Tartuin kirjaan, koska ihmisen ja muunlajisten eläinten välinen suhde on aina kiinnostanut minua. Olen kasvanut koirien keskellä, välillä oli myös lampaita, kaneja ja hamsterikin. Aikuisikäni olen ollut mamma kolmelle kanille. Ystäväpiirissäni on useita kissoja, ja olen innolla silitellyt myös kavereiden käärmeitä ja liskoja, jos vain on ollut mahdollisuus. Ötököistä en välitä, etenkään hämähäkeistä, mutta niin vain silti ikävöin Pertti-hämähäkkiä.
Kirjoittaja käsitteli ihmisen ja koiran suhdetta omasta elämästään käsin. Tässä vertailtiin mielenkiintoisesti sitä, miten muunlajisen eläimen kanssa voi olla helpompaa olla kuin omanlajisen. Tunnistin monesti samaistuvani kirjoittajan havaintoihin ja kokemuksiin. Etenkin lemmikinomistajana tunnistaa, kuinka rikas sisäinen maailma muilla eläimillä on ja kuinka kukin samankin lajin ja rodun edustaja on yksilö, kuten ihmisetkin.
Omakohtaisten kokemusten ja pohdintojen väliin oli ripoteltu sopivassa määrin ja tarinallisesti evoluutiota, psykologiaa ja yhteiskunnan kulttuurista kehitystä. Kulttuurisen kehityksen rinnalla kulki vahvasti domestikaatio ihmislajin tapana ja sen vaikutus muun muassa koiran evoluutioon. Koiran aseman kautta tuli peilattua myös (länsimaisen) ihmiskunnan kaksinaismoralismia muunlajisiin eläimiin: toiset lajit saavat rakkautta, toiset tulevat syödyksi. Sen verran empaattisia kuitenkin ollaan, että tuotantoeläinten kärsimys pitää pitää piilossa arjesta.
Tykkäsin siitä, että kirjassa kyseenalaistettiin pitkään vallalla ollut käsitys muunlajisista eläimistä vähempiälyisinä kuin ihmiset: Se, ettei muunlajinen eläin toimi samalla tavalla kuin ihminen, ei tee siitä tyhmempää. On monia kykyjä ja piirteitä, joille ihminen jäisi muita eläimiä kauas jälkeen. Paikoin koirien inhimillistäminen meni omaan makuun liian pitkälle, mutta toisaalta kirjoittajan sanoin, parempi se kuin muunlajisten eläinten koneistaminen ja niiden tunnemaailman kieltäminen.