Pidin Samun tavasta katsoa maailmaa ja siihen oli helppo samaistua. Samun näsevistä ajatuksista osa tulikin luettua toistamiseen ja iloita siitä, että edes joku - vaikkakin kuvitteellinen hahmo - omaa osittain samoja ajatuksia kuin itse. Menneisyyden Aila oli sympaattinen ja osittain samaistuttava hahmo myös. Samun ennakkoluuloisuus muita (miehiä) kohtaan oli taasen melko ärsyttävää, on aika pöyristyttävää tavata uusi henkilö, nähdä jokin ilme tämän kasvoilla usean metrin päästä, ja saman tien leimata henkilö "kyrvänsyyläksi". Ja näitä kyrvänsyyliä Samun tiellä tuntuikin riittävän, vaikka oikeasti kukaan heistä ei kuitenkaan tehnyt tai sanonut mitään konkreettista, joka tuollaiseen leimaan antaisi syytä. Suurin osa henkilöistä oli melko latteita, eikä myöskään tullut ilmi minkä ikäinen Aava oli.
Ilmapiiri oli jokseenkin hämmentävä, tai olisiko se sitten kuitenkin ahdistava? Samu muuttaa kotoa, jossa elämä on samaistuttavan ahdistavaa, mutta rehellisesti sanottuna tämän kirjan Lappikaan ei alkanut kiehtoa yhtään sen enempää. Vai oliko tarkoituksena nimenomaan näyttää, että Suomessa ei missään ole hyvä olla? Koska sellainen olo tästä tuli. Lapissa Samun elämää seuraa koko kylä ja osa naapurikylistäkin, kaikki asiat juorutaan läpi kylien ja ihmiset tuntuivat elävän näiden juorujen kautta. Tämä on juuri yksi syistä, miksi ajoittain tartun varauksella suomalaisiin kirjoihin, valitettavasti. Tässä kirjassa oli mukana myös mysteeriä, mutta se että kuvaillaan aika ajoin jonkun pikkulintujen tai lumikon tappamisia syrjäisessä mökissä ei nyt itsellä saanut jännityksen väreitä kulkemaan selkäpiissä. Tuo jännityselementti ei oikein sytyttänyt, myöskin huomasi että siitä oli yritetty tehdä jännittävämpää kuin se olikaan: esimerkiksi Aavan nimeä ei heti "paljastettu" näissä pätkissä, vaan vasta kun oli kerrottu heillä olevan suhde. Siihen asti Aava oli "naiseni". En pysty uskomaan, että yhtenä päivänä henkilö ajattelisi jotakuta mielessään nimeltä ja toisena sukupuolena. Ja nimen paljastaminen nyt ei mikään suuri asia olisi ollut, eli tuo lähinnä ärsytti.
Kirjassa oli paljon luonnon kuvailuja, mutta teksti ei tuntunut soljuvalta. Esimerkiksi Kytömäen Margarita sisältää myös paljon luonnonkuvailuja, mutta teksti on kokonaisuuden paljon soljuvampaa ja kauniimpaa. Villikoirassa kirjoitustyyli lähinnä häiritsi kuin edesauttoi lukemisen soljuvuutta.
Mielestäni tässä kirjassa oli vähän liikaa kaikkea: kerrotaan välillä kappaleita Ailan näkökulmasta, sitten erämökistä nykyaikaan sijoittuvaa tarinaa ja sitten Samun tarinaa vähän ennen erämökin tapahtumia. Pomppiminen ehkä häiritsi sen vuoksi, että kirjoitustyyli Ailan kappaleissa oli ihan erilainen. Tämä esimerkiksi häiritsi monia myös Beth O'Learyn Vaihtokaupassa. Mutta ehkä pomppiminen alkoi liian nopeasti, jolloin piti päästä tavallaan kolmeen eri tarinaan sisään? Ja kun yhdessä niistä vain hiihdetään 200 sivua, en voi väittää lukemisen olleen varsinaista revontulien loistoa. Ja koko perusidea tarinan taustalla: itseäni häiritsi suunnattomasti, miksi ei oltu käsitelty mitenkään loukutuksen mahdollisuutta? Ehkä Lapissa tätä ei tehdä, mutta tuttavapiirissänikin on tällä tavalla karkulaisia kiinni ottava henkilö ja tässä koko kylä hiihtää (!?!) karkulaisia takaa. Kesykoirat villiintyvät todella nopeasti ja sääntö numero 1 "älä yritä lähestyä karkulaista" heitettiin sivuun ja olisin ollut kiinnostunut tietämään, mikä syy siihen oli. Koska sitä ei ollut selitetty, ihmettelin sitä vain koko ajan ja touhu tuntui vähintään hölmöläisten touhulta.
Tässä oli osia, joista pidin, mutta ei ilmeisesti ollut minulle tarkoitettu kirja.