Koskettava esikoisromaani lapsen menettämisestä, pohjattomasta surusta ja tuulen pieksemästä majakkasaaresta..
Majakkasaaren viima piiskaa tarinan henkilöistä suojaukset pois kerros kerrokselta, kunnes jäljellä on vain se mikä on totta.
Elina ja Markus ovat menettäneet lapsensa. Markus ei tavoita surun läpi puolisoaan, vaikka hän on siinä, aivan vieressä. Elina haluaa saareen asumaan, sillä hän ei kestä nähdä kaupungissa lapsia ja lastenvaunuja. Mutta menetystä ei pääse pakoon. Naapuritalossa asustaa 10-vuotias Milja ja tämän ailahtelevainen, häpeämätöntä elämänhalua tihkuva äiti Stella.
Eräänä yönä Elina tulee kuin väkisin imaistuksi äidin ja tyttären suhteeseen ja salaisuuksiin.
Veera Ikonen (s.1975) on helsinkiläinen käsikirjoittaja, ohjaaja ja tuottaja, joka on opiskellut kirjoittamista Englannissa. Viimeiset viisi vuotta Ikonen on kehittänyt ja luotsannut aktivismin ja median yhdistävää Gutsy Go -toimintamallia, joka ehkäisee nuorten syrjäytymistä ja polarisaatiota.
Pimeässä syttyy majakka on Ikosen esikoisromaani ja pohjautuu hänen omaan kokemukseensa lapsen menetyksestä.
Tässä oli niin paljon: kauhean kokemuksen jälkeinen yksinäisyys, viha kärsimykseltä säästyneitä kohtaan, lohduttamisen vaikeus, koko maailman rakenteiden kyseenalaistaminen sekä myös toivo, kohtaaminen ja elämän epätäydellinen jatkuminen. Kirja käsittelee lapsen menetyksen jälkeistä aikaa ja pariskunnan vetäytymistä "lapsettomalle" saarelle, ja vie mukanaan myös mielikuvitukselliselle seikkailulle. Todella hieno, täynnä paljon tarkkoja ja kirkkaita huomioita elämän hauraudesta ja ihmeellisyydestä, suosittelen!
Suosituksista huolimatta tämä kirja roikkui hetken hyllyssäni, koska raskas aihe ei tuntunut houkuttelevalta. Vasta luettuani kirjoittajan haastattelun lehdestä uskalsin tarttua - hienoa että uskalsin. Tämä on koskettava ja surullinen, mutta samalla täynnä elämää ja toivoakin. Nautin hiukan kiemuraisesta lauseesta ja siitä, että sanotaan paljon mutta ei osoitella yhtään. Lukijalle jää tilaa tuntea mukana.
Oikeastaan kolmonen, mutta aina pitää saada bonusta siitä että käyttää omaa rankaa elämänkokemustaan - tässä lapsensa kuolemaa - kirjallisena materiaalina (en tietenkään oikeasti ole tätä mieltä järjen tasolla, mutta avaan mitä tunnetasolla tapahtuu).
Paljon ahdistavampi kuin Elinan ja Markuksen lapsen menettäminen oli kirjan toinen teema; alkoholistiäidin ja hänen liian pärjäävän lapsensa suhde ja arki. Tykkäsin kovasti aikuisten söhryisten suhteiden kuvauksesta, ne eivät olleet liian mustavalkoisia. Mutta veikkaisin, että tämä kirja ei tule kestämään aikaa, kirjailijalle sen sijaan toivon jatkoa ja uusia teoksia.
Kirjoittajan omakohtainen kokemus lapsen menettämisestä kuultaa läpi tämän teoksen, jonka aihe on rankka, mutta joka kuitenkin jättää lopussa lukijalle toiveikkaan tunnelman - surusta voi ehkä sittenkin selvitä? Pidin erityisesti päähenkilön ja Miljan suhteesta, lapsen suora lähestyminen kohti surevaa äitiä ja avoimet kysymykset tuntuivat hyvältä. Maton kutominen kuolleen lapsen potkuhousuista ja muista käyttämättä jääneistä vauvanvaatteista herätti pakahduttavia tunteita.
Minusta Milja oli ihan parasta tässä kirjassa, ja lukija Leena Pöysti eläytyy luontevaksi kirjoitettuun vuoropuheluun erinomaisesti.
Tapahtumat saarella ovat keskiössä. Tämä ei ole sellainen kirja, jossa käydään läpi vauvan odotus, syntymä ja kuolema ja kerrotaan miten sitä käsiteltiin ja selviydyttiin voittajana, enkä sellaista tarinaa olisi halunnut kuunnellakaan. Minulle tämä näyttäytyi eniten kirjana monenlaisesta kaipuusta ja ikävästä.
Loppu oli surullinen, eri tavalla kuin osasin odottaa, mutta samalla kaunis ja koskettava. Tämän kirjan haluan muistaa.
Kaunis. Tarkkaa ja lyyristä kieltä, joka ei kompastele itseensä ja aiheuta lukijassa (minussa) silmien pyörittelyä. Minäkertojan huomiot ympäristöstään tuntuvat kyllä välillä epäilyttävän taiteellisilta, mutta toisaalta runollisuudessaan kuvaavat surevan äidin kaipausta, joka lävistää solut ja maailmankaikkeudet. Hyväksyn.
Tykkäsin kertojien ja kertojan FOKALISAATION (katsokaa, hallitsen käsitteitä) vaihtelusta. Aikamuotojen vaihtelu teki kieleen ja kerrontaan todella kivan efektin, jota en nyt jaksa sen kummemmin eritellä. Stella, taiteilija, toimii romaanissa kiinnostavasti juuri taiteilijan roolissa, paljastaa elämän totuuksia, muovaa muistoja, löytää juuri oikeat sanat. On siis vähän niin kuin kertoja näyttämässä, mikä kenenkin sisimmässä on pielessä tai kohdallaan, mitä kukin tarvitsee tai mistä pitäisi luopua.
Henkilöt eläviä, aitoja, Milja-lapsi nyt vähän liian kummallinen välillä, mutta menköön. Milja kaipaa ihanalla tavalla kaveriaan. Tykkäsin siitä, miten lukija saa tietää ennen Miljaa, miksi Okon pitikään muuttaa.
Mutta aihe: menetetyn lapsen kaipaus. Niiin raskas ja hirveä aihe, mutta tärkeä käsitellä kirjallisuudessa ja muuallakin, koska heitä on, jotka tarvitsevat vierellä kulkijaa, ja heitä, jotka tarvitsevat näkökulmaa.
Äidin tuskaa käsitellään sopivalta etäisyydeltä, välillä käydään tosi lähellä, katsellaan vauvaa, joka henkäisee viimeisen kerran, näytetään lukijalle pienen elämän ihme ja liian nopea loppu. Ja miten senkin voi tehdä niin kauniisti, kysyn vaan!
Syrjäinen majakkasaari sopii miljööksi aiheeseen kuin nenä päähän. Ikonen on solminut säät, taivaan värit, tuulen nopeuden ja takaumienkin vuoden- ja vuorokaudenajat upeasti kiinni hahmojen mielenmaisemiin ja tunteisiin.
Kokonaisuudessaan kaunis esitys elämän rujoudesta. Annoin neljä tähteä mutulla, mutta olisin voinut antaa viisikin tähteä. Ehkä tulen vielä antamaan yhden lisää, kun olen miettinyt asiaa parin yön yli.
Suosittelen heille, jotka rakastavat säätä, hengästyvät tähtitaivaan alla, ovat valmiita odottamaan jotta näkisivät toisenkin puolen ihmisessä (tai henkilöhahmossa), haluavat myötäelää vauvansa menettäneen surussa ja kaipauksessa.
Kirja on hieno kuvaus surusta ja suremisen vaikeudesta. Päähenkilö Elina on surun keskellä ja siksi ulkopuolinen, mutta löytää saarella viettämästään aikana väylän ulos surusta tai - tavan elää siinä ja maailmassa. Pidin kirjassa erityisesti lapsen kuvauksesta. Milja on kenties erikoinen lapsi, mutta uskottava kymmenvuotias. Varsinkin lapsen tunteita ja ristiriitaista suhdetta äitiin Ikonen kuvaa hienosti. Stellan hahmolla on paljon kannettavana, eksentrinen taiteilija on paikoin hiukan kliseinen. Viinitonkat ja taideteokset, joita taiteilija tekee tuntuvat keksityiltä ja vaivaannuttavilta. Sosiaalityöntekijän ujuttaminen osaksi draaman kaarta tuntui epäuskottavalta, samoin lapsen ja äidin lähtö saarelta noin vain. Sivuhenkilöt jäävät, no, sivuhenkilöiksi. Se, että Elina ja Markus löytävät jälleen yhteyden toisiinsa, oli ratkaistu kauniisti.
Kieli on erittäin hyvää ja oivaltavaa, jollain tapaa hyvin suorasukaista, uskottavaa. Moniin asioihin oli helppo eläytyä ja jopa samaistua. Suosittelen!
Veera Ikosen esikoisromaani Pimeässä syttyy majakka on kaunis ja melankolinen kertomus surusta. Se kertoo koskettavasti, miten elämä jatkuu hirvittävän tragedian jälkeen ja avaa sitä, miten saman surun jakavat kokevat ja tuntevat.
Vaikka aihe on kipeä, ei kirjaan tarttumista pidä pelätä: Ikonen käsittelee aihettaan taitavasti ja kauniisti sanoittaen kipua ja murhetta sillä tavoin elävästi ja ilmavasti, että lukijalle jää sopivasti tilaa ymmärtää – ja hengittää.
Pimeässä syttyy majakka on vahva romaani, jonka henkilöhahmoissa on syvyyttä. Kymmenenvuotias Milja on viisas ja tärkeä henkilö, jota ilman lukukokemus olisi kovin erilainen. Romaanin kieli on kaunista ja kerronta voimakkaita mielikuvia herättävää. Romaani on nimeään myöten hieno.
3.75 tähteä. Kauniin lyyrinen romaani lapsen kuolemasta ja siitä selviytymisestä.
Aihe oli rankka, mutta käsittelytapa ei. Tarkimmin kuvattiin lapsen kuoleman aiheuttamaa sivuun joutumista, pois kiertoradalta. Muut jatkavat, itse pysähtyy.
Stella-taiteilijan ja Milja-tytön hahmot toivat toivoa ja kepeyttä, hyvää kontrastia päähenkilölle.
Huomasin, että tunnetasolla tarinaan eläytymisen sijaan nautin kauniista kielestä, joka toi jopa kosmisia ulottuvuuksia romaaniin. Yllätyin, että tarina ei sinänsä koskettanut enempää. Lapsen hahmo oli viisaan filosofinen, ehkä vähän liiankin välillä?
Kokonaisuus oli hienosti rakennettu, teema ja toistuvat motiivit toimivat. Pikseleiksi hajoaminen toistui moneen kertaan, se ei minulle oikein toiminut tässä tarinamaailmassa.
2,5 vuotta tämä oli mulla kirjastovarauksissa, en enää muista miksi mutta onneksi lopulta vapautin varauksen ja luin kirjan. se on surullinen mutta lopulta lohdullinen, sen hahmot ovat kaikki karikatyyrejä mutta toimivia sellaisia. saaristomaisema houkuttelee itseäni aina lukemaan. en lue kovin paljon tällaista ns. lukuromaanigenreä (jota aiemmin kutsuin vain ”aikuisten kirjoiksi”) mutta tämä kannatti lukea. kerroksellinen, hyvä.
Veera Ikosen esikoisteos Pimeässä syttyy majakka kertoi koskettavan tarinan vanhemmista, jotka menettivät esikoislapsensa muutaman päivän ikäisenä. Traumaattisten vaiheiden jälkeen Elina ja Markus menivät eräälle harvaan asutulle saarelle toipumaan. Saarella ei pitänyt olla lapsia, mutta siellä oli yksi, 10-vuotias Milja. Kirjan kertojina toimivat Elina ja Milja.
Kirja kertoo lapsensa menettäneesta pariskunnasta, joka muuttaa väliaikaisesti saarelle, jolla ei pitäisi olla lapsia. Siellä on kuitenkin yksi, 10-vuotias tyttö. Ja monenlaisia muitakin erikoisia hahmoja. Surullinen tarina kaikin puolin, mutta lopussa toivo tuntuu viriävän.
Surullisen kaunis kuvaus lapsen menettämisestä ja surusta. Päähenkilö löytää yllättäen lohtua vieraasta tytöstä, joka laukoo erikoisia mutta todeltatuntuvia asioita. Tunnelmallista ja taidokasta kuvailua.
Surumielinen ja koskettava, kertoo kahden perheen tarinan. Menetys ja suru on molemmissa läsnä, mutta sitä käsitellään eri tavoilla. Tarinaa kuljetetaan lähinnä Elinan ja Miljan näkökulmista.