Peltosen novelleissa päähenkilöt, miehet ja väliinpudonneet, elävät elämänsä keskikohtaa, herkkinä, kaihoisina, sävykkäinä. He ovat toistensa henkisiä sukulaisia, jos kohta yksi onkin onnistunut maallisen arvon kahminnassa ja toinen ei. Kaikkia heitä vaivaa jokin. Lieneekö se luonnon ja rauhan kaipuu, halu palata nuoruuden uskoon ja lapsuuden viattomuuteen? Lieneekö se nainen, rakkauden, erotiikan, onnentäyteisten hetkien ikävä, Eevan, tuon ihanan ja ikuisen joka antaa auliisti – ja lähtee pois?
Juhani Peltonen on pitkään ollut yksi suosikkikirjailijoistani, ja luin tämän Islanninhevosia, rakkaani -novellikokoelmankin ensimmäistä kertaa joskus jo 90-luvulla. Nyt sain sen pitkästä aikaa taas käsiini kirjaston kierrätyshyllystä. Aika on tehnyt sikäli tehtävänsä, ettei tämä tehnyt läheskään samanlaista vaikutusta kuin silloin joskus. Etenkään Peltosen naiskuva ei ole millään muotoa kestänyt aikaa, vaan on nykypäivän lukijasta suunnilleen yhtä raikas tuulahdus menneestä kuin öö... jokin sellainen, joka ei ole kovin raikas tuulahdus. Novellin "Kun olin onnellinen - Väkinäisiä muistoja" nimi kuvaa hyvin koko kokoelmaa. Tämä on tosiaan väliinpudonneitten, elämään väsyneiden, pessimistien ja ennen kaikkea miesten proosaa. Yhdeksästä novellista ainakin kahden päähenkilö tekee itsemurhan. Näistä toinen - ja kokoelman paras - on "Ei jälkeäkään - Synkin kertomus", joka kertoo metsätyömies Valto Hakamaan tarinan, jonka värienkäyttöä kuvaamataidonopettaja on verrannut venäläisen symbolismin mestariin Vrubeliin. Toinen lukemisen arvoinen on novelli nimeltä "Isän aarteet - Kotiasioita". Niminovelli "Islanninhevosia, rakkaani - Toimintakertomus" kuvaa yllättävän ajankohtaisesti ekoterrorismia, harmi vain, että se on lähes lapsellisen väkivaltainen ja sellaisena suorastaan vastenmielinen. Taustalla lienevät Peltosen omat turhaumat, jotka liittyvät Vantaan Korson kodin hävittämiseen tienrakentamisen tieltä.