveluna avuksi 8-portaista KEHU JO -vanhemmuusvalmennusta, jonka valmentaja itsekin haluaisi tehdä aivan jotain muuta ja nappaa pillereitä jaksaakseen naisiensa kanssa. Yhteiskunnallinen kritiikki puettuna varsin kaunokirjalliseen asuun oli parasta antia! Lisäksi kiinnitin huomiota siihen, että miehet puuttuivat kirjasta täysin: aviomiehet mainitaan nukkuvina tai työmatkoilla olevina, eikä heillä ole selvästikään käsitystä, mitä puolison maailmassa tapahtuu. OLENNAISET-yhtymän (erinomainen nimi sinänsä naisiin keskittyvälle palvelulle) vaativan ja ymmärtämättömän esihenkilöstön viikset heiluvat ja kikkeli on kovana, mikä viittaa siihen, että näennäisestä sukupuolineutraalista nimityksestä huolimatta kovat esihenkilöt ovat miehiä. Toisaalta olisin toivonut vuonna 1991 syntyneeltä kirjailijalta vähän modernimpaa mieskuvaa (miehet kyllä puuttuivat niin totaalisesti, ettei mieskuvasta ehkä voi puhua).

[Olivia · Rating 1 out of 5]

Tarinassa on selkeät juonen ainekset mutta lopulta kyse tuntuu kuitenkin olevan kielellä leikittelystä ja mahdollisimman erikoisten kielikuvien ja sanojen keksimisestä. Aluksi ne ihastuttivat, mutta jatkuvaan tulitukseen alkaa nopeasti turtua ja loppua kohden alkoi jo ärsyttää. Sanat ehkä kuvaavat päähenkilöiden mielenlaatua mutta eivät vie itse tarinaa mihinkään. Hieman tuntuu siltä, että kirjan kieltä on keksimällä keksitty.

Teoksella haluttiin varmasti ottaa kantaa useaan eri asiaan (sosiaalityö, työuupumus, naisen asema, äidin uupumus) mutta kokonaisuus jäi epämääräiseksi ja teemojen käsittely ei alkuasettelusta liikkunut juuri mihinkään. Päähenkilöiden taustoja ei avattu eikä heitä siten pystytty rakentamaan. Olisin halunnut vastauksia niin moniin kysymyksiin: Missä Mimin mies oikein on? Miksi perhetyöntekijä alkaa nähdä samoja psykoottisia näkyjä? Miksi Mimillä on niin paljon kasveja?

Kirjan loppu ei tuntunut juuri miltään; mitä minun tulisi tuntea sellaista henkilöhahmoa kohtaan, josta minulle ei lopulta kerrota kaikista sanoista huolimatta mitään? Juonen saattoi periaatteessa keksiä jo ensimmäisistä luvuista, mutta olisin toivonut selkeämpää tarinan kuljetusta henkilöhahmoja syventämällä.

[Suvi · Rating 4 out of 5]

Vaikuttava kirja sekä kielellisesti että teemallisesti. Aluksi kasvikuvailut olivat niin vallitsevia, että oli vaikea päästä kiinni kerrontaan. Meinasin jo luovuttaa, mutta onneksi en tehnyt niin. Kun pahin viidakko oli selätetty, kerronta selkeytyi. Lehvien lomasta paljastui kasviteemaisin vertauskuvin korostettu ja kaunistelemattoman kantaaottava kuvaus sosiaalitoimen tehostamistoimien uuvuttamasta työntekijästä sekä riittämättömien tukitoimien karuista seurauksista. Harvinaisen suorasukaisesti kantaaottava teos, jota lukiessa toivoi, että kuvaus olisi liioittelua. Ikävä kyllä ei ollut. Kasvisto toimi kaunokirjallisena tehokeinona kuvattaessa syvää ahdistusta ja uupumusta, joihin todellisessakin elämässä aivan liian moni ajetaan, kun ihmisten hätä hukutetaan monistekasoihin ja näennäiseen tehokkuuteen.

[Virpi Makela · Rating 4 out of 5]

Tämä on hämmentävä kirja. Perustarina on dystopia: sosiaalityö on yksityistetty ja asiakkaan kerran tavannut palvelukoordinaattori päättää mitä tämä tarvitsee. Palvelu annetaan sabluunan mukaan, oli se järkevää tai ei. Asiakkaalla voi olla vakavia mielenterveysongelmia, joita ratkotaan positiivisella ajattelulla. KEHU JO-konsepti on aivan hulvaton - ja karmiva.

Hämmennykseni tuli kirjan kielestä ja mielenterveyden hajoamisen kuvaamisesta. Asunto on täynnä kasveja, jotka tunkeutuvat joka paikkaan, tökkivät selkään, valtaavat tilaa toisiltaan. On myös likaa, jota oudosti ilmestyy käsiin, lattialle, pöytäpinnoille. Kieli on välillä "ihan tavallista", mutta alkaa sitten ryöpytä orgaanisesti outoihin suuntiin. Ensin tämä tuntui tekotaiteelliselta, mutta sitten en enää yrittänyt tulkita tekstiä, vaan annoin sen mennä suoraan tunteisiin.

Ihan omanlaisensa!

[Kalle Rosti · Rating 3 out of 5]

Tämä oli itselleni jotenkin raskassoutuista luettavaa. Voisin kuvitella kyseisen kirjan jakavan mielipiteet, eli joku pitää todella paljon, joku toinen puolestaan ei.

Rönsyävän kuvaileva teksti, kirjoitustyyli eräänlaisine uudissanoineen ja etäisiksi jääneet henkilöhahmot muodostivat omaan makuun vähän valjun kokonaisuuden. Tällaisia yksityiskohtaisesti luontoa tavalla tai toisella kuvaavia kotimaisia kirjoja on tullut useita vastaan viime aikoina (esim. Matara, Nainen joka rakasti hyönteisiä), mikä alkaa teemana olla vähän tylsä tai ainakin toistuva vaikka tarinat ovatkin täysin erilaisia.

Summaten, ei siis kolahtanut minulle. Arvosanana kuitenkin kirjallisten ansioiden johdosta 3 eikä 2.