Yhtenä päivänä sen yhtäkkiä huomaa: keho, joka on ollut vuosikymmeniä luotettu, hyvätapainen kumppani, ei ole entisensä. Siitä on tullut kankeampi ja vaativaisempi. ”Säihkyvän” on korvannut ”kypsä”, ja harmaa on alkanut merkitä jo muutakin kuin sävyä kampaajan värikartalla.
Laura Kolbe kirjoittaa omakohtaisessa teoksessaan rehellisesti naisen ikääntymisestä ja kehosta, jonka muuttumista ei voi väistää ahkerimmallakaan huolenpidolla. Paitsi jumppaa, laatukosmetiikkaa ja ”tarkoituksenmukaisiksi” kutsuttuja tunikoita, muutos vaatii sopeutumista ja rehellisyyttä itseä kohtaan.
Suhde omaan kehoon ja ikään ovat perustavanlaatuisia, intiimejä koordinaattejamme maailmassa. Niissä on kuitenkin myös paljon jaettua, aiemmilta sukupolvilta ja ympäristöstä omaksuttua. Siksi ikääntyvä keho kertoo myös muistoistamme, uskomuksistamme ja kaikesta siitä, mistä minuutemme muodostuu.
Laura Kolbe on Euroopan historian professori Helsingin yliopistossa. Hän on kirjoittanut lukuisia teoksia historian ja kulttuurin aihepiireistä, mm. Koti, katu, kortteli (2018) ja Nykyajan nainen (2016) sekä yhdessä Katriina Järvisen kanssa mm. Sopivia ja sopimattomia (2019) ja Luokkaretkellä hyvinvointiyhteiskunnassa (2007).
Vaihtoehtoisia, kuvaavampia nimiä kirjalle: "Perhe - Matkoja ikään, kehoon ja minuuteen" "Suku - Matkoja ikään, kehoon ja minuuteen" "Porvallinen keho - Matkoja sivistykseen" "Sivistynyt keho polvesta polveen" "Minä ja sukuni naiset - Matkoja minuuteen" "Minä, eurooppalainen" "Ajatuksiani palatessani ihmisten ilmoille koronavuosien jälkeen"
Valitettavasti kirja ei juurikaan kerro kehosta, vaan Laura Kolben suvusta, historiasta, rutiineista ja tapakulttuurista. Keho on melkoinen sivujuonne, suunnilleen yhtä kiinnostava kuin vaarin huonekalut. Silloin kun siitä puhutaan, se on varsin porvarillista, eurooppalaista ja kaupunkilaista, minkä Kolbe toki ansioituneesti tunnistaa. Supisavolaiselle metsän keskellä kasvaneelle duunariperheen lapselle tällainen meininki taitaa kuitenkin olla väistämättä melkoisen vieraannuttavaa. Kauttaaltaan olisin kaivannut vähän syvempää sukellusta itse kehoon, en hajanaisia ajatuksia elämästä.
Minun ja Kolben kehoyhteydessä tuntuu olevan hyvin vähän yhteistä. Kolben kehoyhteys tuntuu olevan enemmän hieronta- ja kaupunkipromenadimeininkiä, ja oman kehoyhteyteni kannalta keskeinen luontoyhteys typistyy puutarhanhoitoon luonnontilaisen luonnon sijaan. Tämä ei toki ole väärin, mutta itse löysin kosketuspintaa valitettavan vähän. Mielenkiintoista toki olisi kuulla, miten kirja resonoi niille, joiden kanssa Kolbella on enemmän yhteistä, sillä tämä kirja ei nyt varmaan vaan ollut minulle.
Ikääntymiseen ja kuolemiseen liittyvät pohdinnat olivat kirjan parasta antia.
Loppusanoissa Kolbe pohtii, onko hän riittävän kiinnostava hahmona kirjoittaakseen näin omakohtaisen kirjan. Oma pettymykseni ei kuitenkaan juonna omakohtaisuudesta, vaan yksinkertaisesta harhaanjohtavasta nimeämisestä ja takakannesta. Tulin lukemaan kehosta, sain kuulla ennen kaikkea Kolben äidistä ja isoäidistä.
Samaistuin todella kirjoittajan kokemuksiin ja elämään, vaikkei minulta puuttuukin hänen tiheästi mainitsemansa porvaristausta. Liikaa toistoa, mutta muuten ihan oivallinen kirja vanhenemisesta, perheen merkityksestä ja eletystä elämästä. Nimi olisi voinut olla mikä muu tahansa kuin Keho.
Laura Kolben teos Keho. Matkoja ikään, mieleen ja minuuteen on henkilökohtaista ja avointa kerrontaa kirjan nimen teemoista. Loppusanoissa Kolbe sanoo, että on kirjoittanut kirjan lähinnä lapsilleen ja mahdollisille tuleville lapsenlapsilleen. Kolbe ei häpeä sanoa, että on hyväosainen, urbaani, sivistynyt ja porvarillista elämäntapaa arvostava. Erilaisesta koti-, koulutus- ja luokkataustasta tuleva lukija voi silti peilata omaa elämäänsä ja elämänkulkuaan Kolben ajatuksiin.
Kolbea kiinnostaa häpeä, myös naisen kehohäpeä. Useimmat meistä naisista ovat jossain elämänvaiheessa hävenneet lihavuuttaan tai muuten ulkonäköään. Onneksi vanhempana nämä asiat eivät ole niitä elämän tärkeimpiä, terveys ja toimintakyky ovat. Kuitenkin peiliin katsoessaan vanheneva nainen ei voi olla huomaamatta ryppyjään, roikkuvia leukaperiään tai ruttuista kaulaansa. Nuoruutta ihannoivassa yhteiskunnassa rapistuva ulkonäkö voi olla häpeän aihe. En ole lukenut Kolben mainitsemaa Nora Ephronin teosta En voi mitään kaulalleni (suom. 2008). Varmaan pitäisi!
Keho. Matkoja ikään, mieleen ja minuuteen tarjosi miellyttäviä ja humoristisiakin kuunteluhetkiä., mutta kovin jäsentynyttä kuvaa kirjan sisällöstä ei mieleeni kuitenkaan jäänyt, koska teemat tuntuivat poukkoilevan sinne tänne. Kolbe sanoo aikovansa tehdä mm. sukututkimusta eläkkeelle jäätyään. Tulevia polvia varten hän on tehnytkin tässä kadehdittavan työn, sillä harvalla tulevaisuuden sukututkijalla on näin tarkkaa, yhteiskunnan kehitykseen nivoutuvaa, selvitystä isoäitinsä ja esivanhempiensa elämästä.
En jaksa lukea/kuunnella tätä loppuun. Kirja menee ihan aiheen vierestä ja analyysi on mielestäni aika pinnallista. Esimerkiksi luokkaeroista ja porvarillisuudesta puhutaan, mutta lopulta otetaan aika itsestäänselvyytenä että yliopistoon mennään ja professorin ammatti on ihan normaalia ja tavallista. Olisin kaivannut enemmän vanhemman naisen ajatuksia kehosta, ulkonäöstä ja ikääntymisestä, mutta ei niitä hirveästi tullut (ehkä olisi tullut myöhemmin mutta en jaksa).
Kirja keskittyy paljon kirjoittajan suvun tarinan kertomiseen. Juutalaisella esivanhemmalla spekuloidaan ja ilman mitään todisteita asiasta kirjoittaja pitää asiallisena verrata itseään "juutalaiseen äitiin", joka on kirjassa stereotyyppinen karikatyyri. Suomalaisten syrjinnästä "alempana rotuna" valitellaan, mutta valkoisuudesta ei puhuta, mikä sinänsä on ihan fine, mutta jos näitä rotujuttuja ottaa esille niin voisi sitten käsitellä kunnolla.
Kuten keski- ja ylempien luokkien edustajat usein ovat, myös kirjoittaja on mielestäni lopulta aika sokea omalle luokka-asemalleen ja sen vaikutuksesta kaikkeen, esimerkiksi asuinpaikkaan ja mahdollisuuteen hoitaa ulkonäköään ja terveyttään. Etuoikeutettu asema myönnetään, mutta sitä ei ymmärretä eikä sitä analysoida tai kyseenalaisteta.
P.S. Olen tietoinen, että Kolbe on luokkayhteiskuntaa käsittelevän kirjan toinen kirjoittaja - hän sen ihan mainitseekin ja ottaa kunnian siitä, että Suomessa alettiin puhua yhteiskuntaluokista. Olen kirjan myös lukenut.
Palkittua tutkijaa lukiessa on huono mutuilla, mutta mutuilen silti. Suuri suomalainen kertomus kertoo esivanhemmista, jotka ennen sisällissotaa olivat köyhiä itsenäisiä talonpoikia tai torppareita. Torppa ostetaan omaksi tai talon vakautta parannetaan maailmansotien välissä, vaari käy sodassa ja vanhemmat syntyvät sodan jälkeen maatalon lapsiksi. Vanhemmat työllistyvät maatalojen ulkopuolelle, ihmiset alkavat koulutttautua ja yhtäaikaisesti koulutustason kanssa nousee myös kaupungistumisaste ja tulotaso. Uskaltaisin väittää, että jokainen, jonka perhe rikkoo tätä "hyvinvointiyhteiskunnan kertomusta" joutuu tekemään itselleen selväksi suhteen tähän kertomukseen ja perustelemaan kertomuksen rikkomisen. Tämä kirja vaikuttaa olevan Kolben kertomus hänen rikkonaisesta suhteestaan tuohon kertomukseen. Näin ollen kirja sisältää paljon pohdintaa siitä, miten yläluokkaisen saksalais-venäläisen isän tausta vaikutti omaan elämään, ja miten virkanaisen perhe erosi kotiäitien perheestä Kolben lapsuudessa. Minun perheeni tarina noudattaa hyvinvointiyhteiskunnan tarinaa. Niinpä Kolben pohdinnat tuntuvat välistä vähän turhan sokeilta omille etuoikeuksille, sekä ennen kaikkea aika leuhkoilta ja tylsiltä.
Aivan kuin kirjoittaja ei täysin luottaisi siihen, että lukija lukee teoksen alusta loppuun. Sen verran useaan otteeseen kirjassa toistetaan Kolben lapsuusperheen monikielinen ja -kulttuurinen, sosioekonomisesti etuoikeutettu sivistyneistöön vahvasti ankkuroitunut asema. ”Keho” on melkoisen harhaanjohtava nimi kirjalle, joka käsittelee vanhenevaa kehoa huomattavasti enemmän suomalaisen porvariston kulttuurihistoriaa - hieman kuivakkaasti sitäkin. Toisaalta kirja piirtää Kolbesta kuvan paitsi tunnollisena ja kunnollisena eliitin edustajana, myös mukavan mutkattomana, aitona ja rehellisenä ajattelijana, joka uskaltaa olla omaa mieltään myös silloin, kun ihmiset ympärillä ovat eri mieltä.
Kirjan esittelyteksti sekä nimi vastaavat hyvin vähän sisältöä. Enemmän kuin kehon muuttumista ja sen pohtimista, kirja tuntui lähinnä sukututkimukselta ja kertomukselta perheestä.
Alussa pohditaan kehoa ja vanhenemista, mutta sävy on masentava. Kehoa kuvaillaan kielteisesti, ja sen heikkenemistä lähestulkoon haukutaan.
Yhtäkkiä siirrytään lapsuuden traumoihin ja vanhempien väliseen suhteeseen. Sen jälkeen aihe vaihtuu tavaroiden paljouteen ja siivoamiseen. En ymmärrä, miten se liittyi kehoon tai vanhenemiseen.
Kirjasta ei oikeastaan jäänyt muuta kuin masentava olo ja tunne siitä, etten olisi tarvinnut tietää näin paljon yhden ihmisen perheongelmista ja suvusta. Blääh.
Kuten moni onkin sanonut, antaa kirjan nimi hieman harhaanjohtavan kuvan siitä, mistä se todella kertoo. Odotin saavani lukea analyysia ja pohdintaa ikääntyvän naisen kehosta ja kehosuhteesta, mutta enemmänkin tämä oli matka Kolben omaan minuuteen ja sukuun, joten siltä osin kirjan lukeminen oli vähän pettymys. Kyllä tässä joitain huomiota siitä kehosuhteestakin oli ja ne olivatkin kiinnostavinta antia.
Nyt kirja jäi kuitenkin omista odotuksista johtuen kesken ja myös kirjaston kahden viikon laina-aika tuli vastaan. Katsotaan onko kiinnostusta palata tähän myöhemmin uudelleen.
Historioitsija Laura Kolben omaelämäkerrallinen teos tarkastelee ikääntymistä, sukupuolta, luokkaa sekä perhettä ja sukua kohdistaen katseensa nimenomaan ruumiiseen, kehoon, sen muutoksiin, arviointiin, toimivuuteen ja arvostukseen. Kiinnostavaa, tutkimukseen ja aineistoihin sekä omakohtaisiin kokemuksiin ja muistoihin tukeutuvaa pohdintaa monista tärkeistä teemoista.
Kirja käsittelee ennemmin Laura Kolben perhettä, suhteita sukuun ja niiden vaikutusta omiin valintoihin kuin kehoa. Kuuntelin, mutta nimen perusteella odotin toisenlaista kirjaa.