Miksi emme pysty kunnolla auttamaan ihmisiä, joiden määrittelemme kärsivän mielenterveyden häiriöistä? Syitä on haettu muun muassa palvelujärjestelmän rakenteesta, hoitomenetelmistä ja puutteellisista resursseista. Todennäköisesti kyse on monen asian summasta — eikä vähiten siitä, mistä lähtökohtaisesti ajattelemme mielenterveyden häiriöissä olevan kyse.
Mieletön häiriö -kirjassa tarkastellaan, miten tiettyjä ilmiöitä on alettu kutsua mielenterveyden häiriöiksi ja mikä vaikutus sillä on ollut siihen tapaan, jolla ihmisiä on pyritty auttamaan. Samalla käydään esimerkein läpi, mitä tieteellisiä, eettisiä ja hoidollisia ongelmia tällaisesta lähestymistavasta on seurannut ja miksi näitä ongelmia ei ole pyritty psykiatriassa aktiivisesti ratkaisemaan.
Teoksessa esitetään, miten lähestymistavan uudistamalla mullistuu myös tapa, jolla apua tarvitseva ihminen kohdataan. Tällaisella muutoksella on ratkaiseva merkitys selviytymisen ja hyvinvoinnin kannalta. Samalla palvelujärjestelmä kehittyy niin, että hoidon tuloksellisuus parantuu.
Mikäli psykiatrian lähtökohdista ei keskustella avoimesti ja tutkimustietoon pohjautuen, ei ongelmia pystytä myöskään aidosti ratkaisemaan. Mieletön häiriö ravistelee vakiintuneita käsityksiä ja herättää pohtimaan ihmisenä olemisen eri puolia.
PsT Tomi Bergström on kansainvälisesti tunnettu psykoosin verkostokeskeisten hoitomallien tutkija, joka on ollut mukana laatimassa muun muassa Maailman terveysjärjestö WHO:n uusia ohjeistuksia mielenterveyshoidon kehittämiseksi. Hän toimii tutkijatohtorina Jyväskylän yliopiston psykologian laitoksella ja psykiatrisen sairaalan psykologina Torniossa.
Ehdottoman tärkeä teos mielenterveystyötä tekeville - tärkeä muistutus siitä, kuinka inhimillisen kohtaamisen ja ihmisten elämäntilanteiden kokonaisvaltaisen ymmärtämisen tulee olla mielenterveystyön keskiössä, ja siitä, että asiat voidaan tehdä toisin kuin mihin ollaan totuttu.
Kirjailijan vasta-argumentti psykiatrisen viitekehyksen, ja erityisesti diagnoosien, käytöstä mielenterveyden ongelmien stigman vähentämisessä resonoi voimakkaasti. Kirjailijan mukaan mielenterveyspuheen lisääminen ja mielenterveyden häiriöiden rinnastaminen somaattisiin sairauksiin ei ole tehnyt itse mielenterveysongelmiin liittyvistä haasteista sen sallitumpia. Siinä missä mielenterveyspuheesta on tullut sallitumpaa, on puhe nojannut enenevissä määrin diagnostisiin luokkiin, mikä johtaa siihen kirjailijan argumentin mukaan siihen, että omia inhimillisiä kokemuksia aletaan selittää ja oikeuttaa diagnooseilla, jotka eivät kuitenkaan tarjoa tai edes ota kantaa oireilun juurisyihin yksilön arjessa. Nojatessamme liiaksi diagnostisiin oirelistoihin eriydymme kauemmaksi elämään kuuluvista, normaaleista kokemuksista ja tunteista.
Tärkeä ja mielenkiintoinen katsaus psykiatrian ongelmiin ja siihen, kuinka hoitoa voitaisiin todella inhimillistää ja tuoda lähemmäs autettavia mm. dialogin, autonomian säilyttämisen ja verkoston laajan huomioimisen avulla.
Kirja on lyhyt, mutta sen ääressä kesti yllättävän kauan, kun joutui pysähtelemään ja pureskelemaan väitteitä ja iloitsemaan, että joku ilmaisee omat tietyt hapuilevat ajatukset niin osuvasti. Bergström näyttää osuvasti, kuinka mieli ja mielenterveys itsessään ovat vahvasti kontekstisidonnaisia, eivätkä ollenkaan niin helposti palautettavissa somaattiseen oireiluun kuin mitä viime vuosikymmeninä on pyritty osoittamaan. Ympäri maailmaa katkennut jalka on katkennut jalka (vaikka toki ehkä selitykset sille, miksi jalka on katkennut, voivat vaihdella), mutta psykoosi on täysin riippuvainen siitä ympäristöstä, joka tiettyä käyttäytymistä arvioi, arvottaa ja luokittelee.
Erityisen mielenkiintoisia olivat Bergströmin argumentit diagnoosien käytön tarpeettomuudesta, ellei jopa suorasta haitallisuudesta. Kirjassa avataan napakasti psykiatrian historiassa tapahtunutta lääketieteellistä rajausta, joka on johtanut tietynlaiseen diagnostiseen lähestymistapaan, joka Bergströmin mukaan ei itseasiassa ole auttanut vähentämään mielenterveysongelmien stigmaa. Tai, ehkä se on vähentänyt stigmaa mielenterveyspuheelle itselleen, mutta ei niille ihmisille, jotka kamppailevat tietynlaisten haasteiden ja käyttäytymisen kanssa, joka mielenterveyden ongelmiksi on diagnostisesti luokiteltu. Kirjan yksi keskeinen väite onkin, että psykiatriassa kohdattavat ilmiöt ja haasteet tulisi ensisijaisesti nähdä vain ja ainoastaan inhimillisen kokemuksen jatkumolla, eikä mystisten diagnoosien kautta, jotka eivät itseasiassa tarjoa tai ota kantaa ongelmien etiologiaan ensinkään. Vaikka aluksi olin hieman hämilläni tästä aika rajustakin diagnoosien kritisoinnista, voin kyllä vahvasti allekirjoittaa, että tunnistan sen surullisen ilmiön, jossa omaa (ja toisten) inhimillisiä kokemuksia selitetään nimenomaan diagnooseilla, mikä nopeasti patologisoi normaalia käyttäytymisen ja kokemisen vaihtelua.
Diagnooseista luopuminen ei tarkoita, etteikö ihmisten inhimillisen kärsimyksen vähentäminen ja eri haasteissa auttaminen olisi edelleen äärimmäisen tärkeää. Diagnoosien purkaminen voi tuntua uhkaavalta järjestelmässä, joka vaatii diagnooseja tiettyyn hoitoon pääsyyn, minkä vuoksi järjestelmää olisikin aiheellista muuttaa, johon myös Bergström esittää ratkaisuaan, sekä osoittaa, kuinka Suomessakin sitä on jo aiemmin tehty ja pyritään tekemään nykyäänkin tietyissä yksiköissä.