What do you think?
Rate this book
Villikoira
Väkevä esikoisromaani vie pohjoisen unohtuneisiin kyliin, joissa ihmiset ja puut pitävät huolen toisistaan.
Samu viruu eräkämpällä ja laskee, paljonko ruokaa on jäljellä. Montako päivää hän selviää? Löytävätkö ne hänet sitä ennen?
Vuotta aiemmin sama mies saapuu peräpohjalaiselle huskytarhalle suurin odotuksin. Kyläläiset kuitenkin kääntävät Samulle selkänsä, ja vähitellen hän tajuaa, että kylillä on salaisuus, joka on suurempi kuin kenenkään yksittäisen ihmisen unelma.
Juntti maalaa verevässä teoksessaan jykevää fiktiota todellisesta historiasta, jossa pohjoinen luonto uhrattiin kehitykselle: millainen hinta olisi pitänyt maksaa, että pohjoisen virrat ja metsät olisivat säästyneet?
Samu viruu eräkämpällä ja laskee, paljonko ruokaa on jäljellä. Montako päivää hän selviää? Löytävätkö ne hänet sitä ennen?
Vuotta aiemmin sama mies saapuu peräpohjalaiselle huskytarhalle suurin odotuksin. Kyläläiset kuitenkin kääntävät Samulle selkänsä, ja vähitellen hän tajuaa, että kylillä on salaisuus, joka on suurempi kuin kenenkään yksittäisen ihmisen unelma.
Juntti maalaa verevässä teoksessaan jykevää fiktiota todellisesta historiasta, jossa pohjoinen luonto uhrattiin kehitykselle: millainen hinta olisi pitänyt maksaa, että pohjoisen virrat ja metsät olisivat säästyneet?
352 pages, Hardcover
First published March 21, 2022
2 people are currently reading
60 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 12 of 12 reviews
April 6, 2022
Pekka Juntti on kirjoittanut kaunokirjaesikoisen, jota ei esikoiseksi uskoisi. Yhtä valmista kuin Meri Valkaman Sinun Margot. Mutta niin Juntti kuin Valkama ovat jo vanhastaan ammattikirjoittajia.
Villikoira on huolella rakennettu kolmen tarinan yhteenjuoksutus, joka loppupuolella saa jännärinkin piirteitä. Yhden pääosan vie kuitenkin luonto, jota Juntti ei herkeä kuvaamasta ja ylistämästä. Päähenkilö Samuel, Samu, on koulukiusattu luontopoika, joka häippäsee 19-vuotiaana huskyfarmille unelmiensa perään. Tästä kehkeytyvän huskyn, Lapin ja poromiesten välinen tarina on kulkee pääjuoksutuksena, mutta sen kanssa vuorottelee 1940-luvulta alkava Ailan tarina. Lisäksi jossain kopperossa lymyilee myös Samu, jonka tarinan liittyminen kahteen muuhun pysyy arvoituksena ehkä turhankin pitkään. Onko kolmen tarinan yhtyminen lopussa uskottavaa, jäänee kunkin lukijan arvioitavaksi. Minusta ei ihan.
Mutta Juntin kieli soljuu hienosti, se on elävää ja vaikka minun makuuni luontoa on tekstissä turhan paljon, ei se lopulta pitkästytä, koska Juntti kirjoittaa niin ilmavasti ja värikkäästi. Aivan erityisen hyviä kohtia olivat Samun ja Oulan (lapsenvahti) hiihto karanneiden huskien perässä. Siinä on poikamaista hikeä ja saalistuksen kiihkoa. Toinen mainio jakso on Samun ja Aavan holtiton juhannuksen vietto.
Vaikka Juntin tunnettu luonnonsuojeluasenne häiritsisi (tavallisten kuolevaisten työt ovat vankilassa oloa), se jää kyllä tässä kirjallisten ansioiden alle. Hieman vierastin puolinaista murteen käyttöä Ailan tarinassa. Se ei ole 1940-luvun kieltä hoota säästäessään, mutta ehkäpä se on tietoisen lukijaystävällinen ratkaisu. Ja Juntti kyllä käyttää paljon meheviä lappilaisia sanontoja ja sanoja. Neljä tähteä tälle mainiolle moniulotteiselle otteessaan pitävälle lukukirjalle.
Villikoira on huolella rakennettu kolmen tarinan yhteenjuoksutus, joka loppupuolella saa jännärinkin piirteitä. Yhden pääosan vie kuitenkin luonto, jota Juntti ei herkeä kuvaamasta ja ylistämästä. Päähenkilö Samuel, Samu, on koulukiusattu luontopoika, joka häippäsee 19-vuotiaana huskyfarmille unelmiensa perään. Tästä kehkeytyvän huskyn, Lapin ja poromiesten välinen tarina on kulkee pääjuoksutuksena, mutta sen kanssa vuorottelee 1940-luvulta alkava Ailan tarina. Lisäksi jossain kopperossa lymyilee myös Samu, jonka tarinan liittyminen kahteen muuhun pysyy arvoituksena ehkä turhankin pitkään. Onko kolmen tarinan yhtyminen lopussa uskottavaa, jäänee kunkin lukijan arvioitavaksi. Minusta ei ihan.
Mutta Juntin kieli soljuu hienosti, se on elävää ja vaikka minun makuuni luontoa on tekstissä turhan paljon, ei se lopulta pitkästytä, koska Juntti kirjoittaa niin ilmavasti ja värikkäästi. Aivan erityisen hyviä kohtia olivat Samun ja Oulan (lapsenvahti) hiihto karanneiden huskien perässä. Siinä on poikamaista hikeä ja saalistuksen kiihkoa. Toinen mainio jakso on Samun ja Aavan holtiton juhannuksen vietto.
Vaikka Juntin tunnettu luonnonsuojeluasenne häiritsisi (tavallisten kuolevaisten työt ovat vankilassa oloa), se jää kyllä tässä kirjallisten ansioiden alle. Hieman vierastin puolinaista murteen käyttöä Ailan tarinassa. Se ei ole 1940-luvun kieltä hoota säästäessään, mutta ehkäpä se on tietoisen lukijaystävällinen ratkaisu. Ja Juntti kyllä käyttää paljon meheviä lappilaisia sanontoja ja sanoja. Neljä tähteä tälle mainiolle moniulotteiselle otteessaan pitävälle lukukirjalle.
March 1, 2023
Pidin Samun tavasta katsoa maailmaa ja siihen oli helppo samaistua. Samun näsevistä ajatuksista osa tulikin luettua toistamiseen ja iloita siitä, että edes joku - vaikkakin kuvitteellinen hahmo - omaa osittain samoja ajatuksia kuin itse. Menneisyyden Aila oli sympaattinen ja osittain samaistuttava hahmo myös. Samun ennakkoluuloisuus muita (miehiä) kohtaan oli taasen melko ärsyttävää, on aika pöyristyttävää tavata uusi henkilö, nähdä jokin ilme tämän kasvoilla usean metrin päästä, ja saman tien leimata henkilö "kyrvänsyyläksi". Ja näitä kyrvänsyyliä Samun tiellä tuntuikin riittävän, vaikka oikeasti kukaan heistä ei kuitenkaan tehnyt tai sanonut mitään konkreettista, joka tuollaiseen leimaan antaisi syytä. Suurin osa henkilöistä oli melko latteita, eikä myöskään tullut ilmi minkä ikäinen Aava oli.
Ilmapiiri oli jokseenkin hämmentävä, tai olisiko se sitten kuitenkin ahdistava? Samu muuttaa kotoa, jossa elämä on samaistuttavan ahdistavaa, mutta rehellisesti sanottuna tämän kirjan Lappikaan ei alkanut kiehtoa yhtään sen enempää. Vai oliko tarkoituksena nimenomaan näyttää, että Suomessa ei missään ole hyvä olla? Koska sellainen olo tästä tuli. Lapissa Samun elämää seuraa koko kylä ja osa naapurikylistäkin, kaikki asiat juorutaan läpi kylien ja ihmiset tuntuivat elävän näiden juorujen kautta. Tämä on juuri yksi syistä, miksi ajoittain tartun varauksella suomalaisiin kirjoihin, valitettavasti. Tässä kirjassa oli mukana myös mysteeriä, mutta se että kuvaillaan aika ajoin jonkun pikkulintujen tai lumikon tappamisia syrjäisessä mökissä ei nyt itsellä saanut jännityksen väreitä kulkemaan selkäpiissä. Tuo jännityselementti ei oikein sytyttänyt, myöskin huomasi että siitä oli yritetty tehdä jännittävämpää kuin se olikaan: esimerkiksi Aavan nimeä ei heti "paljastettu" näissä pätkissä, vaan vasta kun oli kerrottu heillä olevan suhde. Siihen asti Aava oli "naiseni". En pysty uskomaan, että yhtenä päivänä henkilö ajattelisi jotakuta mielessään nimeltä ja toisena sukupuolena. Ja nimen paljastaminen nyt ei mikään suuri asia olisi ollut, eli tuo lähinnä ärsytti.
Kirjassa oli paljon luonnon kuvailuja, mutta teksti ei tuntunut soljuvalta. Esimerkiksi Kytömäen Margarita sisältää myös paljon luonnonkuvailuja, mutta teksti on kokonaisuuden paljon soljuvampaa ja kauniimpaa. Villikoirassa kirjoitustyyli lähinnä häiritsi kuin edesauttoi lukemisen soljuvuutta.
Mielestäni tässä kirjassa oli vähän liikaa kaikkea: kerrotaan välillä kappaleita Ailan näkökulmasta, sitten erämökistä nykyaikaan sijoittuvaa tarinaa ja sitten Samun tarinaa vähän ennen erämökin tapahtumia. Pomppiminen ehkä häiritsi sen vuoksi, että kirjoitustyyli Ailan kappaleissa oli ihan erilainen. Tämä esimerkiksi häiritsi monia myös Beth O'Learyn Vaihtokaupassa. Mutta ehkä pomppiminen alkoi liian nopeasti, jolloin piti päästä tavallaan kolmeen eri tarinaan sisään? Ja kun yhdessä niistä vain hiihdetään 200 sivua, en voi väittää lukemisen olleen varsinaista revontulien loistoa. Ja koko perusidea tarinan taustalla: itseäni häiritsi suunnattomasti, miksi ei oltu käsitelty mitenkään loukutuksen mahdollisuutta? Ehkä Lapissa tätä ei tehdä, mutta tuttavapiirissänikin on tällä tavalla karkulaisia kiinni ottava henkilö ja tässä koko kylä hiihtää (!?!) karkulaisia takaa. Kesykoirat villiintyvät todella nopeasti ja sääntö numero 1 "älä yritä lähestyä karkulaista" heitettiin sivuun ja olisin ollut kiinnostunut tietämään, mikä syy siihen oli. Koska sitä ei ollut selitetty, ihmettelin sitä vain koko ajan ja touhu tuntui vähintään hölmöläisten touhulta.
Tässä oli osia, joista pidin, mutta ei ilmeisesti ollut minulle tarkoitettu kirja.
Ilmapiiri oli jokseenkin hämmentävä, tai olisiko se sitten kuitenkin ahdistava? Samu muuttaa kotoa, jossa elämä on samaistuttavan ahdistavaa, mutta rehellisesti sanottuna tämän kirjan Lappikaan ei alkanut kiehtoa yhtään sen enempää. Vai oliko tarkoituksena nimenomaan näyttää, että Suomessa ei missään ole hyvä olla? Koska sellainen olo tästä tuli. Lapissa Samun elämää seuraa koko kylä ja osa naapurikylistäkin, kaikki asiat juorutaan läpi kylien ja ihmiset tuntuivat elävän näiden juorujen kautta. Tämä on juuri yksi syistä, miksi ajoittain tartun varauksella suomalaisiin kirjoihin, valitettavasti. Tässä kirjassa oli mukana myös mysteeriä, mutta se että kuvaillaan aika ajoin jonkun pikkulintujen tai lumikon tappamisia syrjäisessä mökissä ei nyt itsellä saanut jännityksen väreitä kulkemaan selkäpiissä. Tuo jännityselementti ei oikein sytyttänyt, myöskin huomasi että siitä oli yritetty tehdä jännittävämpää kuin se olikaan: esimerkiksi Aavan nimeä ei heti "paljastettu" näissä pätkissä, vaan vasta kun oli kerrottu heillä olevan suhde. Siihen asti Aava oli "naiseni". En pysty uskomaan, että yhtenä päivänä henkilö ajattelisi jotakuta mielessään nimeltä ja toisena sukupuolena. Ja nimen paljastaminen nyt ei mikään suuri asia olisi ollut, eli tuo lähinnä ärsytti.
Kirjassa oli paljon luonnon kuvailuja, mutta teksti ei tuntunut soljuvalta. Esimerkiksi Kytömäen Margarita sisältää myös paljon luonnonkuvailuja, mutta teksti on kokonaisuuden paljon soljuvampaa ja kauniimpaa. Villikoirassa kirjoitustyyli lähinnä häiritsi kuin edesauttoi lukemisen soljuvuutta.
Mielestäni tässä kirjassa oli vähän liikaa kaikkea: kerrotaan välillä kappaleita Ailan näkökulmasta, sitten erämökistä nykyaikaan sijoittuvaa tarinaa ja sitten Samun tarinaa vähän ennen erämökin tapahtumia. Pomppiminen ehkä häiritsi sen vuoksi, että kirjoitustyyli Ailan kappaleissa oli ihan erilainen. Tämä esimerkiksi häiritsi monia myös Beth O'Learyn Vaihtokaupassa. Mutta ehkä pomppiminen alkoi liian nopeasti, jolloin piti päästä tavallaan kolmeen eri tarinaan sisään? Ja kun yhdessä niistä vain hiihdetään 200 sivua, en voi väittää lukemisen olleen varsinaista revontulien loistoa. Ja koko perusidea tarinan taustalla: itseäni häiritsi suunnattomasti, miksi ei oltu käsitelty mitenkään loukutuksen mahdollisuutta? Ehkä Lapissa tätä ei tehdä, mutta tuttavapiirissänikin on tällä tavalla karkulaisia kiinni ottava henkilö ja tässä koko kylä hiihtää (!?!) karkulaisia takaa. Kesykoirat villiintyvät todella nopeasti ja sääntö numero 1 "älä yritä lähestyä karkulaista" heitettiin sivuun ja olisin ollut kiinnostunut tietämään, mikä syy siihen oli. Koska sitä ei ollut selitetty, ihmettelin sitä vain koko ajan ja touhu tuntui vähintään hölmöläisten touhulta.
Tässä oli osia, joista pidin, mutta ei ilmeisesti ollut minulle tarkoitettu kirja.
November 22, 2023
Pidin kovasti. Kerronta ja kieli imivät mukaansa. Kolmella taholla vuorotteleva rakenne piti mielenkiintoa yllä. Kirja eteni niin vakuuttavasti, että sitä luotti eri tahojen tarinoiden löytävän toisensa tyydyttävällä tavalla ja niin ne tekivät.
April 17, 2022
Kirjan alku oli jopa hitusen uuvuttava taitavan kirjoittajan revitellessä osaavalla kielenkäytöllään. Onneksi tarina sai kirjan edetessä sille kuuluvan roolin ja lopulta täytyy todeta, että ahmin kirjan loppuun:) Hieno kirja, jään odottamaan seuraavaa..
July 29, 2022
Kirjan lukemiseen meni minulla selvästi tavallista pidempi aika kuin yleesä. Alussa on erittäin paljon hienoa, mutta hyvin laveaa luonnon kuvailua. Niinpä varsinainen tarina lähtee liikkeelle verkkaisesti. Lisäksi minua ärsytti, etten pitkään aikaan ymmärtänyt, miten kolmas kertoja liittyy tapahtumiin.
Koirajahti on huikea, mutta kunnolla kirja imaisi minut mukaansa, vasta kun neito nimeltä Aava iskee silmänsä päähenkilöön. Tuon jälkeen se olikin menoa. Tiskit saivat odottaa, samoin omat koirat. Kirja oli ahmittava loppuun, jotta sain selville, miten Samun käy ja mistä kaikessa on kysymys.
Lopussa jäin miettimään, onko nykyään pohjoiseen sijoittuvissa kirjoissa aina oltava mukana hulluutta. (Wähän Perintö, Smirnoffin Lähdin veljen luo, Karilan Pienen hauen pyydystys).
Antaisin tähtiä 3,5, jos se olisi mahdollista. Pyöristän nyt ylöspäin, koska luultavasti loma-aikana alun verkkaisuus ja runsas kuvailu ei olisi tuntunut puuduttavalta. Uskon, että silloin olisin osannut paremmin pysähdellä ja vain nauttia kielestä.
Muuta: Samun osuuksia en pystynyt kuuntelemaan, koska jokin mieslukijan lukutavassa häiritsi. Naislukijan ääni taas oli turhan tuttu, sama kuin Liksomin Väylässä.
Koirajahti on huikea, mutta kunnolla kirja imaisi minut mukaansa, vasta kun neito nimeltä Aava iskee silmänsä päähenkilöön. Tuon jälkeen se olikin menoa. Tiskit saivat odottaa, samoin omat koirat. Kirja oli ahmittava loppuun, jotta sain selville, miten Samun käy ja mistä kaikessa on kysymys.
Lopussa jäin miettimään, onko nykyään pohjoiseen sijoittuvissa kirjoissa aina oltava mukana hulluutta. (Wähän Perintö, Smirnoffin Lähdin veljen luo, Karilan Pienen hauen pyydystys).
Antaisin tähtiä 3,5, jos se olisi mahdollista. Pyöristän nyt ylöspäin, koska luultavasti loma-aikana alun verkkaisuus ja runsas kuvailu ei olisi tuntunut puuduttavalta. Uskon, että silloin olisin osannut paremmin pysähdellä ja vain nauttia kielestä.
Muuta: Samun osuuksia en pystynyt kuuntelemaan, koska jokin mieslukijan lukutavassa häiritsi. Naislukijan ääni taas oli turhan tuttu, sama kuin Liksomin Väylässä.
May 20, 2022
Ei paskempi...täynnä tavaraa hieman liian kanssa. Tuli tunne, että Nanok jäi hieman sivuosaan. Juntti antaa kyllä aika karmaisevan kuvan koiravaljakkotouhuista;: nappi otsaan vain koiralle, joka ei kelpaa valjakkoon, loukkaantuu tai vanhenee. Hyvää luontokuvausta, mutta senkään kanssa ei kannattaisi liikaa irrotella. Täysiverinen romaani tuli hieman yllätyksenä. Kyllä Juntti kirjoittaa osaa. Ihan sellaista sympaattista, koskettavaa kuvaa ja tunnelmaa ei oikein syntynyt, liekö se ollut kirjailijan tarkoituskaan. Koiravaljakkotouhut eivät juuri kiinnosta. En vaivautunut selvittämään sanaa musher missään vaiheessa, kai se valjakkoon jotenkin liittyy, ajaja kai, valjakkomies. Esikoisromaani on aina vaativa suoritus. Juntti selvittää sen kunnialla. Kasvoivatko ne avohakkuut sodan jälkeen oikeiksi metsiksi koskaan? Sotakorvaukset revittiin irti Lapin metsistä, joita ei enää ole. Tuskin siellä on tilaa enää villikoirallekaan. Susiahan Lapissa ei ole. Asia on tabu, josta ei saa puhu. Poro on metsän etuoikeutettu kulkija. Sillä on kaikki oikeudet ilman mitään velvollisuuksia. Syrjäkylien meininkiä ei kukaan ole koskaan oikeastaan valvonut. Porukka tekee kairoissa mitä lystää. Kyllä Villikoira ajattelemaan laittaa...Hyvä kirja. Suosittelen. 4/5
January 29, 2023
Luin yhdeltä istumalta, kun en malttanut lopettaa. Todella kaunis kirja ihmisen ja koiran yhteydestä, paikan etsimisen kipuilusta maailmassa ja luonnon sekä ihmisen liitosta. Liikutuin syvästi.
Tarinankertojan vaihtelu kolmen henkilön välillä piti mielenkiinnon yllä, eikä kenenkään kerronta kestänyt pitkästymiseen asti tai ollut liian lyhyt.
Luonnon kunnioitus nousi kauniisti esiin vahvalla ja mielestäni onnistuneella kielenkäytöllä. Tekstiä oli helppo seurata ja upposin siihen vaivattomasti.
Lopussa mukaan tuli jännittäviä piirteitä, enkä tiennyt kuinka kirja tulee päättymään. Päähenkilön ajatustenjuoksu lopussa oli erityisen mielenkiintoista ja kolme yhtäaikaista tarinaa solmiutuivat yhteen mielyttävällä tavalla.
Olisin toivonut kirjalle ehkä selkeämpää loppuratkaisua. Nyt en ole täysin varma oliko loppu onnellinen vai lopullinen päähenkilön kannalta. Ehkä ihmisen on vain kestettävä elämän epätietoisuus.
Tarinankertojan vaihtelu kolmen henkilön välillä piti mielenkiinnon yllä, eikä kenenkään kerronta kestänyt pitkästymiseen asti tai ollut liian lyhyt.
Luonnon kunnioitus nousi kauniisti esiin vahvalla ja mielestäni onnistuneella kielenkäytöllä. Tekstiä oli helppo seurata ja upposin siihen vaivattomasti.
Lopussa mukaan tuli jännittäviä piirteitä, enkä tiennyt kuinka kirja tulee päättymään. Päähenkilön ajatustenjuoksu lopussa oli erityisen mielenkiintoista ja kolme yhtäaikaista tarinaa solmiutuivat yhteen mielyttävällä tavalla.
Olisin toivonut kirjalle ehkä selkeämpää loppuratkaisua. Nyt en ole täysin varma oliko loppu onnellinen vai lopullinen päähenkilön kannalta. Ehkä ihmisen on vain kestettävä elämän epätietoisuus.
October 25, 2025
Kiinnostava ja uutta luova romaani pohjoisen karusta todellisuudesta, historiasta, jossa arktinen luonto uhrattiin kehitykselle. Tarinassa kaikuu pohjoisen ihmisen sisu ja sitkeys, kyky mennä läpi harmaan kiven pehmeitäkin arvoja hyödyntäen. Kirja, jossa ihmiset huolehtivat puista ja puut ihmisistä. Vetävää tekstiä, kuten pitkän linjan ammattitoimittajalta voi odottaa, vaikkakin paikoin (ehkä teemoistakin johtuen) myös hieman raskassoutuista ja vaikeaselkoista. Kaunis kieli hukkuu välistä turhaan kielellä kikkailuun, ja sekoittaa rytmiä ja rakennetta. Mutta ehdottomasti lukemisen arvoinen kokemus ja Juntilta voi varmasti odottaa lisää laadukasta kirjallisuutta pohjoisesta.
August 5, 2022
Kirjan miljöö ja mielenmaisema on itselleni tuttu, lapsuuteni kesät samoilla kankailla ja soilla on tarvottu. Ehkä sen vuoksi kirja tuntui läheiseltä, intiimiltä.
Kieli ja rakenne on älykästä, lukijaa kunnioittavaa kerrontaa. Ei turhia selityksiä.
Juoni on huikea, magneettisen vetovoimainen. Kirjaa ei malttanut laskea käsistä, vaan se täytyi lukea loppuun asti.
Iso käsi esikoisromaanista Pekka Juntille, lisää odotellessa. 5 tähteä.
Kieli ja rakenne on älykästä, lukijaa kunnioittavaa kerrontaa. Ei turhia selityksiä.
Juoni on huikea, magneettisen vetovoimainen. Kirjaa ei malttanut laskea käsistä, vaan se täytyi lukea loppuun asti.
Iso käsi esikoisromaanista Pekka Juntille, lisää odotellessa. 5 tähteä.
February 9, 2023
Villikoira oli kaunis ja karu. Lavean ja hitaammin etenevän alun jälkeen tarina tempaisi paremmin otteeseensa. Loppu jätti jonkin verran vielä oman mielikuvituksen varaankin, kirja melkein loppui kesken ja hivenen toivoin tarinaa pidemmälle. Outan hahmo jäi kiinnostamaan, sitä olisin halunnut raapia pintaa enemmän. Äänikirjassa Ailan ja Samun äänet olivat eri kertojan, Ailan ääni ja murre soljuivat kauniisti ja pehmeästi, uskottavasti.
March 8, 2023
Kunnianhimoinen, kolmessa aikatasossa kulkeva tarina ei ehk�� ihan täysin mene maaliin, mutta lähtökohta – villiintyneen vetokoiran pyydystys – on mielenkiintoinen ja pohjoisen luonnon kuvaus taidokasta.
Juoni muodostaa lopussa sulkeutuvan kaaren vuosikymmenien välille ja herättää ajatuksia ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Mielestäni erityisen onnistuneita ovat Lapin murteella kirjoitetut osiot ja kuvaus sodanjälkeisten vuosien elämästä pohjoisen perukoilla.
Juoni muodostaa lopussa sulkeutuvan kaaren vuosikymmenien välille ja herättää ajatuksia ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta. Mielestäni erityisen onnistuneita ovat Lapin murteella kirjoitetut osiot ja kuvaus sodanjälkeisten vuosien elämästä pohjoisen perukoilla.
May 14, 2023
Sain ”ennakkovaroituksen”, että tämä ei ehkä aukea täysin, ellei lukijan sielu ole pohjoisesta ja se oli ehkä totta. Juntti on kyllä mestarillinen kirjoittaja.
Displaying 1 - 12 of 12 reviews