Matti Yrjänä Joensuu (born 1948) was a Finnish writer of crime fiction. He was awarded the State's Literature Prize (1982), Vuoden johtolanka prize (1985, 1994, 2004), and he was nominated for two Finlandias. He received the Martin Beck Award in 1987. He graduated as a police in 1973 and worked as a crime investigator at the Helsinki police station's violence group.
Joensuu wrote several novels about the personal life and work of policeman Timo Harjunpää. He is a very credible and pleasant man, who treats the criminals as humanely as his own family, which consists of Timo, his wife Elisa and three children (Valpuri, Pipsa and Pauliina).
Harjunpää has also been shown on TV. Joensuu's work has been translated into English, Bulgarian, Dutch, Italian, Norwegian, French, Swedish, German, Slovak, Danish, Hungarian, Russian and Estonian.
Esikoisromaanissaan Väkivallan virkamies (1976) Matti Yrjänä Joensuu esittelee lukevalle yleisölle ensimmäistä kertaa 25-vuotiaan(!) Helsingin rikospoliisin väkivaltarikosyksikön vanhemman konstaapelin Timo Harjunpään, josta on sittemmin tullut yksi tunnetuimmista suomalaisen rikoskirjallisuuden hahmoista. Esikoisromaanin ote on varsin synkkä ja lähentelee realistisuudessaan lähes dokumentaarista otetta. Itse päälle 30 vuotta (1973−2006) Helsingin poliisilaitoksen väkivaltatoimiston rikostutkijana ja päivystävänä ylikonstaapelina toiminut Joensuu pyrkii välittämään realistisen ja kaunistelemattoman kuvan poliisin arjesta ja välttelee kaikenlaista poliisityön romantisoimista. Itse asiassa romaanista välittyy ennemminkin tietynlainen inho ja vastenmielisyys tehtävää työtä kohtaan − Väkivallan virkamiehen pahoinvointi kaiken sen pahan keskellä, mitä tämä joutuu työssään päivästä toiseen kohtaamaan.
Romaanin pääpaino on väkivaltaosaston nuoren poliisimiehen tunnemaailman ja sielunelämän kuvaamisessa; se on tarina jatkuvan ahdistuksen, epävarmuuden ja ikävän kanssa elämisestä. Tämä kuvastuu Harjunpään pohdiskellessa varkaus- ja väkivaltaosaston eroja: ”Väkivaltatoimiston paine oli toisenlaista. Se oli lähes huomaamatonta, syövyttävää ahdistusta, se seurasi kotiin ja pulpahti unissa esiin laittaen miehen keräämään ratapihalta ihmisriekaleita. Paineen synnytti vuodesta toiseen jatkuva tuskan ja kuoleman näkeminen ja vain surevien ja onnettomien ihmisten kanssa asioiminen. Piinaavaa tunnetta alkoi vähitellen pitää normaalina olotilana. Sen sairaalloisuuden havaitsi vasta oltuaan jonkin aikaa Väkivallasta poissa.”
Itse tarinallinen osuus romaanissa alkaa käynnistyä kunnolla vasta puolenvälin tienoilla, mutta kerrontaa hallitsee murhatutkimuksen ohella silti edelleen poliisin epävarmuuden, inhon ja pelon tunteet sekä lukuisat poliisimiesten tekemät kömmähdykset tutkinnan eri vaiheissa. Vaikka Joensuun romaaneista huokuu aina humaani ote ja yksilön tunne- ja ajatusmaailmaa tarkasteleva puoli, myöhemmissä romaaneissa myös tarinalliset ja juonelliset ainekset saavat enemmän painoarvoa.
Matti Yrjäna Joensuu (1948-2011) oli soome kirjanik, kes alustas oma kirjanikuteed olles samal ajal tegev uurijana kriminaalpolitseis. Tema loomingu moodustavad 12 romaani, millest omakorda 11 moodustavad sarja, milles tegutseb uurija Timo Juhani Harjunpää. Ainukene romaan, milles Harjunpää ei esine, on 2. "Possu ja paavin panttivangit" (Notsu ja paavsti pantvangid). Omakorda 11st Harjunpää-romaanist ainult kõige esimene, käesolev, on pealkirjaga, kus peategelase nime ei esine. "Väkivallan virkamies" tähendab "Vägivalla ametnikku" ja "vägivald" on siin muidugi lühend Soome Keskkriminaalpolitsei vägivaldsete kuritegude uurimise osakonna nimest.
Eesti keeles on Harjunpää sarjast ilmunud 5. osa (Harjunpää ja politseiniku poeg), 7. osa (Harjunpää ja armastuse seadused), 8. osa (Harjunpää ja kiusajad) ja 9. osa (Harjunpää ja armastuse nälg).
Stilistiliselt on tegu scandic noir'iga enne kui keegi selle termini üldse välja mõtles. Võib ka öelda "olmekrimi". Harjunpää raamatutes on jõhkrat vägivalda, täiesti masendavate inimeste enam kui masendavate elude kirjeldust ning sünget ja lootusetut tulevikuta elu. Kes on näinud sarnast ugri doom meistriteost, soomlaste filmi "Paha maa", saab aru. Kuid kõik need tapmised, röövimised, petmised, peksmised ja kohutav joomine sinna alla ja peale ongi selline soome alamklassi olmeporno, mida Joensuu lahkab meistri käega. Muide, Joensuu kolis politseist pensionile jäädes Helsingist ära Valkeakoskelle, sest Helsinkis meenutasid talle liiga paljud tänavanurgad reaalselt toimunud uurimisi. Üsna palju Harjunpää raamatute materjali on otse elust.
Sisust. Raamat kirjutab juhuslikult politsei vägivallaosakonna nooremkonstaabliks sattunud Timo Harjunpää üht esimest uurimist. Helsingi kesklinnas oma korteris on julmalt surnuks pekstud pensionil olev ja napsutada armastav plekksepp Konttinen. Romaan kirjeldabki vägivallaosakonna mõrvauurimist, minnes kohati võigaste detailideni, näiteks kirjeldades peale nädalast laagerdumist leitud Konttineni tursunud laiba lahkamist morgis. Harjunpää on oma ametisse sattunud täiesti juhuslikult ja eriti hästi ei sobi sinna, ta on õrna hingega ja tundlik. Vastukaaluks võikale töö-elule annavad talle tuge kodu-elu, naine ja paariaastane tütar (romaanisarja edenedes sünnib tütreid juurde ja nad kasvavad, ilmselt võttis Joensuu jälle malli iseendalt, tal on 3 tütart).
Lugu on täiesti pime ning ilmselt jääkski avatud toimikuks, kuid kirjaniku tahtel lahendab mõrva õnnelik juhus. Politseile õnnelik, lugeja sai juba poole raamatu ajal teada, kes Konttineni kägistas ja tal pea õllepudeliga lõhki lõi. Mõrvari isik pole tegelikult üldse eriti tähtiski. Nagu scandis noir'ile kohane, ei ole küsimusest "Kes tappis?" vähemtähtsam "Miks tappis?". Vaat et isegi tähtsam. Samas ei saa nii seda romaani kui tervet Harjunpää romaani mingiks eriliseks sotsiaalkriitikaks pidada, pigem on tegu kiretu konstanteeringuga. Joensuu kirjutas sellest mida ta iga päev nägi.
Hea on. Olen kogu sarja kunagi lugenud, eestikeelseid osi mitmeid kordi, ja nüüd otsustasin veel kogu sarja läbi lugeda, sest ma tunnen Helsinkit hästi ja kõikide nende romaanide tegevus toimub kohtades mida ma hästi tunnen ja kus ma olen ise korduvalt viibinud.
Odotin lukevani dekkarin. Kyseessä on kuitenkin ilmeisen realistinen kuvaus väkivaltarikospoliisin työstä. Työ on aika tylsää ja välillä pelottavaa. Paljon odottelua ja vääriä hälytyksiä. Kirjan rikos on tyypillinen suomalainen rikos. Ihan mainiosti kirjoitettu kirja, mutta henkilöhahmot ja juoni olivat tylsiä.
Jos haluaa tietää millaista oli poliisin työ ja Helsingin huono-osaisten elämä 70-luvulla, niin kirja kannattaa lukea.
Ensimmäinen Harjunpää-romaani, mutta ei varmasti viimeinen. hyvä dekkari ja vähän erilaisella tavalla kirjoitettu tarina. myös hyvää ajankuvaa 70-luvulta, tupakansavun pystyi suorastaan haistamaan. Harjunpää on myös virkistävä tuttavuus dekkaripoliisien joukossa, ei alkoholiongelmaa, ei sotkuista avioeroa takana. Hyvä kirja.
Hannibal Lecter tavoin kirjoitettu kirja. Itse tykkäsin kirjasta ja sen tavallaan realistisuudesta. Minun piti kuitenkin poistaa yksi tähti sen tähden että kirjassa oli useamman kerran sekistisiä ja misogynisiä kohtia. Esimerkiksi päähenkilö kertoo kuinka yhden työntekijän perseeseen tartutataan, mutta ei koe että se on mitenkään väärin.
3,5. Tältä ei kannata odottaa hyytävää dekkaria. Kirja on ennemminkin kuvaus poliisin työstä ja arjesta. Ei huono, muttei paraskaan Harjunpää, jonka oon lukenut. Toisaalta tästä se lähtee.