Ehdottomasti paras väkivaltaa ja vallankäyttöä käsittelevä kaunokirjallinen teos, jonka olen lukenut. Se, että kirja on julkaistu 70-luvun puolivälissä, on koko ajan aistittavissa: näkökulma sukupuolittuneeseen valtaan on vahvasti feminismin toisella aallonharjalla, näkökulma on keski-ikäisen, väkivallan kohteeksi joutuneen ja sitä käyttävän perheellisen naisen. Ihmissuhteet ja valta-asetelmat työpaikalla, avioliitossa ja sen ulkopuolella kuvataan kirjassa kovassa valossa hierarkioina, joissa kelpaavuus ja kelpaamattomuus suhteessa odotuksiin määrittyvät ulkopuolelta ja melko säännönmukaisesti ristiin (päähenkilön) omien toiveiden, valintojen ja itsemääräämisoikeuden kanssa. Kirjassa sivutaan suorempaa ja piilevämpää vallankäyttöä suhteessa aborttiin, raskaudenehkäisyyn, sterilisaatioon, hedelmällisyyteen ja haluttavuuteen, vanhenemiseen ja etenkin aikamoiseen raiskauslainsäädäntöön (raiskaussäännös ulotettiin avioliiton sisäisiin tekoihin vuonna 1994 ja vuonna 1999 rikoslain uudistuksen yhteydessä raiskaussäännös kirjoitettiin sukupuolineutraaliksi).
Jälkisanoissa Tikkanen muistuttaa, ettei kirjassa ole kyse seksuaalisesta väkivallasta. Kyse on luullakseni yleisemmällä tasolla haltuunoton mahdollisuuksista tilanteessa, jossa toimijuuden ja toiminnan kohteen roolitus on korkeimmalta normatiiviselta tasolta tiedostomattomimpaan ennakkoluuloon asti jo annettu siinä määriin, että muotin murtamista ei voi edes rekisteröidä, sen ohi kuullaan, ei ole lain kirjainta sitä tulkitsemaan eikä uhriksi joutumisen kokemusta oikeutta vaatimaan. Siinä mielessä tämä raskas mutta kevytlukuinen kirja on tuon kuvion kyseenalaistaessaan arvokas ja ajatuksiaherättävä niin kauan kuin toimijuuteen liittyvillä ennakko-oletuksilla on seurauksia vallankäytön kohteeksi joutumisen kannalta. Myös: parhaiten kirjoitettu päähenkilö pitkään aikaan.