Rikosdraamaromaani Pohjoisesta, uskonnollisesta väkivallasta, pikkurikollisista, suurpetovihasta ja isojen dieselmoottoreiden käyntiäänestä.
Tirri ja Tomi hakevat piiloa asekaupan ryöstön jälkeen. Poromiehet Martti ja Utsinki tietävät jäävänsä kiinni laittomasta karhun taposta. Anja pakenee kroonista kipua ja sen aiheuttamia mustia hetkiä. Arvi, uskonnollisen liikkeen puhuja, on palannut kotitilalleen nuolemaan haavojaan.
Neljä umpikujaa johtaa samaan paikkaan.
Tuomo Pirttimaan romaanissa kipu, kosto ja armo kulkevat käsi kädessä. Pohjoisen maanteillä ja kylissä aika on pysähtynyt, eikä pelastajaa näy.
Tätä piti jonkin aikaa sulatella. Uskonmiesten ja nuoren tytön välinen kohtaus vinttikamarissa oli niin karmivasti kirjoitettu, että se jäi mieleen lähtemättömästi. Ja mikä pahinta, kaikki kuvailtu voisi olla totta. Lappi tapahtumaympäristönä on kuvailtu hienosti. Juoni kulkee ja henkilöt tulevat tutuksi. Hieno esikoinen.
Villi, autioituva pohjoinen, joukko elämän runtelemia ihmisiä, jotka pakenevat kuka mitäkin ja päätyvät lopulta kaikki samaan umpikujaan. Suurpetovihaa, lasten hyväksikäyttöä, kroonista kipua, yksinäisyyttä ja julma herätysliike. Kipua ja kärsimystä riittää, mutta myös välittämistä ja synkkää huumoria.
Antisankareiden kokoontumisajoihin saapuvat, enemmän tai vähemmän vahingossa, laittomassa karhunkaadossa kulkevat jurot poromiehet, suutuspäissään varkaaksi ryhtynyt jatkuvia hermokipujaan opiaateilla hoitava kirjanpitäjä, vankilasta vapautunut lasten hyväksikäyttäjä ja yhä isompaa rikoskeikkaa tehtaileva nuoripari.
Tarina kulkee elokuvamaisen sujuvasti. Päähenkilöitä seurataan vuorotellen ja kaikki pääsevät raottamaan nykyhetken ohella myös menneisyyttään ja syitä, jotka ovat johtaneet heidät pisteeseen, jossa nyt ollaan. En eritysemmin pitänyt kenestäkään päähenkilöstä, ja joidenkin osuus jäi aika statistimaisen ohueksi. Tirri ja Anja olivat ehdottomasti mielenkiintoisimmat henkilöt, ja heidän tarinaansa lukisin kernaasti lisääkin.
Tää oli välillä todella vastenmielistä luettavaa, etenkin herätysliikkeen veljien systemaattinen lasten hyväksikäyttö ja nöyryyttäminen. Uskonnollisten ryhmien harjoittama manipulointi ja vallan väärinkäyttö ei yllätä, mutta sen seuraukset yksilöille ovat karuja.
Jonkinlainen selviytymistarina tämä kuitenkin on. Joskus kosto on todella suloinen, ja kenties kaikki eivät ansaitse onnellista loppua.
Erinomainen esikoinen. Rakastin kaikkia henkilöhahmoja, joiden taustalle oli kasattu melkoinen määrä mielenkiintoisia ja karmiviakin kokemuksia. Rakastin myös Lappia tapahtumapaikkana: se paitsi näkyi, myös kuului ja tuntui. Vauhdikast juoni kuljetti nämä satunnaiset kohtalot vääjäämättä kohti toisiaan ja sitten vasta alkoikin tapahtua.
Kirjassa oli - ehkä Lappi-ymmärryksen vuoksi - samaa fiilistä kuin Nina Wähän Perinnössä, erinomainen sekin.
Henkilöillä oli todella hyvin kirjoitetut ja kiinnostavat taustatarinat, ja ne nivottiin myös yhteen kiitettävästi. Pohjoinen ympäristönä on aina kiehtova, niin tässäkin. Rumuutta ja kauneutta, kostoa ja armoa.
Olipas vahva veto. Alun tahman (ehkä omassa päässä) jälkeen tarina kulki, tiivistyi ja nivoutuu yhteen. Kammottavalla tavalla herätysliikkeen uskonnon ahdistavuus ja hyväksikäyttö läsnä. Hyvä esikoinen, odotan toista.
Tämä oliki yllätys! Kuvas niin hyvin muutamia mun kokemuksia ja tätä pohjalaista/pohjoista ajatuksenjuoksua ja elämää. Ootan jatko-osaa kyllä kopolla kourin.
Vau tai huh! Luettuani kirjan googlailin, ja Savon Sanomat kyllä sen hyvin sanoi: "karskiuden ja lyyrisyyden yhdistelmä". Hurjia asioita. Silti keveyttäkin. Lestadiolaisparantajista ("Sana vääntyy moneksi kun kunnolla väännetään. Joskus se taas luettiin kirjasta tasan yksi yhteen, varsinkin kun jotain piti tuomita."), kroonisesta kivusta ("Toisen kipua on helppo sietää." "On yhdentekevää, olenko opioidiriippuvainen. Tärkeää on, jaksanko elää."), ulkopuolelle jättämisestä - nämä tärkeimpinä. Hellyttävää: "Tuntui mukavalta, että alla oli niin paljon elämää nähnyt auto." Suosittelen.