Pirkko Saisio – Sopimaton on karismaattisen ja omaehtoisen kirjailijan intiimi elämäkerta.
Pirkko Saision uskomaton ura kirjailijana on jatkunut pian jo 50 vuotta. Vaikka hän on ammentanut ylistettyihin romaaneihinsa omaa elämäänsä, on persoona taiteilijan takana jäänyt monille arvoitukseksi. Pirkko Saisio – Sopimaton paljastaa kehutun kirjailijan yksityisen puolen, myös heikot kohdat ja häpeälliset hetket. Kirjassa Saisio puhuu avoimesti elämänsä käännekohdista, rakastumisistaan, eroistaan, hurmioitumisen hetkistään ja skandaaleista, kuten siitä, jonka hänen naissuhteensa teatterikoulussa synnytti. Saisio ei ole koskaan sopinut hänelle annettuihin rooleihin: kommunistisen perheen lapsi, taistolainen, työläiskirjailija, vihervasemmistolainen, nainen, äiti, homoseksuaali. Kirja kertoo, miksi. Elämäkerta on ikonisen Saision epätodennäköinen tarina liki kirjattoman kodin lapsesta yhdeksi Suomen merkittävimmistä kirjailijoista.
Paras elämäkerta, jonka olen koskaan lukenut. Kaunokirjallisesti hieno. Kirjoittajan positiointi kiinnostava ja onnistunut. Oudolta tuntunut sinuttelumuoto nerokas eikä jätä lukijaa ulkopuolelle, mitä usein sinuttelumuodossa tapahtuu. Olisin kuunnellut tätä äänikirjana vielä toiset 20 tuntia mielelläni.
Mieletöntä, Heini Junkkaala. Paras taiteilijaelämäkerta aikoihin, ja vielä mahdottomasta, mammuttimaisesta, vielä elävästä ja itsestään perin kiinnostuneesta kohteesta.
Junkkaala kirjoittaa Pirkko Saision elämästä valtavan tiiliskiven, mutta muu ei olisi mahdollista, kun kyseessä näin hengästyttävän laaja taiteilija. Tiiliskivi kuitenkin hengittää, ja lukeminen on helppoa, mukaansatempaavaa, melkeinpä pakottavaa. Aina haluaa kuulla vielä yhden jutun. Rakenne on olevinaan fragmentaarinen, luvut ovat vain muutaman sivun mittaisia, mutta sekä luvut itsessään että niiden jatkumo muodostavat ehjän draaman kaaren, mikä tietysti sopii kuvaan ottaen huomion sekä kohteen että kerturin taustat.
Tykkään erityisesti tavasta, joilla taiteilija ja tavallinen ihminen PIrkko Saisio kietoutuvat toisiinsa. Niitä ei voi erottaa, ja taiteilijuus valuu arkielämän puolelle tavoilla, jotka ovat usein vähemmän mairittelevia. Itsekeskeisyys, kärsimättömyys, epäluotettavuus ja epäkäytännöllisyys lienevät välttämätöntä käyttövoimaa kirjailija-ohjaaja-näyttelijä-dramaturgille, jolle koko elämä on materiaalia, ja kaikesta saa tarinallistamalla vielä vähän mehevämmän jutun. Se on taiteelle hyväksi, mutta lähipiirille ajoittain sietämätöntä, ja Junkkaala tekee erinomaista työtä näyttäessään tätä ristiriitaa. Erityisesti Saision tyttären, Elsan, näkökulman kuuleminen tuntuu tärkeältä ja terveelliseltä. Hänellä on kovasti työtä ylisukupolvisen käyttäytymismallin rikkomisessa.
Aluksi ajattelin, että lapsuus- ja nuoruuskuvausta on liikaa, mutta ei lopulta ollut: kaikki välttämätöntä, jotta voisi ymmärtää Saision myöhempiä vaiheita ja tuotantoa. Kirjallinen tuotanto esitellään kiinnostavasti elämänvaiheisiin nidottuna; vaikka olen lukenut Saisiota paljon, täytän ensin aukot ja palaan sitten aiempiin lukemiini. Ymmärrän nyt mainiosti, miksi autofiktiivinen trilogia pääsee Penguin Classics -sarjaan, ja toivon sille (Junkkaalan tavoin) Ditlevsen-tyyppistä menestystä, sarja on vähintään yhtä hieno. Näin ura saattaisi saada vielä sen kansainvälisenkin käänteen, joka vielä on puuttunut.
Lue, jos sinua kiinnostaa, miten taiteilijuus totetutuu elämän käytännöissä. Samalla aukeavat lähihistorian vuosikymmenet ”Pitkänsillan toiselta puolen” nähtynä, päätyen kuitenkin varsin porvarillisen kuuloiseen elämänmenoon.
Mielenkiintoinen henkilö ja kiinnostavaa ajankuvaa. Tämä oli siitä kiva elämäkerta, että se antautui avoimesti muistamisen ja kokemusten subjektiivisuudelle. Kirjoittaja kirjoittaa Saisiolle sinä-muodossa tehden oman ajattelunsa ja tulkintansa näkyväksi. Ristiriitaisuudet eri ihmisten muistikuvissa sekä ristiriidat muistikuvien ja todistusaineiston välillä saivat elää kirjan sivulla rinnakkain kiinnostavina riitasointuina kirjan kerronnassa. Subjektiivisuuden näkyville tuominen oli raikasta kyseisessä genressä; kuka pystyy muka oikeasti kirjoittamaan oman tai toisen elämän definitiivisesti yksiin kansiin?
Sitten heikkouksista. Junkkaala arvostaa Saisiota paljon ja suhtautuu tehtäväänsä elämänkerturina suurella pieteetillä. Hetkittäin tuntuu, että mikään Saision kokemus, tarina tai ajatus ei saa jäädä kertomatta tai dokumentoimatta. Oikeasti näin ei taatusti ole, mutta Junkkaala onnistuu välittämään sellaisen tuntuman tyylillään ja omaa pikkutarkkaa otetta itseironisesti ja humoristisesti käsittelemällä. Pohdin useasti kirjaa kuunnellessani, millaista lukijaa valittu tyyli palvelee. Vaikutti siltä, että Junkkaalalle oli vaikeaa tehdä rajanvetoja kerrottavan sisällön ja kirjan skaalan ulkopuolelle jäävän sisällön välillä ja lopulta kirjoittaja joutui vain puolivälisin päästämään irti missiostaan lopettaen kirjan vain johonkin:
"Sitten Saisio alkaa kertoa Loirin hautajaisista. Minä ajattelen, että nauhuri on nyt vain pakko sulkea. Kirja ei valmistu koskaan, jos annan tuon ihmisen puhua minulle. Suljen nauhurin ja sovin itseni kanssa, että elämäkerta loppuu tähän."
Jollekin tulevaisuuden Saisiosta kiinnostuneelle taiteen tutkijalle tämä on aarreaitta, mutta Saision kanssa samaa aikaa elävälle semi kultturellille perustallaajalle tämä kirja on ehkä turhankin kattava. Eipä silti. Viihdyin Saision äärellä, joten pistetään kolme tähteä (=hyvä kirja)
Kuuntelin tämän äänikirjana Finlandia-ehdokkuuden vuoksi. Ja ymmärtäähän sen. Yksikön toisessa persoonassa kirjoitetulla tyylillä Junkkaala saa luotua päähenkilöstään paljon empaattisemman kuvan kuin mitä ehkä olisi etäännyttävämmällä kolmannella persoonalla.
Joskus elämäkertoja tuli luettua enemmänkin, mutta viime vuosina en ole hirveästi aikaa niiden parissa viettänyt, sillä kyllästyin siihen, kuinka järjestelmällisesti jokaisessa elämäkerrassa käytettiin suhteettoman paljon sivuja henkilön lapsuuden ja nuoruuden kuvaamiseen ja usein se, minkä takia lukija kyseisen henkilön elämästä päätyy lukemaan liittyy kuitenkin tämän uraan ja aikuisiän saavutuksiin. Samaan helmasyntiin sorruttiin valitettavasti tässäkin. Yli puolivälin piti äänikirjaa kuunnella ennen kuin ensimmäistäkään romaania oli edes julkaistu.
Olen sen verran nuori, että (ehkä häpeäkseni) omassa tietoisuudessani Saisio on pitkälti ollut vain se polemiikkia herättänyt MeToo-kriitikko, enkä ole liiemmin ollut tietoinen hänen uransa muista vaiheista tai saavutuksista, joten sinänsä oli kiva saada monipuolisempi kuva, kun kirja viimein niistä ennätti kertomaan.
Miten hieno valinta kirjoittaa tämä elämäkerta yksikön toisessa persoonassa, kirjailijalta teoksen kohteelle osoitettuna (aavistuksen ylipitkänä) monologina! Lukijana tuntui siltä, kuin olisi päässyt mukaan näiden kahden yksityiseen keskusteluun ja samalla saanut tietää kaiken, mitä Pirkko Saision elämässä on tapahtunut.
Kirja on myös mainio aikalaiskuvaus: Saision tarinoiden kautta Junkkaala osaa kirjoittaa Helsingin eläväksi, kanssaihmiset kolmiulotteisiksi ja yhdistää vielä kaiken yhteiskunnan suurempiin liikkeisiin. Junkkaala ei anna kohteelleen myöskään turhaan armoa, vaan paljastaa muutaman otteeseen tarinoitsijan luonteen, kun hänen esiin kaivamansa faktat pilaavat hyvän kertomuksen.
Kuten kirjan pituudestakin voi päätellä, kerronta on varsin yksityiskohtaista. Se on välillä myös rönsyilevää vaikka pääsääntöisesti teos melko kronologisesti eteneekin. Koska jossain kolmen-neljän sadan sivun kohdalla mieleeni hiipi jopa pieni tylsistyminen, annan kirjalle neljä tähteä. Oli se lähellä viittäkin.
On varmaan tietyllä tavalla epäkiitollista kirjoittaa elämäkerta kirjailijasta, jonka tuotanto sisältää valtavasti autofiktiota. Ja vieläpä hyvää sellaista. Junkkaala onnistuu kuitenkin ehkä kaivamaan uusia lähteitä. Ja ainakin tarkastamaan faktoja.
Tämä herätti valtavasti ajatuksia niin yhteisön tuen merkityksestä kasvamiselle, kirjailijoiden asemasta suomalaisella kirjallisuuskentällä kuin sopivan rosoisten persoonallisuuksien merkityksestä fiktiolle lajista riippumatta.
Pituutensa takia sisälsi myös tylsiä jaksoja, mutta kokonaisuutena hurjan kiinnostava katsaus Saision elämään.
Täm kirja vaatii aikaa ja siksi ohitin sen aiemmin kunnes tuli oikea aika. Ja kyllä, kirja vaati ehkä enemmän aikaa ajatella kuin lukea. Kirjaa piti hengittää. Pitää pöydällä ja antaa omien ajatusten virrata. Lukiessa pohdin, miksi Junkkaalan valitsema sinä-muoto nostettiin niin suuresti esille kirjan esittelyissä. Sinä-muoto oli minunkin mielestäni ainoa toimiva vaihtoehto.
Kirja on tiiliskivi mutta kirjoitettu todella taiten. Missään vaiheessa kirjaan ei uuvu, eikä se tunnu pitkältä. Paitsi fyysisesti. Puolenvälin paikkeilla kirjaa on helppo lukea mutta alussa ja lopussa hankala. Siis ihan omia sormiaan ajatellen.
Palautin kirjan ja nappasin mukaan Saision tuotantoa. Pysyn Saisiossa vielä pitkään.
Harvoja kirjoja ajattelen ostaa omaksi, vielä harvemmin ostan. Tämän voisin.
Todella kiinnostava ja hyvin kirjoitettu elämänkerta, joka piti otteessaan läpi koko teoksen. Sopi mainiosti äänikirjana kuunneltavaksi. Rehellinen ja kaunistelematon lähestymistapa sopi juurikin Saision elämänkertaan. Tämä innostaa palaamaan muihinkin, jo luettuihin, Saision kirjoihin sekä niihin, joita ei ole aiemmin tullut luettua.
Ostin tämän toukokuussa ensimmäisenä kauniina kesäpäivänä ja luin loppuun elokuun viimeisenä. Voi taivas, mikä kirja, matka, koko elämä kansien välissä.
Pisteet tulevat kiinnostavasta aiheesta, mutta tekstiä oli aivan liikaa ja kuvaus oli liian yksityiskohtaista olkoonkin, että kuvauksen kohteena on monumentaalisen runsas renesanssinero, Pirkko Saisio. Sinä-muoto tuntui oudolta. Enhän minä lukijana ole Pirkko Saisio. Siitä olen onnellinen, että Saisio sai viime viikolla kaksikin isoa palkinto: Vartio- ja Runeberg-palkinnot. Mitä hirveää törkyä ja p...aa hän on saanut niskaansa pelkästään sukupuolisen suuntautumisensa vuoksi Teatterikorkeakoulussa, lehdistössä, jopa ensimmäisessä kustantamossaan. Äidin ja isän henkinen menetys ja hylkäys. Miten hän on pysynyt edes hengissä kaiken kokemansa pahan keskellä ja pystynyt kirjoittamaan sellaisia upeita teoksia kuin Elämänmeno, Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo, Punainen erokirja, Spuuki Spaidermän ja raju Nonna, Passio, Suliko ja paljon muuta.
Uskon jo tässä vaiheessa vuotta, että tämä teos menee vuoden parhaiden kirjojen joukkoon. Olen vaahdonnut tästä lukemisen aikana monille, suositellut vuolaasti. Junkkaala on tehnyt suuren arkisto-, haastattelu- ja kirjoitustyön ja lopputuloksena on käsittämättömän perusteellinen, tarkka, hauska ja koskettava, ja kuitenkin myös sujuva ja kepeä elämäkerta. Dialogisuus, tarinoiden luotettavuuden ja subjektiivisuuden tarkastelu sekä rinnalla kulkeva ajankuva ja Helsingin kulttuurielämän lähihistoria kulkivat tässä hämmästyttävän hienosti.
Älkää antako tiiliskiven hämätä! Tämän kyytiin oli helppo ja ihana hypätä, nautin alusta loppuun.
Loistava elämäkerta. Kiinnostavaa niin monen muun asian lisäksi oli saada tietoa, miten Saision omat kokemukset ovat hiipineet hänen luomiinsa fiktiivisiin maailmoihin.
Mietin koko kirjan ajan, että kumpa olisin tuon ihmisen ystävä. Mikä elämä! Kirjassa ajoittain häiritsi lievä fangirl-ote, siksi tipahdus neljästä kolmeen.
Paras elämäkerta, tottakai, kun en ole juuri muita lukenut. Mutta kun musta vähän tuntuu, että saattaa olla myös paras kirja. Ainakin menee ihan kärkipäähän. Melkein 1000 sivua ja silti oli ihan liian lyhyt. Hienoa kieltä. Hieno tarina, tosi, tarina. Niin.
Paljon mielenkiintoista sisältöä: uutta tietoa ja myös mukavasti muistoja aiemmilta vuosikymmeniltä. Ärsytti vain suunnattomasti kirjoittajan ääretön kohteensa ihailu ja sinä-muodon käyttö. Ikään kuin Junkkaala olisi tehnyt kirjansa vain Saisiolle. Myös sisällössä olisi ollut paljonkin karsimisen varaa, jotta toisteisuus ja aivan toissijaiset asiat eivät venyttäisi turhaan tekstiä. Hoi, kustannustoimittaja!
Tietenkin kaikki tähdet. Olen kulkenut nyt Saikin matkassa kuukausia ja mieluusti kulkisin lisää. En olisi muuttanut tässä kirjassa mitään. Kiitos Heini Junkkaalalle. Kiitos Pirkko Saisiolle.
Vietin juuri 959 sivua ja monia tunteja ja iltoja tämän elämäkerran kanssa, enkä olisi halunnut vielä lopettaa. Näemmä ei elämäkerturikaan, sillä hänellä tuntuu olevan paikoin vaikeuksia valtavan tarinamateriaalin kanssa, teoksen lopussa vaikeuksia lopettaa: ”Johonkin on laitettava piste.
… Saisio sanoo sen, minkä hän on ennenkin sanonut: sitten kun hän lakkaa kirjoittamasta, hän voi yhtä hyvin lakata myös hengittämästä. Niin ei onneksi vielä ole käynyt. Saisio on alkanut taas kirjoittaa. Hän haluaa vaihteeksi kirjoittaa ihmisen synkemmistä puolista. Hän on väsynyt siihen heleyteen, kirkkauteen ja valoon, joka Passiossa oli. Sitten Saisio alkaa kertoa Loirin hautajaisista. Minä ajattelen, nauhuri on nyt vain pakko sulkea. Kirja ei valmistu koskaan, jos annan tuon ihmisen puhua minulle.”
Teosta lienee vaikeaa kirjoittajan lopettaa tai lukijan laskea käsistään, koska kohdehenkilö, yhä aktiivinen kirjailija ja taitelija, on niin loputtoman kiinnostava. Täynnä tasoja, täynnä tarinoita, täynnä puolia. Paljon.
Junkkaalan lämmin ystävyyssuhde Saisioon näkyy teoksessa hyvin, mutta se ei onneksi estä häntä tuomasta esiin myöskään ristiriitoja tai kriittisempiä ääni. Teos on syvä, avoin ja rehellinen, ja siihen on myös haastateltu kunnioitettavaa määrää Saison kollegoita ja lähipiiriä. Elämäkerralle poikkeuksellinen sinä-muoto tuo siihen myös aivan omanlaisensa, intiimin tason. Viehätyin tästä ratkaisusta kovasti, ja kirjoittaja perustelee sen myös kirjassa hyvin:
”Hän-muodon suurin ongelma oli se, että se tuottaa illuusion objektiivisuudesta ja neutraalista kertojasta. Minulla kuitenkin on subjektiivinen käsitys Saisiosta.
Ei siis minä eikä hän. Jäljelle jäi sinä.
Entä jos kirjoittaisin elämänkerran Saisiolle, sinuttelisin häntä. Kokeilin sinä-muotoa, se tuntui jännittävältä ja henkilökohtaiselta, välittömästi oikealta. En kirjoittanut enää tuntemattomalle lukijalle, vaan minulla oli vastaanottaja, sinä, Pirkko Saisio. Siitä lähtien elämänkerran kirjoittaminen on ollut kuin kirjeen kirjoittamista.”
En voi kuin ihailla Junkkaalan kykyä kirjoittaa ja Saision kykyä kertoa. Kuten Saision monissa autofiktiivisissä teoksissakin, myös elämäkerrassa absoluuttinen totuus pakenee, muistot, tarinat ja tulkinnat saavat tilaa.
Sain kauan odottamani lähes tuhatsivuisen elämäkerran yhdestä pitkäaikaisimmista suosikkikirjailijoistani, kenties yhdestä minulle kaikkein tärkeimmästä, enkä joutunut pettymään! Teoksessa perataan avoimesti kirjailijan monivaiheista elämää kipuineen ja menestyksineen, ja taiteelliselle työlle jätetään paljon tilaa. Ja miksi ei jätettäisi - mikä hengästyttävä tekijä hän onkaan! Seuraavaksi tekeekin mieli alkaa lukea uudelleen läpi Saision laajaa, kirjallista tuotantoa, johon huomaan palaavani kerta toisensa jälkeen. Etenkin hänen omaelämäkerrallisen trilogiansa olen lukenut monia kertoja, ja tulen varmasti lukemaan vielä uudelleen. En malttaisi myöskään millään odottaa Saision seuraavaa teosta, ja seuraavaa. "Yks tekee vaan. "
Olen ollut nyt reilun viikon ja hieman alle 1000 sivun ajan Pirkko Saisio kuplassa. Sain Heini Junkkaalan teoksen Pirkko Saisio -sopimaton joululahjaksi kumppaniltani ja nyt olen saanut sen päätökseen. Huh!
Junkkaalan kirjoittama elämäkerta on paljon. Se on pitkä, runsas, rönsyilevä, reflektoiva, kommentoiva, haastava, huvittava ja kirjallisesti hieno teos. Junkkaala on valinnut kirjoittaa kirjan sinulle, Pirkko Saisiolle. Faktoja tiskiin lyövän teoksen sijaan käsillä on tarina, kuin kaunokirjallinen teos, jota lukee kuin odottaen, että mysteeri selviää. Junkkaala tekeekin heti alussa selväksi, että kaikki kirjassa kerrottu ei välttämättä pidä sellaisenaan paikkaansa. Saisio on tarinankertoja, joka saattaa muistaa asiat niin, että niistä syntyy hyvä tarina, ei välttämättä kaikkia faktoja paikallaan pitäen.
Useampi on sanonut kirjan luettuaan, että olisi halunnut jatkaa sen parissa vielä. Joo, joo, niin minäkin. Saisio on kiehtova ja kiinnostava henkilö, voimakas ja palava, elämänjanoinen, utelias ja antava. Saisio on paljon ja kirja hänestä on äärettömän kiehtova.
Pidin siitä, miten kirja runsaili ja rönsyili, lisäsi kerroksia, käänteitä, esimerkkejä ja anekdootteja sivu sivun jälkeen vähän lisää. Kirja on upea, koska se on niin muhkea.
Silti lukiessani ajattelin, että kirjaa olisi voinut karsia, rajata ja tiivistää vähän. Kirja kärsi hieman toistosta, turhaan alleviivaavista esimerkeistä ja anekdooteista, jotka ovat varmasti Saision tuntevasta kirjailijasta tärkeämpiä, kuin mitä ne etäämmällä olevalle lukijalle näyttäytyvät. Pienellä karsimisella kirjasta olisi saanut luettavamman ilman, että sen runsaus ja mahtipontisuus kärsisi. Nyt kirjan keskivaiheilla tuntui olevan hieman löysää, ja loppu oli hieman hajanainen, joskin siis todella kiinnostava! Mutta - pidän myös siitä ajatuksesta, että tähän teokseen on tallennettu tämä kaikki. Koko kiehtova tarina. Tarina, joka jatkuisi yhä ja josta voisi kirjoittaa varmasti toisen samanlaisen järkäleen.
Ennen kirjan lukemista tiesin Saisiosta vähän. Nyt tiedän aika paljon. Kirjan innoittamana ostin jo yhden Saision kirjan itelleni. Seuraavaksi tarkoitus onkin tutustua Saision omaan tuotantoon.
Pidin alkupuolesta todella paljon; ehkä juuri siksi, ettei siinä tapahtunut mitään kovin mullistavaa. Kiehtova ajatus ja konsepti, että teoksessa kerrotut tapahtumat ovat henkilön (tai henkilöiden) muistin varassa ja siten epäluotettavia — ja etenkin se, että totuusaspektilla ei tässä teoksessa tunnu olevan juurikaan merkitystä. Tarina menee sen yli, ja hyvä niin.
Siten onkin mielenkiintoista, millä tavalla muut henkilöt tai enemminkin ehkä hahmot ovat kerrottu Saision oman henkilöhahmon ympärille; välillä tästä tulee niin sanotusti jalustalle nostamisen tunne, jonka osaltaan aiheuttaa myös kerronta toisessa persoonassa. Tästä huolimatta kerrontatavan valinta oli kuitenkin mielestäni onnistunut ja sopiva tämän tyyppiseen massiiviseen, osittain väritettyyn ja liioiteltuun teokseen.
Puolivälistä eteenpäin olisin tiivistänyt kirjaa runsaasti, mutta tämä onkin oma mielipiteeni, sillä toisten ihmisten parisuhdekiemurat eivät kiinnosta minua yhtä paljon kuin alkupuolen kaltainen kasvukertomus ja lapsuuden reflektointi vasten nykyhetkeä, aikuisuutta. Tämä oli kirjan parasta antia; alkupuolelle olisin antanut tähden enemmän. Toiseksi pidin Saision sekä Junkkaalan pohdinnoista taiteesta ja kirjoittamisesta, mikä oli monin kohdin toteavaa mutta oivaltavaa: "Sinulla on voimakas sisäinen maailma, joka kiinnostaa sinua lopulta enemmän kuin muiden maailmat. Juuri tämä tekee sinusta kirjailijan."
Vuoden sadas lukemani kirja on tämä lähes tuhatsivuinen jötkäle, josta ihminen kyllä tulee ravituksi pitkäksi aikaa. Miulle kävi niin, että kun tiesin kirjan olevan pitkä, en edes yrittänyt ahmia sitä, vaan nautiskelin menemään neljän viikon laina-ajan puitteissa.
Sopimaton on väistämättä yksi parhaista lukemistani elämäkerroista koskaan.
Heini Junkkaalan ratkaisu kirjoittaa Saisiosta sinä-muodossa on kertakaikkisen toimiva ja tuo kirjaan aivan toisenlaisen ulottuvuuden. Nyt näkökulma onkin konservoijan, joka tuo kirjaan ne tarinat ja puolet, jotka hän haluaa päähenkilöstä tallettaa. Junkkaala myös itse tulkitsee ja tuo omaa ääntään esiin, joka toimii mainiosti. Ja vain erityisen hyvistä elämäkerroista mie saan aineksia oman elämän peilaamiseen.
Ja voi miten taitava kirjoittaja hän onkaan! Hän annostelee ja rytmittää tarinaa niin, ettei puutumista tule missään kohtaa - päinvastoin. Saision elämässä tunnetusti tapahtumia ja osa-alueita riittää, joten tällä yhdistelmällä mie ainakin vain nautiskelin menemään.
Tätä kirjaa minun on vaikea arvioda minkäänlaisella objektiivisella silmällä, koska Pirkko Saisio on itselleni jo valmiiksi niitä ihmisiä, joissa lähes kaikki on kiinnostavaa. Eipä tätä elämänkertaa toisaalta oltu ”objektiivisella” silmällä myöskään kirjoitettu. Junkkaalan ottama näkökulma oli suoran tietoinen siitä, ettei yhdenkään ihmisen elämänkerta paljasta tästä tyhjentävää totuutta. Etenkin elämänkerturin huomiot päähenkilönsä taipumuksesta liioitella omia juttujaan teki lukukokemuksesta raikkaan. Saisio on todellinen tarinankertoja, eikä hyviä juttuja pidä jättää pois vain siksi, etteivät ne välttämättä täsmäisi todellisuuden kanssa. Mikä juttu täsmäisikään edes viikon, saati vaikkapa kuudenkymmenen vuoden päästä tapahtumisestaan? Harva huonostikaan muistettu juttu on kuitenkaan yhtä herkullinen, hersyvä ja ajoittain anekdoottimaista viisauttakin uhkuva kuin Pirkko Saision!
Tämä oli varmasti mukaansatempaavin kaikista koskaan lukemistani tai kuuntelemistani elämäkerroista.
Heini Junkkaala on yksinkertaisesti loistava. Hänen kielensä soljuu. Hän kertoo päätyneensä käyttämään entisestä opettajastaan, työkaveristaan ja ystävästään Pirkko Saisiosta sinä-pronominia, koska kaikki muut vaihtoehdot tuntuivat vääriltä. Suora puhuttelu toimiikin mainiosti. Se ikään kuin päästää lukijan kuuntelemaan näiden kahden välistä keskustelua, jota käydään milloin missäkin, usein baarissa. Sitä tuntee olevansa sisällä jossakin eikä malta lähteä pöydästä mihinkään, koska kohta kerrotaan varmasti jotain vielä kiinnostavampaa ja entistä hauskempia anekdootteja.
Äänikirjan lukijana on Hannamaija Nikander, yksi suosikeistani. Pidän hänen äänestään ja vähäeleisestä tavastaan lukea.
Pirkko Saisiolta olen tähän asti lukenut lähinnä hänen upean trilogiansa, hienon Passion ja Betoniyön. Nyt lukulistalle meni muutama muukin, alkaen esikoisesta eli Elämänmenosta.
Helmet-haasteessa laitan tämän nyt ainakin alustavasti kohtaan Kirjan kannen pääväri on musta. (Edit: siirtyykin kohtaan 39: kirjassa on bi- tai panseksuaalinen henkilö.) Sopii myös kohtiin 1, 4, 5, 7, 9, 14, 16, 17, 24, 29, 32, 41, 44. Lisäksi voin kuvitella, että kirjailijat ja kirjastolaiset suosittelevat kirjaa lämpimästi.
Äänikirjana automatkojen aikana kuunneltu, noin vuoden mittainen urakka. Perinpohjainen elämäkerta, liiankin, mutta se oli selkeästi myös yksi kirjan pointeista, olla mahdollisimman kattava ja täydellinen kuvaus kaikesta siitä, mitä Pirkko Saisio on ollut. Itse olisin kyllä pärjännyt vähemmälläkin tiedolla Saision esivanhemmista ja lopetustakin olisi voinut trimmata napakammaksi, mutta sitten se olisi ollut eri kirja.
Kirjan kirjoittamisen prosessi on mielenkiintoisella tavalla kirjoitettu kirjaan mukaan, samoin kirjoittajan ja Saision läheinen suhde. Poikkeuksellinen sinä-muoto on hyvin luonteva.