What do you think?
Rate this book
Jaakobin portaat
Vangitseva pienoisromaani vie ikivanhojen myyttien ja lumisateen läpi ihmisyyden ytimeen.
Mies saa puhelinsoiton: hänen veljensä on hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa Jerusalemissa ja tarvitsee saattajaa päästäkseen kotiin. Perillä mies majoittuu veljensä vuokrahuoneistoon vanhan kaupungin liepeillä ja löytää merimiespappina toimineen isoisänsä vanhan muistikirjan. Kirjassa on salaperäinen merkintä: Jaakobin portaat. Merkintä alkaa kiehtoa miestä, ja se saa hänet kulkemaan yhä syvemmälle kaupunkiin. Matkaoppaana toimii öitään kattoterassilla viettävä psykoterapeutti. Mutta miksi talvisessa Jerusalemissa tuoksuu syreeni? Minkä vuoksi mies oikeastaan saapui sinne?
Mies saa puhelinsoiton: hänen veljensä on hoidettavana psykiatrisessa sairaalassa Jerusalemissa ja tarvitsee saattajaa päästäkseen kotiin. Perillä mies majoittuu veljensä vuokrahuoneistoon vanhan kaupungin liepeillä ja löytää merimiespappina toimineen isoisänsä vanhan muistikirjan. Kirjassa on salaperäinen merkintä: Jaakobin portaat. Merkintä alkaa kiehtoa miestä, ja se saa hänet kulkemaan yhä syvemmälle kaupunkiin. Matkaoppaana toimii öitään kattoterassilla viettävä psykoterapeutti. Mutta miksi talvisessa Jerusalemissa tuoksuu syreeni? Minkä vuoksi mies oikeastaan saapui sinne?
192 pages, Hardcover
First published January 10, 2022
5 people are currently reading
195 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 51 reviews
December 5, 2024
Pirmas sakinys: Savo meilę tėvas pavertė kajute.
Gražiai papasakota jautri istorija: pagrindinis veikėjas išvažiuoja pasiimti brolio, kurį Jeruzalėje ištiko Jeruzalės sindromas, šiame mieste jis praleidžia savaitę, per kurią atskleidžiama platesnė šeimos istorija.
Žiūrint objektyviai, knygai galima prikišti melodramiškumą (ankstyva mamos mirtis nuo vėžio), šabloniškumą (žmogus juodu apsiaustu atveda į nedidelę bažnyčią ar koplyčią*, bendravimas su charedais** ir apsilankymas arabų šeimoje, kaip atskiras veikėjas yra Jeruzalė, kurioje nuolat pasiklystama), tačiau man tai nekliuvo: gelbėjo melancholiška knygos nuotaika, snaigės*** ir šiluma (įskaitant skaniausio Jeruzalėje kugelio).
Lietuviškai knyga pristatoma kaip apysaka (žr. 3 p.), tačiau apimtis (172 p.), bent kelios pasakojamos temos () ir dabartinės tendencijos knygą drąsiai leidžia vadinti trumpu romanu.
Labai tinka skaityti žiemos savaitgalį, kai sninga ir norisi kažko impresionistiško. Prieš tai pietums į orkaitę pašovus kugelį – pusę knygos perskaityti, kol kugelis keps, o pabaigti, kai kugelis bus virškinamas. Indus suplauti galima vėliau.
P. S. Jeigu teisingai iš suomių kalbos išvertė automatinis vertėjas, autorius (g.1972 m.) jau subrendęs atrado tikėjimą (stačiatikybę). Šioje knygoje tas atsispindi.
* "Padėkojęs paklausiau, kur mes, ir vyras atsakė, kad šventoje vietoje, čia bus ramu net jei kauke siaus audros. Atsikandau duonos ir paklausiau, kas jis toks, ir vyras atsakė esąs tartum koks rinkėjas. Jo darbas – rinkti paklydėlius, bet ne visada tai lengva, nes tokiems rinkėjams, koks esąs jis, privalu laikytis griežtų taisyklių. Jam nevalia nieko kviesti eiti kartu, žmonės patys turi jį rasti. Daugelis tų, kurie turi tikslą rasti, ir randa, jis tik pabūna vedliu. Bet išėjęs iš čia, sakė vyras, aš galbūt jau nerasiu šios vietos, kita vertus, niekuomet jos neužmiršiu." (86 p.)
** Taip knygoje verčiami haredim judaizmo (kraštutinės pakraipos ortodoksinio judaizmo) šalininkai.
*** Skaičiau gražią paskutinę lapkričio, kad ir besniegės, dieną.
Gražiai papasakota jautri istorija: pagrindinis veikėjas išvažiuoja pasiimti brolio, kurį Jeruzalėje ištiko Jeruzalės sindromas, šiame mieste jis praleidžia savaitę, per kurią atskleidžiama platesnė šeimos istorija.
Žiūrint objektyviai, knygai galima prikišti melodramiškumą (ankstyva mamos mirtis nuo vėžio), šabloniškumą (žmogus juodu apsiaustu atveda į nedidelę bažnyčią ar koplyčią*, bendravimas su charedais** ir apsilankymas arabų šeimoje, kaip atskiras veikėjas yra Jeruzalė, kurioje nuolat pasiklystama), tačiau man tai nekliuvo: gelbėjo melancholiška knygos nuotaika, snaigės*** ir šiluma (įskaitant skaniausio Jeruzalėje kugelio).
Lietuviškai knyga pristatoma kaip apysaka (žr. 3 p.), tačiau apimtis (172 p.), bent kelios pasakojamos temos () ir dabartinės tendencijos knygą drąsiai leidžia vadinti trumpu romanu.
Labai tinka skaityti žiemos savaitgalį, kai sninga ir norisi kažko impresionistiško. Prieš tai pietums į orkaitę pašovus kugelį – pusę knygos perskaityti, kol kugelis keps, o pabaigti, kai kugelis bus virškinamas. Indus suplauti galima vėliau.
P. S. Jeigu teisingai iš suomių kalbos išvertė automatinis vertėjas, autorius (g.1972 m.) jau subrendęs atrado tikėjimą (stačiatikybę). Šioje knygoje tas atsispindi.
* "Padėkojęs paklausiau, kur mes, ir vyras atsakė, kad šventoje vietoje, čia bus ramu net jei kauke siaus audros. Atsikandau duonos ir paklausiau, kas jis toks, ir vyras atsakė esąs tartum koks rinkėjas. Jo darbas – rinkti paklydėlius, bet ne visada tai lengva, nes tokiems rinkėjams, koks esąs jis, privalu laikytis griežtų taisyklių. Jam nevalia nieko kviesti eiti kartu, žmonės patys turi jį rasti. Daugelis tų, kurie turi tikslą rasti, ir randa, jis tik pabūna vedliu. Bet išėjęs iš čia, sakė vyras, aš galbūt jau nerasiu šios vietos, kita vertus, niekuomet jos neužmiršiu." (86 p.)
** Taip knygoje verčiami haredim judaizmo (kraštutinės pakraipos ortodoksinio judaizmo) šalininkai.
*** Skaičiau gražią paskutinę lapkričio, kad ir besniegės, dieną.
This entire review has been hidden because of spoilers.
February 3, 2022
Haahtela saa Jaakobin portailla päätökseen pienoistrilogiansa ihmisen, uskon ja mystiikan parissa. Johtuuko samankaltaisuudesta Adelen kysymykseen ja Hengittämisen taitoon, mutta minulle tämä jäi noita pliisummaksi. Mukava tätäkin on lukea, rauhallista, mietittyä ja yllätyksetöntä tekstiä. Taas ollaan matkalla, nyt mystisessä Jerusalemissa, mutta yhtä lailla tässäkin ollaan muistikuvissa kotosalla ja menneessä. Kyllähän Jerusalemissa joskus lunta sataa, mutta Haahtelalla sataa viikon. Sillä hän saa lisää hämyisyyttä päähenkilön etsiskelyihin. Vaikea ottaa todesta, että psyykkisesti sairastunutta veljeään kaupungista etsimään tullut tarinan minä löytää sieltä sattumalta yhdeltä katolta miehen, joka osoittautuu – psykoterapeutiksi!
No eiväthän kirjan tapahtumat tietenkään ole uskon ja olemisen kysymyksiä pohdittaessa keskeisiä, mutta huvittaa tuo outo sattuma silti. Haahtela on tärkeä kirjailija erilaisena kirjailijana ja on hienoa, että joku uskaltaa kirjoittaa vielä pieniä kirjoja näinä tiiliskiviaikoina. Hän pohtii ihmisen eksistenssin ikuisia asioita, mutta nyt hän ei mielestäni päässyt eteenpäin edellisten kirjojen puhuttelevammista pohdinnoista. Kolme tähteä.
No eiväthän kirjan tapahtumat tietenkään ole uskon ja olemisen kysymyksiä pohdittaessa keskeisiä, mutta huvittaa tuo outo sattuma silti. Haahtela on tärkeä kirjailija erilaisena kirjailijana ja on hienoa, että joku uskaltaa kirjoittaa vielä pieniä kirjoja näinä tiiliskiviaikoina. Hän pohtii ihmisen eksistenssin ikuisia asioita, mutta nyt hän ei mielestäni päässyt eteenpäin edellisten kirjojen puhuttelevammista pohdinnoista. Kolme tähteä.
December 2, 2022
Kaunis kirja kansia myöten.
March 30, 2022
Tää tuntui halaukselta. Tykkäsin enemmän kuin Haahtelan trilogian muista osista (tai ainakin enemmän kuin keskimmäisestä). Vähän kuin olisi kotiin palannut – myös lukijana.
January 13, 2022
Joskus tuli hetkiä, jolloin kaikki elämän aikana kertynyt väsymys ja kuorma saavuttivat meidät, tulivat äkisti todeksi, ja juuri silloin tarvitsimme armahtavaisia paikkoja ja kauniita harhoja, jotka sanoivat: unohdetaan menneet ja aloitetaan alusta, mitään kiirettä ei ole, tässä lasi vettä, ole hyvä. ♥
December 28, 2022
Haahtelan impressionismiin jaksaa palata kirjasta toiseen. Ehkä siksikin, ettei tällaisia kirjoja suomeksi kirjoiteta liikaakaan. Jäin miettimään, miksi ei. Ollaanko kustantamoissa portinvartijoina?
May 27, 2022
Haahtelan tyyli ei pettänyt taaskaan. Hänellä on kyky leijuttaa minut kirjan alusta kirjan loppuun. Kirjoissa on usein jotenkin surullinen vire, mutta silti niiden lukeminen tuo surun sijasta levollisuutta.
Read
February 11, 2023"[e]ttä meidän maailmamme oli lopulta kuvitelmaa ja vain tarinat pystyivät ylittämään arkisen todellisuutemme."
Toisinaan toivon, että voisin paeta niin maailmaa kuin omaa elämäänikin lukemalla.
En voi. En osaa. Kuulun niihin, jotka lukevat kohti. Lukevat etsimällä ja raaputtamalla, pinnanalaisia tavoittamaan pyrkien. Kun tähän vielä lisätään itse määrittelemäni onnistuneen lukemisen kriteerit olen usein vaikeuksissa.
Satuttaa tiedostaa, kuinka paljon enemmän jostakin teoksesta olisi voinut saada irti, jos itse olisi ollut oivallisemmassa mielentilassa. Ei niin huolissaan. Ei niin hermostunut. Ei niin peloissaan siitä, miten tästä ja tuosta selviää.
Satuttaa tiedostaa, että oma sinnepäin lukeminen on väistämättä kirjailijan ja hänen teoksensa aliarviointia. Satuttaa odottaa, että tulisi parempi lukemisaika. Kauhistuttaa, että tämä tilanne ei mene ohi.
*
Halusin lukea lohtukirjan. Jotakin sellaista, josta kasvaisi lämmintä ihmisyyttä kuin pehmeää luonnonlankaista peittoa lukijan ympärille.
Torkkupeite, jonka sisälle voi turvallisin mielin kääriytyä pelkäämättä, että se yhtäkkiä väkivaltaisesti kiskaistaan pois. Jotain, johon voisi luottaa kuin ihmiseen, jonka luottamuksesta voi olla niin varma kuin se inhimillisesti on mahdollista.
Siksi Joel Haahtela. Jaakobin portaat siksi, että se tarjosi itseään kirjaston pikalainahyllyssä.
*
Haahtela jos kuka on inhimillisyyden ja lohdun ääni. Hänen luomansa maailmat ovat perussävyltään rauhoittavia silloinkin, kun ne saavat pohtimaan ihmiselämän suurimpia kysymyksiä.
"... kenties ihmisiä yhdistivät eniten menetykset, sillä niihin oli kudottu jaettu ihmisyytemme: menneeseen aikamuotoon, jolla maailma täytti joka hetki enemmän itseään."
Juuri edellisen sitaatin kaltaisia lauseita kaipasin.
Lauseita, jotka luovat tunteen toivosta ja siitä, että emme ole yksin silloinkaan, kun siltä eniten tuntuu.
*
Jaakobin portaat on kertomus veljeksistä. Tarkemmin mm. kertomus veljeksistä, joista toinen saa puhelinsoiton, että hänen veljensä Ilja on joutunut Jerusalemissa psykiatriseen sairaalaan ja tarvitsee veljensä apua. Isoisänsä muistikirjasta kertojaveli löytää merkinnän Jaakobin portaista.
Teokseen kutoutuu kertojaveljen ihmissuhteet ja muistot. Vaikka muistoista ja muistamisesta on kirjoitettu ja kirjoitetaan jatkuvasti paljon, Haahtela onnistuu tuomaan tätä tematiikkaa esiin niin, että luen kirjan sivun 56 yhä uudestaan.
Mihin muistamamme pohjautuu, jos emme voi olla varmoja edes omista henkilökohtaisista muistoistamme?
"Pystyikö mieli huijaamaan ja loihtimaan ihmisen sisään jotain mitä sieltä ei löytynyt, ikään kuin korjaukseksi, laastiksi?"
On asioita, joita olen vuosia ja vuosikymmeniä muistanut samoin. Kuitenkin, jos laastia on lisätty varoen ja vähän kerrallaan en ole sitä välttämättä tullut panneeksi merkille. Ja sekin, että miten eroavat toisistaan laastin suhteen muisto ja traumaattinen muisto? Ovatko jälkimmäiset laastia hylkivämpiä vaiko kenties ihan päinvastoin?
Kertojaveli jatkaa:
"Olin nimittäin kerran kuullut, että puolet muistoistamme eivät olleet meidän omiamme, vaan muistoja, jotka ajelehtivat ihmisestä toiseen, sovittivat itsensä vaivihkaa omien muistojemme lomaan, muunsivat ympärillä olevia muistoja hiukan, eivät liikaa, vaan sopivasti, tekivät itsestään uskottavia."
Kysymys kertojaveljelle: Mistä olet tuollaista kuullut? Onko näkemyksesi tueksi tutkimuksia? Vai onko niin, että olet pukenut omaa ajatteluasi kuullun muotoon? Miten ne muistot ajelehtivat? Millä tekniikalla kulkevat ihmisestä toiseen? Tarkoitatko, että kun ihmiset kertovat elämästään toisilleen he tulevat samalla mahdollistaneeksi muistojen siirtymisen?
Kertojaveli elää elämäänsä, kuten pitääkin eli yhteiskunnan sääntöjen mukaan. Ilja taas on panostanut kaiken omannäköiseensä elämään. Tästä syntyy - ehkä tahattomasti ja ilman Haahtelan tarkoitusta - kuva, että omannäköistään elämää viettävät joutuvat pulaan, josta sääntöihmiset heidät pelastavat (jos kykenevät).
Oli miten oli on Ilja käynnistin, joka saa kertojaveljen reflektoimaan elämäänsä ja sanomaan ääneen asioita, jotka hän on onnistunut pitämään salassa pitkälti itseltäänkin.
"Olin hetken aikaa hiljaa ja sanoin sitten, etten ollut tunnustanut tätä koskaan kenellekään, ehkä en kunnolla edes itselleni, mutta jollain tavalla olin aina salaa iloinnut Iljan pärjäämättömyydestä, mikä taas sai minut tuntemaan syyllisyyttä ja toimimaan hänen hyväkseen, mutta epäaidosti, ei kovin vilpittömästi. Vaikka samalla tietysti rakastin häntä hyvin paljon. Tunsin halpamaista hyveellisyyttä omista saavutuksistani ja kunnollisesta elämästäni, joka ei lopulta sujunutkaan niin hyvin kuin olin itselleni uskotellut. "
Haahtela tuo loistavasti esiin, miten vaikea ihmisen on tunnistaa ja tunnustaa syvimpiä ajatuksiaan ja käyttäytymistapojaan silloin, kun ne eivät ole salonkikelpoisia. Em. sitaatissa huomioni kiinnittyy erityiseti lauseeseen "Vaikka samalla tietysti rakastin häntä hyvin paljon."
Kun on jo sanottu ääneen ja ääneen sanottu kauhistuttaa, on sitä lievennettävä muistuttamalla rakastamisesta.
Iloitsemmeko / iloitsetko / iloitsenko toisen ihmisen vastoinkäymisistä?
"Me rakastimme ja tunsimme myötätuntoa, mutta iloitsimme silti toisen vastoinkäymisistä."
Jos vastaus on kyllä, mitä se ilmeisimmin on, voimmeko sanoa tämän ääneen edes itsellemme? En ole koskaan kuullut kenenkään sanovan: "voi että kun kiva kun X. epäonnistui / menetti työpaikkansa / sairastui."
Mistä on tehty se naamio, jota viimeiseen asti kasvoillamme pidämme?
Kertojaveli muistuttaa, että maailma on jokaiselle eri, koska jokainen katsoo sitä itsensä kautta, eikä voi päästä katsomaan sitä kenään toisena. Okei, meneekö Coelhoksi?
Vaikka menisikin niin tätä miettiessä alkaa pyörryttää. Kuinka paljon maailmoja onkaan. Kertojaveli nostaa esiin Kantin ajatuksen "siitä, kuinka meidän oma kokemuksemme loi maailman ja miten toisaalta maailma pysyi olemassa riippumatta meidän kokemuksestamme."
Maailma ei tarvitse meitä. Mihinkään.
Luemme jatkuvasti sen elämäntilanteen kautta, jota parhaillaan elämme. Toki myös menneisyytemme ja kaiken kokemamme. Tiedostetusti tai tiedostamattomammin. Tämä on kokemukseni, jonka yleistin käyttämällä me-muotoa.
Elämäntilanteen vaikutus lukemiseeni tuli Jaakobin portaissa esiin erityisesti Haahtelan kirjoittaessa äidin poissaolon muuttumisesta läsnäoloksi.
"Joskus ajattelin, että oikeastaan äidin poissaolo oli muuttunut hänen läsnäolokseen. Ehkä puuttuminen olikin yksi olemassaolon muoto, vain hiljaisempi, näkymättömämpi ja sanattomampi, joka silti vaikutti meihin."
Olen pohtinut paljon identiteettikysymyksiä.
Mitä identiteetti edes on? Miten se tulisi määritellä tai onko sen määrittely tarpeellista tai edes mahdollista? Missä määrin identiteettiin sisältyy pysyvää (jonkinlaista samana säilyvää identiteettipohjaa) vai onko se jatkuvaa liukumaa, hetkestä toiseen eri tavoin ilmentyvää?
Haahtela argumentoi erään romaaninsa henkilön suulla jatkuvan identiteettimuutoksen puolesta.
"Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista. Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään."
En osta ajatusta muistamisen valitsemisesta. Kokemukseni on, että on asioita, jotka pakottavat muistamaan itsensä. Asioita, jotka eivät suostu jäämään menneisyyteen, vaan löytyvät edestäni yhä uudestaan, vaikka yrittäisin elää kuin nämä asiat eivät olisi tapahtuneet.
Uskon silti, että paljon voi myös valita. Ehkä kaikenkin. Ehkä en vain ole vielä niin pitkällä.
Toisinaan toivon, että voisin paeta niin maailmaa kuin omaa elämäänikin lukemalla.
En voi. En osaa. Kuulun niihin, jotka lukevat kohti. Lukevat etsimällä ja raaputtamalla, pinnanalaisia tavoittamaan pyrkien. Kun tähän vielä lisätään itse määrittelemäni onnistuneen lukemisen kriteerit olen usein vaikeuksissa.
Satuttaa tiedostaa, kuinka paljon enemmän jostakin teoksesta olisi voinut saada irti, jos itse olisi ollut oivallisemmassa mielentilassa. Ei niin huolissaan. Ei niin hermostunut. Ei niin peloissaan siitä, miten tästä ja tuosta selviää.
Satuttaa tiedostaa, että oma sinnepäin lukeminen on väistämättä kirjailijan ja hänen teoksensa aliarviointia. Satuttaa odottaa, että tulisi parempi lukemisaika. Kauhistuttaa, että tämä tilanne ei mene ohi.
*
Halusin lukea lohtukirjan. Jotakin sellaista, josta kasvaisi lämmintä ihmisyyttä kuin pehmeää luonnonlankaista peittoa lukijan ympärille.
Torkkupeite, jonka sisälle voi turvallisin mielin kääriytyä pelkäämättä, että se yhtäkkiä väkivaltaisesti kiskaistaan pois. Jotain, johon voisi luottaa kuin ihmiseen, jonka luottamuksesta voi olla niin varma kuin se inhimillisesti on mahdollista.
Siksi Joel Haahtela. Jaakobin portaat siksi, että se tarjosi itseään kirjaston pikalainahyllyssä.
*
Haahtela jos kuka on inhimillisyyden ja lohdun ääni. Hänen luomansa maailmat ovat perussävyltään rauhoittavia silloinkin, kun ne saavat pohtimaan ihmiselämän suurimpia kysymyksiä.
"... kenties ihmisiä yhdistivät eniten menetykset, sillä niihin oli kudottu jaettu ihmisyytemme: menneeseen aikamuotoon, jolla maailma täytti joka hetki enemmän itseään."
Juuri edellisen sitaatin kaltaisia lauseita kaipasin.
Lauseita, jotka luovat tunteen toivosta ja siitä, että emme ole yksin silloinkaan, kun siltä eniten tuntuu.
*
Jaakobin portaat on kertomus veljeksistä. Tarkemmin mm. kertomus veljeksistä, joista toinen saa puhelinsoiton, että hänen veljensä Ilja on joutunut Jerusalemissa psykiatriseen sairaalaan ja tarvitsee veljensä apua. Isoisänsä muistikirjasta kertojaveli löytää merkinnän Jaakobin portaista.
Teokseen kutoutuu kertojaveljen ihmissuhteet ja muistot. Vaikka muistoista ja muistamisesta on kirjoitettu ja kirjoitetaan jatkuvasti paljon, Haahtela onnistuu tuomaan tätä tematiikkaa esiin niin, että luen kirjan sivun 56 yhä uudestaan.
Mihin muistamamme pohjautuu, jos emme voi olla varmoja edes omista henkilökohtaisista muistoistamme?
"Pystyikö mieli huijaamaan ja loihtimaan ihmisen sisään jotain mitä sieltä ei löytynyt, ikään kuin korjaukseksi, laastiksi?"
On asioita, joita olen vuosia ja vuosikymmeniä muistanut samoin. Kuitenkin, jos laastia on lisätty varoen ja vähän kerrallaan en ole sitä välttämättä tullut panneeksi merkille. Ja sekin, että miten eroavat toisistaan laastin suhteen muisto ja traumaattinen muisto? Ovatko jälkimmäiset laastia hylkivämpiä vaiko kenties ihan päinvastoin?
Kertojaveli jatkaa:
"Olin nimittäin kerran kuullut, että puolet muistoistamme eivät olleet meidän omiamme, vaan muistoja, jotka ajelehtivat ihmisestä toiseen, sovittivat itsensä vaivihkaa omien muistojemme lomaan, muunsivat ympärillä olevia muistoja hiukan, eivät liikaa, vaan sopivasti, tekivät itsestään uskottavia."
Kysymys kertojaveljelle: Mistä olet tuollaista kuullut? Onko näkemyksesi tueksi tutkimuksia? Vai onko niin, että olet pukenut omaa ajatteluasi kuullun muotoon? Miten ne muistot ajelehtivat? Millä tekniikalla kulkevat ihmisestä toiseen? Tarkoitatko, että kun ihmiset kertovat elämästään toisilleen he tulevat samalla mahdollistaneeksi muistojen siirtymisen?
Kertojaveli elää elämäänsä, kuten pitääkin eli yhteiskunnan sääntöjen mukaan. Ilja taas on panostanut kaiken omannäköiseensä elämään. Tästä syntyy - ehkä tahattomasti ja ilman Haahtelan tarkoitusta - kuva, että omannäköistään elämää viettävät joutuvat pulaan, josta sääntöihmiset heidät pelastavat (jos kykenevät).
Oli miten oli on Ilja käynnistin, joka saa kertojaveljen reflektoimaan elämäänsä ja sanomaan ääneen asioita, jotka hän on onnistunut pitämään salassa pitkälti itseltäänkin.
"Olin hetken aikaa hiljaa ja sanoin sitten, etten ollut tunnustanut tätä koskaan kenellekään, ehkä en kunnolla edes itselleni, mutta jollain tavalla olin aina salaa iloinnut Iljan pärjäämättömyydestä, mikä taas sai minut tuntemaan syyllisyyttä ja toimimaan hänen hyväkseen, mutta epäaidosti, ei kovin vilpittömästi. Vaikka samalla tietysti rakastin häntä hyvin paljon. Tunsin halpamaista hyveellisyyttä omista saavutuksistani ja kunnollisesta elämästäni, joka ei lopulta sujunutkaan niin hyvin kuin olin itselleni uskotellut. "
Haahtela tuo loistavasti esiin, miten vaikea ihmisen on tunnistaa ja tunnustaa syvimpiä ajatuksiaan ja käyttäytymistapojaan silloin, kun ne eivät ole salonkikelpoisia. Em. sitaatissa huomioni kiinnittyy erityiseti lauseeseen "Vaikka samalla tietysti rakastin häntä hyvin paljon."
Kun on jo sanottu ääneen ja ääneen sanottu kauhistuttaa, on sitä lievennettävä muistuttamalla rakastamisesta.
Iloitsemmeko / iloitsetko / iloitsenko toisen ihmisen vastoinkäymisistä?
"Me rakastimme ja tunsimme myötätuntoa, mutta iloitsimme silti toisen vastoinkäymisistä."
Jos vastaus on kyllä, mitä se ilmeisimmin on, voimmeko sanoa tämän ääneen edes itsellemme? En ole koskaan kuullut kenenkään sanovan: "voi että kun kiva kun X. epäonnistui / menetti työpaikkansa / sairastui."
Mistä on tehty se naamio, jota viimeiseen asti kasvoillamme pidämme?
Kertojaveli muistuttaa, että maailma on jokaiselle eri, koska jokainen katsoo sitä itsensä kautta, eikä voi päästä katsomaan sitä kenään toisena. Okei, meneekö Coelhoksi?
Vaikka menisikin niin tätä miettiessä alkaa pyörryttää. Kuinka paljon maailmoja onkaan. Kertojaveli nostaa esiin Kantin ajatuksen "siitä, kuinka meidän oma kokemuksemme loi maailman ja miten toisaalta maailma pysyi olemassa riippumatta meidän kokemuksestamme."
Maailma ei tarvitse meitä. Mihinkään.
Luemme jatkuvasti sen elämäntilanteen kautta, jota parhaillaan elämme. Toki myös menneisyytemme ja kaiken kokemamme. Tiedostetusti tai tiedostamattomammin. Tämä on kokemukseni, jonka yleistin käyttämällä me-muotoa.
Elämäntilanteen vaikutus lukemiseeni tuli Jaakobin portaissa esiin erityisesti Haahtelan kirjoittaessa äidin poissaolon muuttumisesta läsnäoloksi.
"Joskus ajattelin, että oikeastaan äidin poissaolo oli muuttunut hänen läsnäolokseen. Ehkä puuttuminen olikin yksi olemassaolon muoto, vain hiljaisempi, näkymättömämpi ja sanattomampi, joka silti vaikutti meihin."
Olen pohtinut paljon identiteettikysymyksiä.
Mitä identiteetti edes on? Miten se tulisi määritellä tai onko sen määrittely tarpeellista tai edes mahdollista? Missä määrin identiteettiin sisältyy pysyvää (jonkinlaista samana säilyvää identiteettipohjaa) vai onko se jatkuvaa liukumaa, hetkestä toiseen eri tavoin ilmentyvää?
Haahtela argumentoi erään romaaninsa henkilön suulla jatkuvan identiteettimuutoksen puolesta.
"Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista. Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään."
En osta ajatusta muistamisen valitsemisesta. Kokemukseni on, että on asioita, jotka pakottavat muistamaan itsensä. Asioita, jotka eivät suostu jäämään menneisyyteen, vaan löytyvät edestäni yhä uudestaan, vaikka yrittäisin elää kuin nämä asiat eivät olisi tapahtuneet.
Uskon silti, että paljon voi myös valita. Ehkä kaikenkin. Ehkä en vain ole vielä niin pitkällä.
April 18, 2023
Tämä pienoisromaanien trilogian päätösosa lumosi minut ihan kokonaan. Mies on hakemassa veljeään Jerusalemista, mielisairaalasta, jonne päätynyt epämääräisen hulluuskohtauksen vuoksi. Mies ja veli kohtaavat, ja tiivistunnelmaiset tapahtuvat lipuvat eteenpäin tasolla, joka tuntuu unen ja valveen rajamailta. Haahtela osaa kuljettaa tekstiä kevyesti, kauniisti, aistivoimaisesti. Nautin todella selittelyvapaasta semimaagisesta realismista. Elin mukana joka solulla ja kirjan tunnelma jäi väkevänä mieleen.
April 27, 2022
Kaunis kirja historiasta, isä-poikasuhteesta, veljesrakkaudesta. Pieni ja nopealukuinen teos, joka silti jättää lukijalle mietittävää.
April 19, 2022
Ihana kirja.
August 31, 2022
Unenomainen, rauhoittava kirja, hyvin tuttua Haahtelan tyyliä. Osin mentiin melkein liikaakin mystiikan puolelle, mutta paikoitellen kirjassa on niin pakahduttavaa tekstiä, että haluaisi kirjoittaa lauseita talteen, uudelleen makusteltaviksi. Äidin kaipuu oli minulle tämän kirjan kantava teema.
Haahtelan kulttuuriset viittaukset menivät minulta osittain ohi, mutta huomasinpa lukiessani ottavani Youtuben esille ja kuuntelevani Karol Szymanowskin Romanssia. Ihan tuntematon säveltäjä minulle, yllätyksekseni ukranalaissyntyinen.
Haahtelan kulttuuriset viittaukset menivät minulta osittain ohi, mutta huomasinpa lukiessani ottavani Youtuben esille ja kuuntelevani Karol Szymanowskin Romanssia. Ihan tuntematon säveltäjä minulle, yllätyksekseni ukranalaissyntyinen.
January 22, 2022
Jaakobin portaiden päähenkilö on akateemisella urallaan kompuroinut mies, joka matkustaa Jerusalemiin hakemaan kotiin veljeään Iljaa. Ilja on psykiatrisessa sairaalassa ja sairastunut luultavimmin Jerusalemin syndroomaan, joka joskus valtaa pyhän kaupungin kävijän ja saa harhaiseksi.
Kertoja odottaa veljensä toipuvan matkustuskuntoon ja tutustuu sillä aikaa Jerusalemiin, jossa kaikki "kerrostui, pinoutui ja merkitykset alkoivat tiivistyä". Kertojaa askarruttavat äidin kuoleman lisäksi suhde Iljaan ja erääseen naiseen. Monien uskontojen keskus on oiva näyttämö pohtia elämän mysteerejä.
Kertoja löytää Iljan tavaroista heidän isoisänsä muistikirjan ja sieltä maininnan Jaakobin portaista. Raamatussa nuo portaat yhdistävät pyhän ja maallisen, taivaan ja maan. Ovatko portaat tuoneet Iljan Jerusalemiin?
Mies etsii Jerusalemin kaduilla vihjeitä portaista ja uppoutuu etsintöjensä lomassa muistoihinsa, joista osa on kipeitä, osa haihtunut lähes olemattomiin.
"Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista. Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään."
Vierastan uskonnollisuutta, mutta Haahtelan kirjoja luen mielenkiinnolla. Niissä on kaunista kieltä, inhimillisyyden tuntua ja psykologista otetta. Mikä on maagista realismia, mikä henkisyyttä, jää lukijan ratkaistavaksi.
Kertoja odottaa veljensä toipuvan matkustuskuntoon ja tutustuu sillä aikaa Jerusalemiin, jossa kaikki "kerrostui, pinoutui ja merkitykset alkoivat tiivistyä". Kertojaa askarruttavat äidin kuoleman lisäksi suhde Iljaan ja erääseen naiseen. Monien uskontojen keskus on oiva näyttämö pohtia elämän mysteerejä.
Kertoja löytää Iljan tavaroista heidän isoisänsä muistikirjan ja sieltä maininnan Jaakobin portaista. Raamatussa nuo portaat yhdistävät pyhän ja maallisen, taivaan ja maan. Ovatko portaat tuoneet Iljan Jerusalemiin?
Mies etsii Jerusalemin kaduilla vihjeitä portaista ja uppoutuu etsintöjensä lomassa muistoihinsa, joista osa on kipeitä, osa haihtunut lähes olemattomiin.
"Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen oli lopulta valitsemista. Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään."
Vierastan uskonnollisuutta, mutta Haahtelan kirjoja luen mielenkiinnolla. Niissä on kaunista kieltä, inhimillisyyden tuntua ja psykologista otetta. Mikä on maagista realismia, mikä henkisyyttä, jää lukijan ratkaistavaksi.
Read
February 17, 2022Tämä oli todella hieno kirja. Jostain syystä en ollut syttynyt trilogian aiemmille osille, mutta tämä pyyhkäisi heti mukaansa. En ollut ennen lukenut Jerusalemiin sijoittuvaa kirjaa (Raamattua lukuunottamatta) ja koko uskontoaspekti oli todella mielenkiintoinen ja miellyttävä. Äidin rakkauden kuvailu kirjan lopussa liikutti syvästi. Haahtelalla on taito saada nykyajan ihmisistä kertovat kirjat tuntumaan ajattomilta.
February 14, 2022
Joel Haahtelan uskonnollisia kysymyksiä käsittelevän trilogian pääosassa liikutaan Jerusalemissa, kristinuskon, juutalaisuuden ja islamin pyhillä paikoilla, toden ja kuvitellun, terveyden ja sairauden, menneisyyden ja nykyisyyden rajapinnoilla. Romaanin kieli on uskomattoman kaunista. Siinä on unenomainen tunnelma, käsitteleehän se otsikkonsa mukaisesti Jaakobin näkemää unta taivaaseen johtavista portaista. Jokainen sana on tarkkaan harkittu ja yksittäisiä lauseita jää helposti maistelemaan ja tunnustelemaan.
Read
September 4, 2022Joel Haahtela kirjoittaa ja ilmaisee asioita niin kauniisti, että se tuntuu uskomattomalta. Tapa ilmaista pysäytti minut toistuvasti ja jäin jälleen häkeltyneenä pohtimaan juuri lukemaani. Kaunis teos.
September 21, 2022
En ole lukenut aiemmin Haahtelaa, mutta nyt otan lukuun trilogian aiemmat teokset. Onneksi luin kirjan, koska monia hienoja lauseita halusin lukea yhä uudelleen. Kirjan hienous ei ollut juoni tai tarina, vaan kudelma hetkiä, muistoja, havahtumisia ja kohtaamisia. Hieno teos.
January 18, 2022
Jaakobin portaat on henkeäsalpaava kuvaus kaipauksesta, etsimisestä ja löytämisestä. Minulla menee hetki, ennen kuin palaudun taas tähän todellisuuteen; yksi parhaista ikinä.
October 1, 2022
Sopi luettuun hetkeen täydellisesti. Kieli soljuvan kaunista, kuten tunnelmakin.
January 2, 2023
Jaakobin portaat jäi minulla pitkäksi aikaa kesken, kun se tuntui liian hidastempoiselta, enkä oikein jaksanut keskittyä siihen. Joululomalla kaipasinkin yllättäen kiireetöntä luettavaa ja nautin kirjan toisen puolikkaan lukemisesta. Oikea hetki siis merkitsee paljon, mikä kirja milloinkin kolahtaa. Lopulta Jaakobin portaat jäi ehkä hieman liian mystiseksi omaan makuuni. Tykkäsin kuitenkin kovasti Haahtelan kielestä ja kirjan yksityiskohdista. Luen varmasti jotain muutakin Haahtelalta, kun taas sopivan rento "hitaan kirjallisuuden" olo iskee päälle!
February 13, 2022
En löydä sanoja, tähdet eivät enää riitä. Haluan lukea heti uudestaan - ja aina vaan uudestaan. Yksi sitaatti kirjasta jonka voisi siteerata kokonaisuudessaan:
”Olin aina pitänyt vieraista kaupungeista, ja ehkä rakkauteni niitä kohtaan liittyi uuden alun mahdollisuuteen, vapauden toiveeseen. Niin kuin meidän olemistamme määräävät lait lakkaisivat yhtäkkiä vaikuttamasta vieraassa paikassa, ja aluksi niin tapahtuikin: vanhaan itseensä sai etumatkaa, mutta pian etumatka alkoi kutistua ja valheellinen keveyden tunne väistyä. Kaikki vanha lähestyi kärsivällisesti, sitkeästi, se oli tottunut odottamaan pitkiäkin aikoja. Katu kadulta se lähestyi, ja joskus sen hengityksen melkein kuuli.”
”Olin aina pitänyt vieraista kaupungeista, ja ehkä rakkauteni niitä kohtaan liittyi uuden alun mahdollisuuteen, vapauden toiveeseen. Niin kuin meidän olemistamme määräävät lait lakkaisivat yhtäkkiä vaikuttamasta vieraassa paikassa, ja aluksi niin tapahtuikin: vanhaan itseensä sai etumatkaa, mutta pian etumatka alkoi kutistua ja valheellinen keveyden tunne väistyä. Kaikki vanha lähestyi kärsivällisesti, sitkeästi, se oli tottunut odottamaan pitkiäkin aikoja. Katu kadulta se lähestyi, ja joskus sen hengityksen melkein kuuli.”
January 16, 2023
Kaunis kirja - päällikantta myöten. Kauniita sanoja, lauseita ja kielikuvia.
Kaipausta niin, että se tuntuu surulta.
Kaipausta niin, että se tuntuu surulta.
September 4, 2025
Kirjan ainoa moite on sen pituus. Olisin mielelläni viettänyt sen parissa pidemmänkin tovin!
December 30, 2022
Joel Haahtelan pienoisromaanitrilogian päättävässä Jaakobin portaissa päähenkilö on jälleen matkalla, tällä kertaa Jerusalemissa. Siellä hän etsii isoveljeään, jonka saa kuulla sairastuneen Jerusalemin syndroomaan.
Edellisten osien tapaan tämäkään teos ei juonivetoinen. Päähenkilö muistelee ja kaipaa äitiään - ja totuutta. Oppakseen hän saa isoveljen naapurissa asuvan psykoterapeutin, ja tämän kanssa käydyt keskustelut avaavat miehen mielen sopukoita. Etsiminen ja kysyminen on rankkaa, riuduttavaa, ja niinpä päähenkilö ennen pitkää löytää itsensä samasta sairaalasta kuin aiemmin veljensä.
Kirjassa pohditaan hyvin paljon muistojen merkityksellisyyttä ja sitä, kuinka valheellisia ne voivat olla. "Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen on lopulta valitsemista. Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään." Aihe on kiinnostava ja haastaa pohtimaan omiakin muistoja. Kuinka moni niistä on totta, kuinka moni taas jonkun muun minun päähäni luoma valemuisto?
Haahtela kuvaa hienosti myös sitä, kuinka paljon kuolleet läheiset vaikuttavat jäljelle jääneiden elämään. Muistelen yhden veljistäni sanoneen, että hänen elämäänsä eniten on vaikuttanut meidän veljemme, joka hukkui 2,5-vuotiaana. Kirjan veljekset taas ovat menettäneet äitinsä. "Joskus ajattelin, että oikeastaan äidin poissaolo oli muuttunut hänen läsnäolokseen. Ehkä puuttuminen olikin yksi olemassaolon muoto, vain hiljaisempi, näkymättömämpi ja sanattomampi, joka silti vaikutti meihin."
Minun makuuni Jaakobin portaissa on kuitenkin liian paljon mystiikkaa. Vaikka kirjan kieli syleili minua ja antoi mahdollisuuden nauttia ja rauhoittua, en kuitenkaan päässyt mukaan kaikkiin madonreikiin. Myös se, että iso osa kirjan viittauksista ei avautunut minulle, harmitti, sai minut tuntemaan itseni tyhmäksi. Edes Jaakobin portaat -maalausta en entuudestaan tiennyt, mutta se on niin keskeinen osa tarinaa, että se minun oli pakko googlata ja innostuinpa samalla kuuntelemaan myös Szymananowskin Romanssia.
Ymmärrän hyvin, miksi kirja jäi minulla lokakuussa kesken. Mystiset siirtymät ovat kyllä hienoja, mutta lyhyitä välähdyksiä on niin paljon, että minun oli vaikea saada kokonaisuus pysymään kasassa. Kaikkiaan kirja oli minulle pettymys, koska odotin siltä kahden edellisen jälkeen erittäin paljon. Kuitenkin pidän Haahtelan tiivistä kerrontatavasta ja siitä, että kieli soljuu. Niinpä varmasti luen Haahtelaa jatkossakin, ehkäpä ensi vuonna voisi olla Elenan vuoro. Se oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2003, ja siinä näyttää sivuja olevan vielä vähemmän, vain 126.
Muutamia kohtia otin kirjasta talteen
"Satoi unenhiljaista lunta, ja katselin mustalle taivaalle, joka oli kadottanut tähtensä kuin kivet syvälle merenpohjaan."
"Eikö ollutkin niin, että kaikki meidän mielessämme oli vain kuvitelmaa? Meidän muistiinpanomme menneisyydestä eivät olleet kovin luotettavia, vaan muuntelivat itseään päivän mukaan, valikoivat itselleen joka päivä parhaan mahdollisen tarinan, mikä sinänsä oli hyvin armollista."
"Silloin aloin ajatella aikaa ja minusta tuntui, ettemme osanneet arvostaa sitä kovinkaan paljoa, ajasta oli tullut jotain, mitä mikä meidän piti voittaa. Siksi matkustimme mahdollisimman nopeasti paikasta toiseen ja siksi taistelin aikaa vastaan kaikin keinoin."
"Jos en olisi ollut valpas, olisin juuri saanut itselleni väärän muiston, mikä ei kenties sittenkään olisi tavatonta. Olin nimittäin kerran kuullut, että puolet muistoistamme eivät olleet meidän omiamme, vaan muistoja, jotka ajelehtivat ihmisestä toiseen, sovittivat itsensä vaivihkaa omien muistojemme lomaan, muunsivat ympärillä olevia muistoja hiukan, eivät liikaa, vaan sopivasti, tekivät itsestään uskottavia."
Edellisten osien tapaan tämäkään teos ei juonivetoinen. Päähenkilö muistelee ja kaipaa äitiään - ja totuutta. Oppakseen hän saa isoveljen naapurissa asuvan psykoterapeutin, ja tämän kanssa käydyt keskustelut avaavat miehen mielen sopukoita. Etsiminen ja kysyminen on rankkaa, riuduttavaa, ja niinpä päähenkilö ennen pitkää löytää itsensä samasta sairaalasta kuin aiemmin veljensä.
Kirjassa pohditaan hyvin paljon muistojen merkityksellisyyttä ja sitä, kuinka valheellisia ne voivat olla. "Kaikki muuttui, meidän muistomme, meidän tarinamme, koska muistaminen on lopulta valitsemista. Me teimme joka päivä uudet valinnat, eikä ihminen ollut huomenna sama kuin tänään." Aihe on kiinnostava ja haastaa pohtimaan omiakin muistoja. Kuinka moni niistä on totta, kuinka moni taas jonkun muun minun päähäni luoma valemuisto?
Haahtela kuvaa hienosti myös sitä, kuinka paljon kuolleet läheiset vaikuttavat jäljelle jääneiden elämään. Muistelen yhden veljistäni sanoneen, että hänen elämäänsä eniten on vaikuttanut meidän veljemme, joka hukkui 2,5-vuotiaana. Kirjan veljekset taas ovat menettäneet äitinsä. "Joskus ajattelin, että oikeastaan äidin poissaolo oli muuttunut hänen läsnäolokseen. Ehkä puuttuminen olikin yksi olemassaolon muoto, vain hiljaisempi, näkymättömämpi ja sanattomampi, joka silti vaikutti meihin."
Minun makuuni Jaakobin portaissa on kuitenkin liian paljon mystiikkaa. Vaikka kirjan kieli syleili minua ja antoi mahdollisuuden nauttia ja rauhoittua, en kuitenkaan päässyt mukaan kaikkiin madonreikiin. Myös se, että iso osa kirjan viittauksista ei avautunut minulle, harmitti, sai minut tuntemaan itseni tyhmäksi. Edes Jaakobin portaat -maalausta en entuudestaan tiennyt, mutta se on niin keskeinen osa tarinaa, että se minun oli pakko googlata ja innostuinpa samalla kuuntelemaan myös Szymananowskin Romanssia.
Ymmärrän hyvin, miksi kirja jäi minulla lokakuussa kesken. Mystiset siirtymät ovat kyllä hienoja, mutta lyhyitä välähdyksiä on niin paljon, että minun oli vaikea saada kokonaisuus pysymään kasassa. Kaikkiaan kirja oli minulle pettymys, koska odotin siltä kahden edellisen jälkeen erittäin paljon. Kuitenkin pidän Haahtelan tiivistä kerrontatavasta ja siitä, että kieli soljuu. Niinpä varmasti luen Haahtelaa jatkossakin, ehkäpä ensi vuonna voisi olla Elenan vuoro. Se oli Finlandia-palkintoehdokkaana vuonna 2003, ja siinä näyttää sivuja olevan vielä vähemmän, vain 126.
Muutamia kohtia otin kirjasta talteen
"Satoi unenhiljaista lunta, ja katselin mustalle taivaalle, joka oli kadottanut tähtensä kuin kivet syvälle merenpohjaan."
"Eikö ollutkin niin, että kaikki meidän mielessämme oli vain kuvitelmaa? Meidän muistiinpanomme menneisyydestä eivät olleet kovin luotettavia, vaan muuntelivat itseään päivän mukaan, valikoivat itselleen joka päivä parhaan mahdollisen tarinan, mikä sinänsä oli hyvin armollista."
"Silloin aloin ajatella aikaa ja minusta tuntui, ettemme osanneet arvostaa sitä kovinkaan paljoa, ajasta oli tullut jotain, mitä mikä meidän piti voittaa. Siksi matkustimme mahdollisimman nopeasti paikasta toiseen ja siksi taistelin aikaa vastaan kaikin keinoin."
"Jos en olisi ollut valpas, olisin juuri saanut itselleni väärän muiston, mikä ei kenties sittenkään olisi tavatonta. Olin nimittäin kerran kuullut, että puolet muistoistamme eivät olleet meidän omiamme, vaan muistoja, jotka ajelehtivat ihmisestä toiseen, sovittivat itsensä vaivihkaa omien muistojemme lomaan, muunsivat ympärillä olevia muistoja hiukan, eivät liikaa, vaan sopivasti, tekivät itsestään uskottavia."
February 4, 2023
Kirja alkaa sillä, että kirjan päähenkilö veljeltään Iljalta viesti tai häntä hoitavalta lääkäriltä tulee soitto, että hänen pitää matkustaa Jerusalemiin. Veli on hoidossa yksityisessä hoitolaitoksessa, koska hän sairastaa Jerusalemin syndroomaa nimistä sekavuustilaa. Kirjassa on takaumia poikien lapsuuteen ja siihen, kun isä rakensi heille kajuttaan leikkipaikaksi. Isoisän muistikirjalla tärkeä osa salaisuuden selvittämisessä. Siinä kerrotaan Jaakobin portaiden sijainnista, jota päähenkilö alkaa etsimään. Kirja kulkee monella tasolla, mikä tekee siitä välillä vaikean hallittavaksi. Päähenkilö kaipaa kuolleita vanhempiaan. Luin kirjan kaksi kertaa ja toisella kerralla se avautui paremmin. En ole lukenut trilogian aiempia osia, mikä tekee ymmärtämisestä haasteellisempaa. Pidän kirjan pysähtelevyydestä ja uskonnollisesta teemasta sekä Jerusalemista tapahtumapaikkana, mistä en ole kuin kerran lukenut aiemmin kirjan.
Helmet-lukuhaaste 2016 kohta 8: kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin.
Helmet-lukuhaaste 2016 kohta 8: kirja kirjailijalta, jonka tuotantoa en ole lukenut aiemmin.
June 20, 2022
Pidin paljon tästä kirjasta. Tarina tempasi nopeasti mukaansa ja kirjan kuvaukset olivat yksityiskohtaisia, kiinnostavia ja kauniita. En sanoisi tätä kirjaa maailmaa mullistavaksi, mutta kun yritin keksiä jotain parannettavaa kirjasta tai jotain asiaa tai kohtaa, josta en pitänyt tai jota en ymmärtänyt, en keksinytkään mitään. Siispä kirjan täytyy olla viiden tähden arvoinen. Rakastan kirjoja, joissa on historiaa, uskontoa, ripaus mystiikkaa ja jotain keksittyä myös. Aion jatkaa Haahtelan kirjojen kuuntelua ja toivon, ja uskon, että muutkin kirjat tekevät yhtä hyvän vaikutuksen minuun kuin tämäkin.
March 2, 2022
Kirjassa oli melko paljon sen laatuista uni-tematiikkaa, josta en oikein jaksa innostua. Kun kaikki kummallinen on mahdollista eikä mitään tarvitse selittää. Turhan runollista minun makuuni. Tiedän että en ole riittävän hengellinen tällaisiin teksteihin.
Olisi mielenkiintoista tietää onko Haahtela käynyt Jerusalemissa. Minä olen, ja kaupunki teki minuun valtavan vaikutuksen. Siitä en saa kiinni tässä kirjassa ja jotenkin tuntuukin, että Haahtela ei ole sitä kokenut.
Olisin myös halunnut saada nimen protagonistille, Iljan veljelle.
Olisi mielenkiintoista tietää onko Haahtela käynyt Jerusalemissa. Minä olen, ja kaupunki teki minuun valtavan vaikutuksen. Siitä en saa kiinni tässä kirjassa ja jotenkin tuntuukin, että Haahtela ei ole sitä kokenut.
Olisin myös halunnut saada nimen protagonistille, Iljan veljelle.
January 8, 2024
Haahtelen teokset ovat piilokonservatiivisia tarinoita, joissa yleensä vain miehet esitetään ajatteluun ja henkevyyteen kykenevinä olentoina, siten Haahtelan tarinat toistavat kovin tutuksi käynyttä mieskeskeistä kuvastoa. Lukemassani kolmessa teoksessa toistuva runkoratkaisu: matka, paikkoja ja jonkin etsintää höystettynä henkevän tuntuiseksi rakennetulla pohdinnalla, joskus myös onnistuen. Kirjan loppukiitoksiin liittyen, Anni Tausta on ollut varmasti kärsivällisyyden ja innostuksen ohella ennen kaikkea asiantuntija toimitustyössään.
April 17, 2022
Rakastan Joel Haahtelan kirjoja. Minulle ne ovat kuin meditaatiota. Luin tämän kirjan hiljaa pohtien, pysähdellen, hengittäen. Kirjan lauseissa oli jotain rauhoittavaa ja tarinassa jotain elämää suurempaa. Mies joka rakensi kajuutan ullakkokomeroon lapsilleen. Poika joka lähti hakemaan veljensä kotiin. Ja lapsi joka löysi äitinsä aikojen takaa.
”Ja samalla tunsin, että siinä paikassa oli maailman kaikkien äitien rakkaus, kuin valtava peitto, joka suojasi meitä.”
”Ja samalla tunsin, että siinä paikassa oli maailman kaikkien äitien rakkaus, kuin valtava peitto, joka suojasi meitä.”
December 26, 2023
En oikein osaa sanoa, mikä tässä teoksessa ei napannut.
Aihe on periaatteessa mielenkiintoinen ja tätä lisää se, että tapahtumapaikkana toimii Jerusalem. En kuitenkaan kokenut, että pienoisromaani riitti laajuudeltaan tämän tarinan käsittelyyn. Sekä juonesta että hahmoista uupui syvyyttä ja tarina pysähtyi varsin töksähtäen. Lisäksi teoksen runsas filosofointi tuntui harmillisen teennäiseltä eikä siis sekään saanut minua innostumaan.
Aihe on periaatteessa mielenkiintoinen ja tätä lisää se, että tapahtumapaikkana toimii Jerusalem. En kuitenkaan kokenut, että pienoisromaani riitti laajuudeltaan tämän tarinan käsittelyyn. Sekä juonesta että hahmoista uupui syvyyttä ja tarina pysähtyi varsin töksähtäen. Lisäksi teoksen runsas filosofointi tuntui harmillisen teennäiseltä eikä siis sekään saanut minua innostumaan.
Displaying 1 - 30 of 51 reviews