What do you think?
Rate this book
Grimmin saduista Controliin — Esseitä pelien ja kirjallisuuden rajalta
Grimmin saduista Controliin käsittelee digitaalisten pelien ja kirjallisuuden monisyistä suhdetta - klassikoista kulttiteoksiin, Lovecraftista Dark Soulsiin ja Dyyni-kirjoista Dune-peliin.
Kirjat ja pelit asetetaan usein vastakkain: nuoret eivät lue tarpeeksi ja pelaavat liikaa. Tämä keinotekoinen vastakkainasettelu jättää huomaamatta kirjoja ja pelejä yhdistävät tekijät.
Digitaaliset pelit ovat 2020-luvun alussa paljon muutakin kuin kilpailua, suorituksia tai e-urheilua. Pelit ovat kehittyneet monipuolisiksi tarinankerronnan välineiksi, jotka ammentavat runsaasti vaikutteita myös kirjallisuudesta.
Teos valottaa kirjallisuuden ja pelien suhdetta tarkastelemalla pelejä, jotka perustuvat kirjoihin tai kirjasarjoihin. Mitä kirjojen tarinoille, hahmoille, maailmoille ja tyylilajeille tapahtuu, kun ne muovataan uuteen, interaktiiviseen kerronnan muotoon?
Yhdeksänhenkiseen tekijäjoukkoon kuuluu niin kirjailija, toimittaja, tutkija, pelikääntäjä kuin runoilijakin. Moniäänisen esseeteoksen ovat toimittaneet kirjailija Tuukka Hämäläinen ja tutkija Heidi Rautalahti.
Teoksessa mukana:
Tuukka Hämäläinen
Joonatan Itkonen
Heli Koponen
Aleksi Kuutio
Senja Littman
Esa Mäkijärvi
Aura Nurmi
Heidi Rautalahti
Jani Saxell
Kirjat ja pelit asetetaan usein vastakkain: nuoret eivät lue tarpeeksi ja pelaavat liikaa. Tämä keinotekoinen vastakkainasettelu jättää huomaamatta kirjoja ja pelejä yhdistävät tekijät.
Digitaaliset pelit ovat 2020-luvun alussa paljon muutakin kuin kilpailua, suorituksia tai e-urheilua. Pelit ovat kehittyneet monipuolisiksi tarinankerronnan välineiksi, jotka ammentavat runsaasti vaikutteita myös kirjallisuudesta.
Teos valottaa kirjallisuuden ja pelien suhdetta tarkastelemalla pelejä, jotka perustuvat kirjoihin tai kirjasarjoihin. Mitä kirjojen tarinoille, hahmoille, maailmoille ja tyylilajeille tapahtuu, kun ne muovataan uuteen, interaktiiviseen kerronnan muotoon?
Yhdeksänhenkiseen tekijäjoukkoon kuuluu niin kirjailija, toimittaja, tutkija, pelikääntäjä kuin runoilijakin. Moniäänisen esseeteoksen ovat toimittaneet kirjailija Tuukka Hämäläinen ja tutkija Heidi Rautalahti.
Teoksessa mukana:
Tuukka Hämäläinen
Joonatan Itkonen
Heli Koponen
Aleksi Kuutio
Senja Littman
Esa Mäkijärvi
Aura Nurmi
Heidi Rautalahti
Jani Saxell
- GenresNonfictionEssaysGames
249 pages, Paperback
Published April 15, 2022
52 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 10 of 10 reviews
May 22, 2022
Toivoin Grimmin saduista Controliin -kirjalta leppoisaa pohdiskelua, ja sitä sain. Essee-formaattiin sopivasti moni kirjoittaja on valinnut käsittelyyn yhden pelin tai pelisarjan, jonka kautta pohtii jotain kiinnostavaa aspektia pelien ja kirjallisuuden rajamaastosta. Mukana on pohdintaa Dyynin camp-henkisyydestä, Lovecraft-peleistä, Noiturin eri versioista, Spec Opsin ja Conradin Pimeyden sydämen yhtymäkohdista jne. Esseissä on mukavan henkilökohtainen ja rehellisen innostunut ote, mikä tekee lukemisesta hauskaa. Minulle ainakin tuli sellainen fiilis, että näistä peleistä olisi tosi hauska keskustella lisää kirjoittajien kanssa vaikka tuopin ääressä. Asiapuolta ja taustoitusta on silti mukana kiitettävästi, joskaan en lykkäisi tätä kirjaa ensimmäisenä täyden pelinyypän käsiin. Sen sijaan sunnuntaipelaajille (jotka eivät kenties koe harrastustaan sivistävänä) tämä kirja voisi versoa ajatuksenjuurta. Itse huomasin olevani varsin perso kaikenlaiselle moraali- ja etiikkapohdiskelulle, jota löytyi useammastakin esseestä, ehkä erityisesti juuri kauhun näkökulmasta. Kirjan sivuilla käsitellään paljon kauhukirjallisuutta ja -pelejä, mutta kuten Marko Hautala joskus totesi, niin kauhu on aika absurdia määritellä kokonaiseksi genreksi. Eihän meillä ole ilo-kirjallisuuttakaan. Kauhun kokemus syntyy juurikin tabujen rikkomisesta, moraalin pettämisestä, selittämättömistä tapahtumista ja epämukavista ajatuksista. Loistavaa matskua tarinankerronnan eri muodoille.
Ihanaa, että tällaista peliaiheista kirjallisuutta julkaistaan suomeksi.
Ihanaa, että tällaista peliaiheista kirjallisuutta julkaistaan suomeksi.
July 6, 2022
Pelien ja kirjallisuuden yhteyksistä on kirjoitettu viime aikoina yhä enemmän. Sekä tekniikan että vielä vahvemmin pelikerronnan paraneminen on tuonut pelien narratologiaa lähemmä kirjallisuutta, elokuvia ja tv-sarjoja. Tuukka Hämäläisen ja Heidi Rautalahden esseekokoelma analysoi kirjallisuuden vaikutteita peleissä ja jatkaa tärkeää pelitutkimuksen popularisoimistyötä, jota ovat Suomessa tehneet myös mm. Aleksandr Manzos ja Juho Kuorikoski.
Moniäänisellä kokoelmalla on peräti yhdeksän kirjoittajaa, mikä ei voi olla vaikuttamatta esseiden vaihtelevuuteen. Laajuutta riittää, mutta välillä jäin kaipaamaan syvyyttä.
(Pidempi arvio tulossa Kosmoskynään)
Moniäänisellä kokoelmalla on peräti yhdeksän kirjoittajaa, mikä ei voi olla vaikuttamatta esseiden vaihtelevuuteen. Laajuutta riittää, mutta välillä jäin kaipaamaan syvyyttä.
(Pidempi arvio tulossa Kosmoskynään)
September 13, 2022
Kirja oli tosi epätaisen. Osa esseitä oli tosi hyviä. Iso osa sortui vertailevan esseen perisyntiin, eli vertailtavia asioita ei käsitellä yhdessä. Tässä tapauksessa käytiin vain juonet läpi.
Parhaimmillaan kirja oli kun käsiteltiin Lovecraftin vaikutusta videopeleissä, käsiteltiin noituria sekä Kafkaa. Huonoimmillaan kirja oli Runoa käsitellevässä esseessä, joka oli enemmän mainos.
Kirjan loppu ja keskikohta jätti pahan maun suuhun.
Parhaimmillaan kirja oli kun käsiteltiin Lovecraftin vaikutusta videopeleissä, käsiteltiin noituria sekä Kafkaa. Huonoimmillaan kirja oli Runoa käsitellevässä esseessä, joka oli enemmän mainos.
Kirjan loppu ja keskikohta jätti pahan maun suuhun.
June 4, 2025
"Kirjat ja pelit voi nähdä toisiaan rikastuttavina rinnakkaisina maailmoina, jotka täydentävät toistensa tulkintoja ja kertomuksia. Kirjat ja pelit eivät ole toistensa vastustajia tai kilpakumppaneita, vaan omilla tavoillaan opettavat kirjavaa lukutaitoa ja näyttävät tietä toistensa luo." (Tuukka Hämäläinen ja Heidi Rautalahti kirjan johdannossa)
Sekä videopelit että kirjallisuus kuuluvat rakkaimpiin harrastuksiini, joten tämä niiden yhtymäkohtia käsittelevä esseeteos vaikutti juuri minun jutultani. Lopputulos oli kuitenkin jonkinmoinen pettymys.
Aihe on todella mielenkiintoinen: miten kaunokirjallisuuden vaikutteet (tarinat, hahmot ja maailmat) näkyvät videopeleissä. Kirjassa käsitellään ihan kiinnostavia teoksia, kuten Witcher-kirjoja ja -pelejä, I Have No Mouth and I Must Scream -novellia ja -peliä, Dyyni-kirjoja, -peliä ja -elokuvia, H. P. Lovecraftin vaikutusta peleissä ja Remedyn pelejä.
Suurin osa esseistä jää kuitenkin minun makuuni ihan turhan pintapuolisiksi. Tekstit ovat toki niin lyhyitä (n. 20 sivua), ettei niissä edes ole tilaa kovin monipuoliselle käsittelylle, mutta olisin silti kaivannut syvällisempää pohdintaa ja perusteellisempaa vertailua. Välillä esseissä ei ole juuri muuta sisältöä kuin käsiteltävien teosten juoni- ja hahmokuvioiden referointia. Lisäksi minusta on hieman kyseenalaista, että mukaan on otettu teksti, jonka kirjoittaja lähinnä mainostaa omaa peliään (joka on tosin ilmainen, mutta silti).
Takakannessa luvataan "uusia näkökulmia klassikoihin ja kulttiteoksiin", mutta lupaus ei oikein tullut lunastetuksi ainakaan minun kohdallani. Ehkä tämä tarjoaa enemmän ihmiselle, jolle käsitellyt teokset (tai videopelit ylipäänsä) eivät ole kovinkaan tuttuja?
(Ja kirjassa käsitellään tosiaan peleistä vain videopelejä, mikä olisi minusta ollut hyvä tuoda esiin jo kirjan nimessä.)
Sekä videopelit että kirjallisuus kuuluvat rakkaimpiin harrastuksiini, joten tämä niiden yhtymäkohtia käsittelevä esseeteos vaikutti juuri minun jutultani. Lopputulos oli kuitenkin jonkinmoinen pettymys.
Aihe on todella mielenkiintoinen: miten kaunokirjallisuuden vaikutteet (tarinat, hahmot ja maailmat) näkyvät videopeleissä. Kirjassa käsitellään ihan kiinnostavia teoksia, kuten Witcher-kirjoja ja -pelejä, I Have No Mouth and I Must Scream -novellia ja -peliä, Dyyni-kirjoja, -peliä ja -elokuvia, H. P. Lovecraftin vaikutusta peleissä ja Remedyn pelejä.
Suurin osa esseistä jää kuitenkin minun makuuni ihan turhan pintapuolisiksi. Tekstit ovat toki niin lyhyitä (n. 20 sivua), ettei niissä edes ole tilaa kovin monipuoliselle käsittelylle, mutta olisin silti kaivannut syvällisempää pohdintaa ja perusteellisempaa vertailua. Välillä esseissä ei ole juuri muuta sisältöä kuin käsiteltävien teosten juoni- ja hahmokuvioiden referointia. Lisäksi minusta on hieman kyseenalaista, että mukaan on otettu teksti, jonka kirjoittaja lähinnä mainostaa omaa peliään (joka on tosin ilmainen, mutta silti).
Takakannessa luvataan "uusia näkökulmia klassikoihin ja kulttiteoksiin", mutta lupaus ei oikein tullut lunastetuksi ainakaan minun kohdallani. Ehkä tämä tarjoaa enemmän ihmiselle, jolle käsitellyt teokset (tai videopelit ylipäänsä) eivät ole kovinkaan tuttuja?
(Ja kirjassa käsitellään tosiaan peleistä vain videopelejä, mikä olisi minusta ollut hyvä tuoda esiin jo kirjan nimessä.)
Read
July 24, 2022Kiinnostaako videopelit ja kirjallisuus? Ei se mitään, niin muakin. Vaikka jälkinmainittu onkin viimeaikoina syönyt ajan ensiseltä. Tässä kirjassa pohditaan näiden kahden risteämiä, eli lähinnä kirjoihin perustuvia videopelejä, sekä ilmiselviä (Noituri) että vähemmän (Spec Ops: The Line ja Pimeyden sydän). Muitakin visuaalisen viihteen muotoja sivutaan oleellisilta osin.
Käsiteltävät aiheet ovat hyvin monimuotoisia, kuten myös itse esseet. Osassa oikeasti ruoditaan kiinnostavalla tasolla erimediallisten teosten suhteita, kun taas osa lässähtää vain juonikuvauksiksi. Ensimmäisiä olisi lukenut enemmän, jälkimmäisiä en ollenkaan. Nyt kirjan fokus jää vähän epäselväksi, kenelle tämä on tarkoitettu?
Vakavasti kanssa särähti korvaan eräässä esseessä lähteenä käytetty tunnettu äärioikeistoajattelija, jolle ei kyllä enää 2020-luvulla tartte antaa mitään huomiota.
Mutta kokonaisuudessaan ihan kiva paketti peleistä ja kirjallisuudesta kiinnostuneille.
Käsiteltävät aiheet ovat hyvin monimuotoisia, kuten myös itse esseet. Osassa oikeasti ruoditaan kiinnostavalla tasolla erimediallisten teosten suhteita, kun taas osa lässähtää vain juonikuvauksiksi. Ensimmäisiä olisi lukenut enemmän, jälkimmäisiä en ollenkaan. Nyt kirjan fokus jää vähän epäselväksi, kenelle tämä on tarkoitettu?
Vakavasti kanssa särähti korvaan eräässä esseessä lähteenä käytetty tunnettu äärioikeistoajattelija, jolle ei kyllä enää 2020-luvulla tartte antaa mitään huomiota.
Mutta kokonaisuudessaan ihan kiva paketti peleistä ja kirjallisuudesta kiinnostuneille.
August 25, 2022
Pelit nähdään herkästi osasyynä sille, että nuoret (ja aikuiset) eivät enää lue kirjoja. Näin osaltaan varmasti onkin, ovathan pelit keskeinen osa monien ihmisten ajankäytöstä kilpailevaa mediamaailmaa. Kirjoilla ja peleillä on kuitenkin paljon yhteistä, ja kirjallisuus vaikuttaa laajasti pelimaailman taustalla.
Kuten arvata saattaa, kun puhutaan peleistä, puhutaan vain digitaalisista peleistä. Analogisen pelaamisen eli lauta-, kortti- ja roolipelien rikasta ja niin ikään kirjallisuudesta paljon vaikutteita saanutta maailmaa ei mainita kuin muutamassa esseessä aivan ohimennen. Tämä on ainakin kotimaisen pelikirjallisuuden helmasynti, enkä tässä vaiheessa muuta odotakaan, mutta on se silti tylsää.
Kokoelma koostuu yhdeksästä esseestä, jotka käsittelevät pelimaailmaa ja kirjallisuutta eri näkökulmista. Tekijäkaarti koostuu pitkälti peleihin erikoistuneista toimittajista, mutta muunkinlaiset tekijät ovat edustettuina.
Senja Littman käsittelee esseessään satumaailmaa ja sitä, miten Fables-sarjakuva ja siihen perustuva The Wolf Among Us -videopeli uudelleentulkitsevat tunnettujen satujen maailmaa ja jatkavat tarinoita perinteisten onnellisten Disney-loppujen tuolle puolen. Essee on pitkälti pelin ja sarjakuvan juonen selostamista.
Aleksi Kuutio tarttuu esseessään Andrzej Sapkowskin (s. 1948) /Noituri/-kirjasarjaan. 1990-luvulla Puolassa ilmestynyt sarja sai 2000-luvulla siivittäjäkseen CD Projekt Red -pelistudion kolmiosaisen The Witcher -pelisarjan, jonka kolmatta osaa varsinkin pidetään yhtenä parhaimmista videopeleistä. Vuonna 2019 sarja kääntyi vielä Netflixin televisiosarjaksi. Melkoista monimediaa, siis. Kuutio avaa ansiokkaasti etenkin kirjojen ja pelien suhdetta. Monille videopeli on jopa kirjoja merkittävämpi määrittelemään sitä, mistä Noiturissa on kyse. ”Leikkisästi voisi sanoa, että tv-sarjalla on kaksi opettajaa, joille se joutuu molemmille olemaan jollain tavalla uskollinen – ehkä siksikin, ettei suututtaisi fanikunnan eri oppisuuntia.”
Heli Koposen esseessä kerrotaan, miten Harlan Ellisonin vuonna 1967 julkaistu groteski novelli I Have No Mouth, and I Must Scream päätyi 1990-luvulla tietokonepeliksi. Matka oli mutkikas ja mielenkiintoinen, ja Koponen kuvaa hyvin pelin ongelmia ja sen rujoa vetovoimaa.
Joonatan Itkonen ottaa aiheekseen Spec Ops: The Line -pelin (2012), joka on pettymykseksi osoittautuneen julkaisun jälkeen noussut jonkinasteiseen kulttimaineeseen, jota on tutkittu ja analysoitu paljon. Itkonen löytää pelistä yhtymäkohtia Joseph Conradin Pimeyden sydän -romaaniin ja Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. -elokuvaan. ”Spec Ops lainaa molemmilta osia, mutta kieltäytyy pohtimasta lainausten sisältöä sen tarkemmin.” Kirjoitus pohtii taiteilijan vastuuta – ja siitä vastuusta kieltäytymistä – ansiokkaasti.
Aura Nurmen aiheena on Dyyni: Frank Herbertin (s. 1920–1986) alkuperäiset romaanit (1965–1985), Cryo Interactiven videopeli (1992) ja David Lynchin ja Denis Villeneuven elokuvat (1984 ja 2021). Lähestymiskulmaksi Nurmi ottaa henkilökohtaisen kaunokirjallisen maun ja etenkin campin näkökulman. ”Alkuperäinen Herbertin luoma kirjasarja sisältää paljon sellaisia elementtejä, joita voisi pitää liioiteltuina, ekstravagantteina sekä pulp-kirjallisuudelle tyypillisen naiiveina ja sanalla sanoen övereinä.” Toisin sanoen, campina. Tämä essee nousi ehdottomasti suosikeikseni kirjan kirjoitusten joukosta.
Heidi Rautalahti on ollut mukana työstämässä Kalevalan myyttejä kierrättävää Runo-videopeliä (2021). Hänen esseensä käsittelee pelin idean rakentumista ja kansantarinoiden ja pelintekijöiden omien muistojen hyödyntämistä pelin aineksena. Kirjoitus kertoo pelin juonesta aika paljon, ehkä liikaakin, mutta onnistuu kyllä herättämään mielenkiintoa peliä kohtaan. Harmillisesti peli on saataville vain Windowsille, tähän voisi kyllä tutustuakin.
Esa Mäkijärvi tarttuu yhteen kirjallisuuden isoista peikoista, H. P. Lovecraftiin (1890–1937). Kauhun ja fantasian mestari nousi kuolemansa jälkeen genrepiireissä korkeaan arvoon, mutta viime aikoina maine on kokenut kolauksia, kun Lovecraftin tuotannon rasistiseen ja ihmisvihamieliseen asennemaailmaan on suhtauduttu kriittisemmin. Mäkijärvi antaa hyvän perusesityksen Lovecraftin kirjallisesta tuotannosta ja esittelee sitten suorempia sovituksia ja ”lovecraftilaisia” pelejä, jotka jollain lailla jakavat Lovecraftin ajatusmaailman.
Tuukka Hämäläisen aiheena on toinen – se tunnetumpi – adjektiiviksi taipunut kirjailija, Franz Kafka (1883–1924). Kaikenlaisia kafkamaisia virityksiä peleistä löytyy pilvin pimein, mutta suoria käännöksiä vähemmän. Metamorphosis (2021) sovittaa kuitenkin Kafkan tunnetun Muodonmuutos-novellin (1915) videopeliksi. Mukaan lainataan myös reipas annos Oikeusjuttua (1925). Tämäkin oli kerrassaan kiehtova kuvaus varsin omintakeisesta peliprojektista.
Viimeiseksi Jani Saxell tarttuu Remedyn Alan Wakeen (2010) ja sen suurena inspiraationa toimineeseen Stephen Kingiin (s. 1947). Saxell kuvaa Alan Waken vaiheet Remedyn maineeseen nostaneesta Max Paynestä (2001) aina Alan Wake -pelisarjan viimeisimpään osaan, kehuttuun Controliin (2019) asti. Saxell esittelee myös Kingin kirjailijanuraa ja osoittaa, miten King on vaikuttanut Alan Waken maailmaan monin tavoin.
Grimmin saduista Controliin on oikein mainio esseekokoelma. Yhdeksän kirjoituksen joukosta löytyi useampikin oikein mielenkiintoinen essee, joissa päästiin kiinni kiinnostaviin asioihin ja pohtimaan eri mediamuotojen keskinäisiä suhteita. Keskimäärin laatu olikin aivan riittävän korkealla, tekstit olivat sujuvalukuisia ja värikuvituksesta on annettava plussaa. Pelejä käsittelevät kirjat, joissa ei ole lainkaan kuvia käsiteltävistä peleistä, ovat aina jotenkin tympeitä. Esseet myös toimivat, vaikka käsiteltäviä pelejä ei tuntisikaan, mukana on riittävästi taustoitusta (välillä liikaakin).
Mielelläni olisin nähnyt tässä enemmän puhetta muistakin kuin digitaalisista peleistä. Lautapelipuolella on esimerkiksi monia pelejä, jotka käyvät jollain lailla kiinnostavaa keskustelua kirjallisuuden kanssa. Sitäkin maailmaa olisi kiinnostavaa nähdä tällaisissa kirjoissa, vaikka ymmärrettävistä (kaupallisista) syistä fokus aina videopeleissä onkin. Grimmin saduista Controliin on joka tapauksessa kelpo lisä yleistajuiseen pelikirjallisuuteen, jolla keskivertopelailija voi lisätä ymmärrystään harrastuksensa ulottuvuuksista.
Joissakin tapauksissa kyse on suorasta sovituksesta, jossa kertomus siirretään uuteen taiteenlajiin. Joissakin taas lainataan kirjallisia aineksia sieltä täältä tai jopa käytetään pohjana pikemminkin kirjailijan persoonaa kuin tämän teoksia! Kun puhumme kirjallisuuden vaikutuksesta peleihin, tarkoitamme kaikkea tätä.
Kuten arvata saattaa, kun puhutaan peleistä, puhutaan vain digitaalisista peleistä. Analogisen pelaamisen eli lauta-, kortti- ja roolipelien rikasta ja niin ikään kirjallisuudesta paljon vaikutteita saanutta maailmaa ei mainita kuin muutamassa esseessä aivan ohimennen. Tämä on ainakin kotimaisen pelikirjallisuuden helmasynti, enkä tässä vaiheessa muuta odotakaan, mutta on se silti tylsää.
Kokoelma koostuu yhdeksästä esseestä, jotka käsittelevät pelimaailmaa ja kirjallisuutta eri näkökulmista. Tekijäkaarti koostuu pitkälti peleihin erikoistuneista toimittajista, mutta muunkinlaiset tekijät ovat edustettuina.
Senja Littman käsittelee esseessään satumaailmaa ja sitä, miten Fables-sarjakuva ja siihen perustuva The Wolf Among Us -videopeli uudelleentulkitsevat tunnettujen satujen maailmaa ja jatkavat tarinoita perinteisten onnellisten Disney-loppujen tuolle puolen. Essee on pitkälti pelin ja sarjakuvan juonen selostamista.
Aleksi Kuutio tarttuu esseessään Andrzej Sapkowskin (s. 1948) /Noituri/-kirjasarjaan. 1990-luvulla Puolassa ilmestynyt sarja sai 2000-luvulla siivittäjäkseen CD Projekt Red -pelistudion kolmiosaisen The Witcher -pelisarjan, jonka kolmatta osaa varsinkin pidetään yhtenä parhaimmista videopeleistä. Vuonna 2019 sarja kääntyi vielä Netflixin televisiosarjaksi. Melkoista monimediaa, siis. Kuutio avaa ansiokkaasti etenkin kirjojen ja pelien suhdetta. Monille videopeli on jopa kirjoja merkittävämpi määrittelemään sitä, mistä Noiturissa on kyse. ”Leikkisästi voisi sanoa, että tv-sarjalla on kaksi opettajaa, joille se joutuu molemmille olemaan jollain tavalla uskollinen – ehkä siksikin, ettei suututtaisi fanikunnan eri oppisuuntia.”
Heli Koposen esseessä kerrotaan, miten Harlan Ellisonin vuonna 1967 julkaistu groteski novelli I Have No Mouth, and I Must Scream päätyi 1990-luvulla tietokonepeliksi. Matka oli mutkikas ja mielenkiintoinen, ja Koponen kuvaa hyvin pelin ongelmia ja sen rujoa vetovoimaa.
Joonatan Itkonen ottaa aiheekseen Spec Ops: The Line -pelin (2012), joka on pettymykseksi osoittautuneen julkaisun jälkeen noussut jonkinasteiseen kulttimaineeseen, jota on tutkittu ja analysoitu paljon. Itkonen löytää pelistä yhtymäkohtia Joseph Conradin Pimeyden sydän -romaaniin ja Francis Ford Coppolan Ilmestyskirja. Nyt. -elokuvaan. ”Spec Ops lainaa molemmilta osia, mutta kieltäytyy pohtimasta lainausten sisältöä sen tarkemmin.” Kirjoitus pohtii taiteilijan vastuuta – ja siitä vastuusta kieltäytymistä – ansiokkaasti.
Aura Nurmen aiheena on Dyyni: Frank Herbertin (s. 1920–1986) alkuperäiset romaanit (1965–1985), Cryo Interactiven videopeli (1992) ja David Lynchin ja Denis Villeneuven elokuvat (1984 ja 2021). Lähestymiskulmaksi Nurmi ottaa henkilökohtaisen kaunokirjallisen maun ja etenkin campin näkökulman. ”Alkuperäinen Herbertin luoma kirjasarja sisältää paljon sellaisia elementtejä, joita voisi pitää liioiteltuina, ekstravagantteina sekä pulp-kirjallisuudelle tyypillisen naiiveina ja sanalla sanoen övereinä.” Toisin sanoen, campina. Tämä essee nousi ehdottomasti suosikeikseni kirjan kirjoitusten joukosta.
Heidi Rautalahti on ollut mukana työstämässä Kalevalan myyttejä kierrättävää Runo-videopeliä (2021). Hänen esseensä käsittelee pelin idean rakentumista ja kansantarinoiden ja pelintekijöiden omien muistojen hyödyntämistä pelin aineksena. Kirjoitus kertoo pelin juonesta aika paljon, ehkä liikaakin, mutta onnistuu kyllä herättämään mielenkiintoa peliä kohtaan. Harmillisesti peli on saataville vain Windowsille, tähän voisi kyllä tutustuakin.
Esa Mäkijärvi tarttuu yhteen kirjallisuuden isoista peikoista, H. P. Lovecraftiin (1890–1937). Kauhun ja fantasian mestari nousi kuolemansa jälkeen genrepiireissä korkeaan arvoon, mutta viime aikoina maine on kokenut kolauksia, kun Lovecraftin tuotannon rasistiseen ja ihmisvihamieliseen asennemaailmaan on suhtauduttu kriittisemmin. Mäkijärvi antaa hyvän perusesityksen Lovecraftin kirjallisesta tuotannosta ja esittelee sitten suorempia sovituksia ja ”lovecraftilaisia” pelejä, jotka jollain lailla jakavat Lovecraftin ajatusmaailman.
Tuukka Hämäläisen aiheena on toinen – se tunnetumpi – adjektiiviksi taipunut kirjailija, Franz Kafka (1883–1924). Kaikenlaisia kafkamaisia virityksiä peleistä löytyy pilvin pimein, mutta suoria käännöksiä vähemmän. Metamorphosis (2021) sovittaa kuitenkin Kafkan tunnetun Muodonmuutos-novellin (1915) videopeliksi. Mukaan lainataan myös reipas annos Oikeusjuttua (1925). Tämäkin oli kerrassaan kiehtova kuvaus varsin omintakeisesta peliprojektista.
Viimeiseksi Jani Saxell tarttuu Remedyn Alan Wakeen (2010) ja sen suurena inspiraationa toimineeseen Stephen Kingiin (s. 1947). Saxell kuvaa Alan Waken vaiheet Remedyn maineeseen nostaneesta Max Paynestä (2001) aina Alan Wake -pelisarjan viimeisimpään osaan, kehuttuun Controliin (2019) asti. Saxell esittelee myös Kingin kirjailijanuraa ja osoittaa, miten King on vaikuttanut Alan Waken maailmaan monin tavoin.
Grimmin saduista Controliin on oikein mainio esseekokoelma. Yhdeksän kirjoituksen joukosta löytyi useampikin oikein mielenkiintoinen essee, joissa päästiin kiinni kiinnostaviin asioihin ja pohtimaan eri mediamuotojen keskinäisiä suhteita. Keskimäärin laatu olikin aivan riittävän korkealla, tekstit olivat sujuvalukuisia ja värikuvituksesta on annettava plussaa. Pelejä käsittelevät kirjat, joissa ei ole lainkaan kuvia käsiteltävistä peleistä, ovat aina jotenkin tympeitä. Esseet myös toimivat, vaikka käsiteltäviä pelejä ei tuntisikaan, mukana on riittävästi taustoitusta (välillä liikaakin).
Mielelläni olisin nähnyt tässä enemmän puhetta muistakin kuin digitaalisista peleistä. Lautapelipuolella on esimerkiksi monia pelejä, jotka käyvät jollain lailla kiinnostavaa keskustelua kirjallisuuden kanssa. Sitäkin maailmaa olisi kiinnostavaa nähdä tällaisissa kirjoissa, vaikka ymmärrettävistä (kaupallisista) syistä fokus aina videopeleissä onkin. Grimmin saduista Controliin on joka tapauksessa kelpo lisä yleistajuiseen pelikirjallisuuteen, jolla keskivertopelailija voi lisätä ymmärrystään harrastuksensa ulottuvuuksista.
December 11, 2023
Grimmin saduista Controliin tuntui epätasaiselta hötöltä ja vaikka osa pettymyksestä johtui omista odotuksista, on kirjaa silti vaikea kannustaa
Ensin ne henkilökohtaiset "ongelmat": kirja tuntui aivan liian kevyen, mututuntumalla kirjoitetulta ollakseen mitenkään vakavasti otettava. Opiskeltuani yliopistossa kirjallisuutta jossa osa hyppäsi jo tutkimaan videopelejä, odotin tältä tiukan argumentoivaa ja pohtivaa otetta, minkä johdosta jutusteleva asenne ("oma suosikkini X on...") särähti pahasti itselle. Ymmärrän hyvin, että ehkei tieteellinen essee teksti myy tai uppoa, mutta tietyissä esseissä tätä oli lähes mahdotonta ylittää. Teksti tuntui liian epämääräisen "koska minusta tuntuu tältä" tekstiltä, jota en osaa enää assosioida esseeseen.
Mutta tämän lisäksikin väittäisin, että esseet eivät vain ole kovin kummoisia. Surkuhupaisan ristiriitaista, mutta koen että esseiden aiheet olivat pitkälti joko liian hämäriä tai aivan liian tunnettuja. Witcheri 3:sta (2015) kirjoitettu teksti ei tuntunut tuovan oikeastaan mitään mitä ei ole jo sanottu sataan kertaan ja toiset taas keskittyivät niin epämääräisiin peleihin, että väitän ettei kukaan lukijoista ole kuullutkaan niistä. Dune (1992), Franz Kafkan Metamorphosis -novelliin perustuva peli (2020) tai Runo (2021)? Toisaalta I Have No Mouth and I Must Scream (1996) oli peli josta olin kuullut ja joka toi uutta, mutta jätti silti kaipaamaan jotain muuta. Insurgency: Sandstorm (2014) oli sentään peli, josta olin kuullut ja joka toi uutta ja haastoi joidenkin pelaajien näkemyksen, että tämä on poikkeuksellinen peli - varsinkin kun sitä vertaa sen kirjalliseen ja elokuvalliseen esikuvaan.
Kaiken kaikkiaan esseekokoelma tuntui antavan hyvin vähän. Lukiessa tuudittautui siihen, että pelaajana on mukava lukea itseä kiinnostavasta aiheesta, mutta kun aiheet kävivät aina vain hämärimmiksi, oli tästäkään vaikea saada iloa.
Aihealue on äärimmäisen mielenkiintoinen, miksi kirjan nappasin itselleni, mutta toivoisin siitä revittävän enemmän irti. Moderneissa peleissä on valtavasti kirjallisia vaikutteita, tänä vuonna esim Lies of P joka perustuu Pinokkioon ja Hogwarts Legacy Harry Potteriin, joista ensimmäinen ottaa vain referenssityyppisesti viittauksia ja toinen pyrkii kasvattamaan ja jatkamaan maailmaa. Tai entä visual novelit, Baldur's Gate 3:n kaltainen reagoiva maailma, joka on pidempi kuin useammat kirjasarjat, tai vaikka lytätty Gollum-peli - tuoko kirjallinen pohja mitään tällaiseen katastrofiin? Entä klassikot kuten Bioshock, joka on ottanut vahvoja vaikutteita Ayn Randin teoksista? Tai sitten pelit, jotka sitovat kirjallisuuden yhteen, kuten indie-peli Storyteller.
Kirjallisuus ja videopelit ovat valtavan kietoutuneita toisiinsa, mutta nyt kokonaisuus jätti paljon toivomisen varaan. Uusia, raikkaita ja hyvin argumentoituja ääniä, eikä epämääräisiä löytöjä omista muistikuvista. Kaikesta kritiikistä huolimatta, toivon, että tähän aiheeseen palataan vielä.
Ensin ne henkilökohtaiset "ongelmat": kirja tuntui aivan liian kevyen, mututuntumalla kirjoitetulta ollakseen mitenkään vakavasti otettava. Opiskeltuani yliopistossa kirjallisuutta jossa osa hyppäsi jo tutkimaan videopelejä, odotin tältä tiukan argumentoivaa ja pohtivaa otetta, minkä johdosta jutusteleva asenne ("oma suosikkini X on...") särähti pahasti itselle. Ymmärrän hyvin, että ehkei tieteellinen essee teksti myy tai uppoa, mutta tietyissä esseissä tätä oli lähes mahdotonta ylittää. Teksti tuntui liian epämääräisen "koska minusta tuntuu tältä" tekstiltä, jota en osaa enää assosioida esseeseen.
Mutta tämän lisäksikin väittäisin, että esseet eivät vain ole kovin kummoisia. Surkuhupaisan ristiriitaista, mutta koen että esseiden aiheet olivat pitkälti joko liian hämäriä tai aivan liian tunnettuja. Witcheri 3:sta (2015) kirjoitettu teksti ei tuntunut tuovan oikeastaan mitään mitä ei ole jo sanottu sataan kertaan ja toiset taas keskittyivät niin epämääräisiin peleihin, että väitän ettei kukaan lukijoista ole kuullutkaan niistä. Dune (1992), Franz Kafkan Metamorphosis -novelliin perustuva peli (2020) tai Runo (2021)? Toisaalta I Have No Mouth and I Must Scream (1996) oli peli josta olin kuullut ja joka toi uutta, mutta jätti silti kaipaamaan jotain muuta. Insurgency: Sandstorm (2014) oli sentään peli, josta olin kuullut ja joka toi uutta ja haastoi joidenkin pelaajien näkemyksen, että tämä on poikkeuksellinen peli - varsinkin kun sitä vertaa sen kirjalliseen ja elokuvalliseen esikuvaan.
Kaiken kaikkiaan esseekokoelma tuntui antavan hyvin vähän. Lukiessa tuudittautui siihen, että pelaajana on mukava lukea itseä kiinnostavasta aiheesta, mutta kun aiheet kävivät aina vain hämärimmiksi, oli tästäkään vaikea saada iloa.
Aihealue on äärimmäisen mielenkiintoinen, miksi kirjan nappasin itselleni, mutta toivoisin siitä revittävän enemmän irti. Moderneissa peleissä on valtavasti kirjallisia vaikutteita, tänä vuonna esim Lies of P joka perustuu Pinokkioon ja Hogwarts Legacy Harry Potteriin, joista ensimmäinen ottaa vain referenssityyppisesti viittauksia ja toinen pyrkii kasvattamaan ja jatkamaan maailmaa. Tai entä visual novelit, Baldur's Gate 3:n kaltainen reagoiva maailma, joka on pidempi kuin useammat kirjasarjat, tai vaikka lytätty Gollum-peli - tuoko kirjallinen pohja mitään tällaiseen katastrofiin? Entä klassikot kuten Bioshock, joka on ottanut vahvoja vaikutteita Ayn Randin teoksista? Tai sitten pelit, jotka sitovat kirjallisuuden yhteen, kuten indie-peli Storyteller.
Kirjallisuus ja videopelit ovat valtavan kietoutuneita toisiinsa, mutta nyt kokonaisuus jätti paljon toivomisen varaan. Uusia, raikkaita ja hyvin argumentoituja ääniä, eikä epämääräisiä löytöjä omista muistikuvista. Kaikesta kritiikistä huolimatta, toivon, että tähän aiheeseen palataan vielä.
Read
January 31, 2024Tämä oli nerokkaasta aiheestaan huolimatta harmillisen epätasapainoinen kokoelma. Lovecraftia ja Kafkaa käsittelevät tekstit teoksen loppupuolella olivat parasta antia, kun taas monissa muissa teksteissä olisi selkeästi kaivattu enemmän sekä kielellistä editointia että rakenteen rankkaa hiomista. Pisteitä siis raikkaasta näkökulmasta kirjallisuuden ja pelien suhteen käsittelyyn, mutta toteutus olisi voinut olla tasapainoisempikin.
November 10, 2024
Monipuolinen ja helposti lähestyttävä esseekokoelma videopeleistä ja kirjallisuudesta. Itse lukijana- ja videopelaajana tää teos oli just mulle mahtava ja mielekästä lukemista. Tietenkin jotkut esseet oli monista syistä parempia tai huonompia kuin toiset, mutta kaikki toivat jotain mielenkiintoista esille.
August 5, 2022
Pidin kovasti! Esseekokoelmassa eri kirjoittajilta jokainen teksti ei voi olla yhtä hyvä, mutta pääasiassa nautin tästä suuresti. Monta uutta luettavaa kirjaa ja pelattavaa peliä.
Displaying 1 - 10 of 10 reviews