Levottomia unia

by Edith Södergran, Uuno Kailas (Translator)

Levottomia unia -kokoelma sisältää valikoiman Edith Södergranin ajattomia runoja Uuno Kailaan upeina suomennoksina.

Elämän riemu ja hauraus nousevat koskettavasti esille Södergranin lyriikassa.

Genres: Poetry, Finnish Literature

111 pages, Paperback

Published January 1, 2021

About the author

Edith Irene Södergran was a Swedish-speaking Finnish poet.

Södergran was born in St Petersburg in 1892. In 1907 Edith's father died from tuberculosis, and in the following year Edith was also diagnosed with the disease. She was sent to a sanatorium, but did not feel at ease there. The feelings of captivity caused by the disease and the sanatorium are a recurring theme in her poetry.

In October 1911, Edith and her mother traveled to Arosa in Switzerland where Edith was examined by different doctors. After a few months, she was transferred to the Davos-Dorf sanatorium. In May 1912, her condition had improved enough for her to return home. Eventually, the disease returned and Edith Södergran died in 1923 in her home in Raivola. She was 31 years old.

Reviews

[aleksandra · Rating 5 out of 5]

Hengästyttävän riipaiseva ja upea teos, johon samaan aikaan voi sekä samaistua henkilökohtaisesti todella syvällisesti että päästä sisälle Södergranin sielunmaisemaan. Olen lukenut tämän teoksen jo pari vuotta sitten, mutta tähän hetkeen ja eksistentiaaliseen asiaintilaan runot sopivat loistavasti. Eritysesti runot Päivä viilenee, Vaarallisia unia ja Maa jota ei ole resonoivat voimakkaasti.

"Elämäni oli kuuma harha. Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut - tien maahan jota ei ole."

[Tuulia]

En osaa oikein vielä arvostella koska musta tuntuu et osa oli loistavia ja osaa jotenkaan en päässyt niin sisälle. En saanut jotenkaan loksahtaa kohdilleen. Oon aikaisemmin lukenut södergranilta jotain ja tykännyt paljon nii mietin et nää pitää ehkä ottaa uudelleen luentaan tai ainakin antaa vähän upota ennen kun osaan sanoa mitä mieltä oon. Ne jotka tunnuin ymmärtävän nii oli todella ihastuttavia mut osaa täytyy vielä maistella et ne avautuis

myös rakastuin niin kovasti Leinon tyyliin että jotenkin kaipailen sen lukemista nii ehkä en osaa vielä ottaa vastaan muuta kun Hymyilevä Apollo jätti niin ison jäljen

[Laura]

Ensitutustumiseni Södergranin runoihin oli surullisen kaunis ja jollain tapaa kipeäkin. Näitä täytyy lukea lisää, ehkäpä ennen kaikkea omissa alkuperäisissä kokoelmissaan.

[Olli Lukkari · Rating 4 out of 5]

Beautiful poems from Södergran. This book/booklet contained various selected poems from a multitude of Södergran's books.

[Mikko Saari · Rating 4 out of 5]

Suomenruotsalainen runoilija Edith Södergran (1892–1923) kuoli nuorena, mutta jätti pysyvän jäljen suomalaiseen runouteen. Hänen esikoiskokoelmansa Dikter oli ensimmäinen Suomessa julkaistu kokonaan vapaamittainen runokokoelma ja sen kuvakieli poikkesi totutusta. Södergran oli modernismin, futurismin ja symbolismin ääni.

Tähän kokoelmaan on koottu valikoima Södergranin runoja koko tuotannosta, alkaen esikoiskokoelmasta ja päättyen aivan viimeisiin runoihin ennen Södergranin kuolemaa. Runot ovat Uuno Kailaan suomentamia. Tämä valikoima näyttäisi olevan sama, jonka on alunperin julkaissut Tulenkantajain osakeyhtiö vuonna 1929 ja näköispainoksena Kirja kerrallaan vuonna 2004 ja Ntamo vuonna 2013.

Södergranin runous on siinä määrin modernia, että vaikka Kailaan suomennoksessa tiettyä vanhahtavuutta onkin, runot tuntuvat kuitenkin valtaosin ajattomilta. Södergran on kohtalokas, dramaattinen, jopa pateettinen. On helppo lukea runojen synkkyyteen ja tyhjyyteen runoilijan tuberkuloosia ja köyhyyttä. Toisaalta viimeiseksi jääneessä, postuumisti julkaistussa Maa jota ei ole -kokoelmassa on jotain rauhallisuutta, loppuunpääsemistä.

Mustasta ei tule koskaan valkoista –
kuitenkin on taistelun hurma jäljellä kaikille,
ja joka päivä tulee helvetistä tuoreita kukkia.
Mutta se päivä on tuleva,
jolloin helvetti on tyhjä ja taivas suljetaan
ja kaikki on hiljaa –
silloin ei ole jäljellä muuta
kuin erään korennoisen ruumis lehden poimussa.
Mutta kukaan ei sitä enää tiedä.
— "Eräs elämä"

Olisipa ollut huikeaa kokea Södergranin runous tuoreeltaan. Iloita siitä nytkin voi, mutta nykylukijalle sen erityisyys ei samalla tavalla välity kuin aikalaisille, joille tämä oli jotain aivan uutta ja ennenkokematonta. On helppo uskoa, että Södergrania on pilkattukin, mutta ymmärtäjiä onneksi löytyi jo Södergranin elinaikana.

Vaikka Södergranin runoja voinkin suositella, tätä nimenomaista Oppianin julkaisemaa painosta en. Teoksesta huokuu halvalla tekemisen tuntua: on otettu tekijänoikeusvapaata tavaraa, pistetty se kansiin nopeasti ja vähällä vaivannäöllä.

Kirjan taitto on kammottavan näköistä: pienenpieni kirjasin yhdistettynä isoihin rivinväleihin näyttää yksinkertaisesti amatöörimäiseltä. Teokseen on jäänyt skannausvirheitä ja muutenkin kaipaisin tällaiseen vanhan teoksen uudelleenjulkaisuun edes jotain pientä lisäarvoa. Nyt kirjassa ei ole mitään taustatietoa yhtään mistään, edes alkuteosten nimiä tai julkaisuvuosia ei mainita. Huoletonta, huolimatonta työtä. Olisipa edes halpa, mutta tästä tekeleestä joutuu maksamaan yli 30 euroa. Ntamon näköispainosta saa halvemmalla ja sen on oltava tätä parempi.

Tähdet siis yksin Södergranille; Oppianin painos ansaitsisi kaksi tähteä.

Minä, oma vankini, sanon näin:
elämä ei ole kevät, vaaleanvihreään samettiin puettu,
eikä hyväily, jonka saamme harvoin,
elämä ei ole päätös lähteä
eikä kaksi valkoista kättä, jotka pidättävät.
Elämä on ahdas kehä, jonka vankeja olemme,
näkymätön piiri, jonka yli emme koskaan astu,
elämä on läheinen onni, joka kulkee ohitsemme,
tuhannet askelet, joita emme kykene astumaan.
Elämä on halveksua itseään
ja maata kaivon pohjalla hievahtamatta
ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko
ja ilmassa lentävät kultaiset linnut
ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi.
Elämä on viitata lyhyet hyvästit ja mennä kotiin ja nukkua...
Elämä on olla muukalainen itselleen
ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee.
Elämä on laiminlyödä oma onnensa
ja työntää luotansa ainoa hetki,
elämä on uskoa olevansa heikko eikä tohtia.
— "Elämä"

[Milja · Rating 3 out of 5]

Kauniita runoja:

Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,
tuntemattomat kukat loistavat rannalla;
olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit –
mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,
se herättää tulevien seikkailujen janon:
mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.

* * *
Elämä on - -
maata kaivon pohjalla hievahtamatta
ja tietää, että ylhäällä paistaa aurinko
ja ilmassa lentävät kultaiset linnut
ja nuolennopeat päivät kiitävät ohi.
Elämä on viitata lyhyet hyvästit ja mennä kotiin ja nukkua...
Elämä on olla muukalainen itselleen
ja uusi maa jokaiselle muulle, joka tulee.

* * *

Mitä minä pelkään? Olen osa äärettömyyttä.
Olen osa kaikkeuden suurta voimaa,
yksinäinen maailma miljoonien maailmoiden parissa,
niinkuin ensi luokan tähti, joka sammuu viimeksi.
Riemu elää, riemu hengittää, riemu olla olemassa!
Riemu tuntea ajan jäisen-kylmänä valuvan suoniansa pitkin
ja kuunnella yön hiljaista virtaa
ja seisoa vuorella auringossa.
Käyskelen aurinkoa pitkin, seison auringolla,
en tiedä mistään muusta kuin auringosta.
Aika – muuntajatar, aika – hävittäjätär, aika – loihtijatar,
tuletko uusin juonin, tuhansin kavaluuksin tarjoamaan minulle olemassaolon
niinkuin pienen siemenen, niinkuin kehään kiertyneen käärmeen, niinkuin merellisen luodon?
Aika – sinä murhaajatar – väisty luotani!
Aurinko täyttää rintani suloisella hunajalla ääriä myöten
ja sanoo: kerran sammuvat kaikki tähdet,
mutta ne loistavat aina pelkoa vailla.

* * *

Ole rauhassa, lapseni, ei ole olemassa mitään,
ja kaikki on niinkuin näet: metsä, savu ja pakenevat kiskot.
Jossakin kaukana täältä, etäisessä maassa
on sinisempi taivas ja ruusujen peittämä muuri
tai palmu ja leudompi tuuli –
ja siinä kaikki.
Ei ole mitään muuta kuin lumi kuusen oksalla.

* * *

Ikävöin maahan jota ei ole,
sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan.
Kuu kertoo minulle hopeaisin kirjaimin
maasta jota ei ole.
Maasta, jossa kaikki toiveemme täyttyvät ihmeellisesti,
maasta, jossa kaikki kahleemme kirvoittuvat,
maasta, jossa vilvoitamme raadeltuja otsiamme
kuun kasteessa.
Elämäni oli kuuma harha.
Mutta yhden olen löytänyt ja yhden olen totisesti voittanut –
tien maahan jota ei ole.
Maassa jota ei ole
kulkee rakastettuni, otsallansa sädehtivä kruunu.
Ken on rakastettuni? Yö on pimeä
ja tähdet vapisevat vastaukseksi.
Ken on rakastettuni? Mikä hänen nimensä?
Taivaat kaartuvat korkeammiksi,
ja ihmislapsi vajoaa äärettömiin usviin
vastausta tietämättä.
Mutta ihmislapsi ei ole mitään muuta kuin varmuus.
Ja se kohottaa kätensä kaikkia taivaita korkeammalle.
Ja vastaus tulee: Minä olen se, jota rakastat
ja aina olet rakastava.

[Liina Laitinen · Rating 4 out of 5]

4.5!

[Anna · Rating 3 out of 5]

reread