What do you think?
Rate this book
Samat sanat : kirjoituksia kääntäjän elämästä
Kääntäjä ja taiteilijaprofessori Tarja Roinila (1964-2020) oli suvereeni kielen ja kirjallisuuden ihminen. Hän suomensi proosaa, runoutta ja filosofiaa; opetti, tulkkasi, toimitti – ja kirjoitti.
Roinila piti kääntämistä aivan omanlaisenaan tapana tehdä kirjallisuutta. Hänelle kääntämisen ihme oli kahden, toisilleen vieraan kielen dialogissa ja hankauksessa, jossa kielieron vastus voitetaan, ja omasta kielestä nousee esiin jotain vieraan esiin kutsumaa. Ihmeen saa aikaan alkuteos, joka auttaa ja pakottaa solmimaan ennennäkemättömiä yhteyksiä kielten välillä.
Utelias ja analyyttinen Roinila osallistui koko 1990-luvulla alkaneen uransa ajan kirjalliseen keskusteluun. Hän kehitti pitkään esseeääntään, jossa yhdistyvät hänen värikäs ja lukenut persoonansa ja hurja intohimonsa kieleen. Pitkään tekeillä ollut esseekokoelma ei kuitenkaan koskaan ehtinyt valmistua Roinilan kuoltua liikenneonnettomuudessa. Samat sanat kokoaa yhteen Roinilan julkaistuja ja ennen julkaisemattomia kirjoituksia.
Mika Kukkonen (s. 1977) työskentelee ulkoministeriössä yksikönpäällikkönä. Vapaa-aikanaan hän lukee ja kirjoittaa proosaa, toimii ateljeekriitikkona ja valokuvaa lintuja. Kukkonen kuului Tarja Roinilan laajaan ystäväpiiriin.
Roinila piti kääntämistä aivan omanlaisenaan tapana tehdä kirjallisuutta. Hänelle kääntämisen ihme oli kahden, toisilleen vieraan kielen dialogissa ja hankauksessa, jossa kielieron vastus voitetaan, ja omasta kielestä nousee esiin jotain vieraan esiin kutsumaa. Ihmeen saa aikaan alkuteos, joka auttaa ja pakottaa solmimaan ennennäkemättömiä yhteyksiä kielten välillä.
Utelias ja analyyttinen Roinila osallistui koko 1990-luvulla alkaneen uransa ajan kirjalliseen keskusteluun. Hän kehitti pitkään esseeääntään, jossa yhdistyvät hänen värikäs ja lukenut persoonansa ja hurja intohimonsa kieleen. Pitkään tekeillä ollut esseekokoelma ei kuitenkaan koskaan ehtinyt valmistua Roinilan kuoltua liikenneonnettomuudessa. Samat sanat kokoaa yhteen Roinilan julkaistuja ja ennen julkaisemattomia kirjoituksia.
Mika Kukkonen (s. 1977) työskentelee ulkoministeriössä yksikönpäällikkönä. Vapaa-aikanaan hän lukee ja kirjoittaa proosaa, toimii ateljeekriitikkona ja valokuvaa lintuja. Kukkonen kuului Tarja Roinilan laajaan ystäväpiiriin.
- GenresNonfiction
243 pages, Paperback
First published January 1, 2022
10 people are currently reading
115 people want to read
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 12 of 12 reviews
June 2, 2022
Suomentaminen on yksi lempiaiheitani ja tartun innolla aihetta käsitteleviin kirjoihin. Tarja Roinilan (1964–2020) Samat sanat : Kirjoituksia kääntäjän elämästä pääsikin heti varauksen saavuttua lukulistani ykköseksi. Roinila oli mestarillinen taideproosan ja runouden suomentaja, jonka monet tuntevat varmasti parhaiten Thomas Bernhardin suomentajana. Roinilan menehtyminen liikenneonnettomuudessa vuonna 2020 oli suuri isku suomalaisen käännöskirjallisuuden kentälle.
Roinila oli ennen menehtymistään aloittanut kirjoituskokoelman kasaamisen. Mika Kukkonen on saattanut kokoelman julkaisukuntoon. Mukana on lehdissä julkaistuja kirjoituksia, teosten jälkipuheita ja ennen julkaisemattomia kirjoituksia. Bernhardinsa lukeneille mukana on tuttua tavaraa, mutta esimerkiksi Pakkasen suomentajan jälkikirjoitus on niin timanttista tavaraa, että se oli ilo lukea uudestaan tässä yhteydessä.
Suomentaminen on minulle taikuutta ja aivan erityisesti ihmettelen Roinilan kaltaisia moniosaajia. Saksalaisen äidin vuoksi saksa oli toisena kotikielenä ilmeinen kielivalinta Roinilalle, mutta eihän hän siihen tyytynyt: hän opiskeli myös ranskan ja espanjan sellaiselle tasolle, että pystyi suomentamaan näistä kielistä runoutta ja vaativia filosofisia tekstejä. Tällainen englantia, kouluruotsia ja saksan alkeita osaava kieliummikko ei voi kuin kadehtia.
Useammassa tekstissä Roinila pohtii kääntämisen olemusta. Sehän on itsessään paradoksaalista. Käännöksen pitää olla yhtä aikaa hyvää tekstiä kohdekielellä ja uskollinen käännös alkuteoksesta. Teoriassa kääntämisen tarkoitus on yksinkertainen: siirtää merkitys yhdestä kielestä toiselle. Käytännössä se ei tietenkään ole niin yksinkertaista, koska ei ole olemassa yksinkertaista taulukkoa eri kielten vastaavuuksista. Jos olisi, ihmiskääntäjiä ei tarvittaisi. Kun Roinila analysoi Ali Smithin romaania Oli kerran kello nolla ja Kristiina Drewsin suomennosta siitä, tärkein huomio lienee se, että kääntämisen yksikkönä ei koskaan ole sana tai lause, vaan koko teos. Ei ole tarkoituksenmukaista yrittää saada jokainen Smithin sanaleikki suomennettua sellaisenaan; sehän on mahdotonta. Tärkeää on kääntää niin, että syntyy samalla tavalla sanoilla leikkivää hyvää suomea. Sanaleikit tulevat siis luonnostaan vähän eri tavalla ja vähän eri kohtiin, mutta lopputulos luo saman vaikutelman.
Aivan erityisen herkullista on, kun Roinila ruotii omaa käännöstään meksikolaisen runoilijan Coral Brachon runosta "Agua de bordes lúbricos". Vuosia myöhemmin Roinila on tyytymätön joihinkin ratkaisuihin, joita silloin teki, ja tekee samalla hyvin selväksi sen, miksi kaunokirjallisuuden kääntäminen on taidetta eikä mekaanista työtä. Sekä uusi että vanha käännös ovat oikeita, eikä toinen taida olla toista oikeampi, mutta kumpikaan ei myöskään ole lopullisesti valmiita, vaan jättävät aivan hyvin tilaa uusille käännöksille.
Itse aion ottaa opikseni sen verran, että en enää sano kirjoja arvioidessani näin: "käännöksen laadusta en osaa sanoa mitään, kun en ole lukenut alkukielistä". Ei ole tarpeen verrata käännöstä alkuteokseen voidakseen arvioida suomennoksen laatua. Suomennos on hyvä, silloin kun se on hyvää suomea eivätkä esimerkiksi alkuteoksen kielen rakenteet paista läpi käännöksestä. Jos teos on huono, alkuteosta lukematta jää toki epäselväksi, onko vika huonossa käännöksessä vai huonossa alkuteoksessa, mutta muutoin lienee syytä vain luottaa, että kääntäjä toimii eettisesti ja pyrkii parhaansa mukaan tekemään kunniaa alkuteokselle. Suora vertailu alkuteokseen on joka tapauksessa lopulta tarpeetonta.
Samat sanat on hieno kokoelma mielenkiintoisia kirjoituksia kääntämisestä. Harva aihe minua näin ilahduttaa ja kun Tarja Roinilan ajattelu kääntämisen suhteen on niin terävää ja perinpohjaista, en voi kuin ihastella. Mikä hurja menetys Roinilan poismeno kirjallisuuden kannalta olikaan, ajatella kun tämän saman kokoelman olisi vielä saanut Roinilan itsensä kokoamana ja viimeistelemänä, puhumattakaan niistä käännöstöistä, jotka jäivät tekemättä.
Roinila oli ennen menehtymistään aloittanut kirjoituskokoelman kasaamisen. Mika Kukkonen on saattanut kokoelman julkaisukuntoon. Mukana on lehdissä julkaistuja kirjoituksia, teosten jälkipuheita ja ennen julkaisemattomia kirjoituksia. Bernhardinsa lukeneille mukana on tuttua tavaraa, mutta esimerkiksi Pakkasen suomentajan jälkikirjoitus on niin timanttista tavaraa, että se oli ilo lukea uudestaan tässä yhteydessä.
Suomentaminen on minulle taikuutta ja aivan erityisesti ihmettelen Roinilan kaltaisia moniosaajia. Saksalaisen äidin vuoksi saksa oli toisena kotikielenä ilmeinen kielivalinta Roinilalle, mutta eihän hän siihen tyytynyt: hän opiskeli myös ranskan ja espanjan sellaiselle tasolle, että pystyi suomentamaan näistä kielistä runoutta ja vaativia filosofisia tekstejä. Tällainen englantia, kouluruotsia ja saksan alkeita osaava kieliummikko ei voi kuin kadehtia.
Useammassa tekstissä Roinila pohtii kääntämisen olemusta. Sehän on itsessään paradoksaalista. Käännöksen pitää olla yhtä aikaa hyvää tekstiä kohdekielellä ja uskollinen käännös alkuteoksesta. Teoriassa kääntämisen tarkoitus on yksinkertainen: siirtää merkitys yhdestä kielestä toiselle. Käytännössä se ei tietenkään ole niin yksinkertaista, koska ei ole olemassa yksinkertaista taulukkoa eri kielten vastaavuuksista. Jos olisi, ihmiskääntäjiä ei tarvittaisi. Kun Roinila analysoi Ali Smithin romaania Oli kerran kello nolla ja Kristiina Drewsin suomennosta siitä, tärkein huomio lienee se, että kääntämisen yksikkönä ei koskaan ole sana tai lause, vaan koko teos. Ei ole tarkoituksenmukaista yrittää saada jokainen Smithin sanaleikki suomennettua sellaisenaan; sehän on mahdotonta. Tärkeää on kääntää niin, että syntyy samalla tavalla sanoilla leikkivää hyvää suomea. Sanaleikit tulevat siis luonnostaan vähän eri tavalla ja vähän eri kohtiin, mutta lopputulos luo saman vaikutelman.
Aivan erityisen herkullista on, kun Roinila ruotii omaa käännöstään meksikolaisen runoilijan Coral Brachon runosta "Agua de bordes lúbricos". Vuosia myöhemmin Roinila on tyytymätön joihinkin ratkaisuihin, joita silloin teki, ja tekee samalla hyvin selväksi sen, miksi kaunokirjallisuuden kääntäminen on taidetta eikä mekaanista työtä. Sekä uusi että vanha käännös ovat oikeita, eikä toinen taida olla toista oikeampi, mutta kumpikaan ei myöskään ole lopullisesti valmiita, vaan jättävät aivan hyvin tilaa uusille käännöksille.
Itse aion ottaa opikseni sen verran, että en enää sano kirjoja arvioidessani näin: "käännöksen laadusta en osaa sanoa mitään, kun en ole lukenut alkukielistä". Ei ole tarpeen verrata käännöstä alkuteokseen voidakseen arvioida suomennoksen laatua. Suomennos on hyvä, silloin kun se on hyvää suomea eivätkä esimerkiksi alkuteoksen kielen rakenteet paista läpi käännöksestä. Jos teos on huono, alkuteosta lukematta jää toki epäselväksi, onko vika huonossa käännöksessä vai huonossa alkuteoksessa, mutta muutoin lienee syytä vain luottaa, että kääntäjä toimii eettisesti ja pyrkii parhaansa mukaan tekemään kunniaa alkuteokselle. Suora vertailu alkuteokseen on joka tapauksessa lopulta tarpeetonta.
Samat sanat on hieno kokoelma mielenkiintoisia kirjoituksia kääntämisestä. Harva aihe minua näin ilahduttaa ja kun Tarja Roinilan ajattelu kääntämisen suhteen on niin terävää ja perinpohjaista, en voi kuin ihastella. Mikä hurja menetys Roinilan poismeno kirjallisuuden kannalta olikaan, ajatella kun tämän saman kokoelman olisi vielä saanut Roinilan itsensä kokoamana ja viimeistelemänä, puhumattakaan niistä käännöstöistä, jotka jäivät tekemättä.
April 30, 2022
Aina kiehtoo se, mitä kirjoittavat ne, jotka hankkivat leipänsä hyvin konkreettisella tasolla muiden kirjoittamien tekstien syynäämisestä: siis kääntäjät ja äidinkielenopettajat. Samat sanat on juuri sitä mitä osaa odottaa ja toivoa. Kirjoittamista, jonka taustalla hohkaa vuosikymmeniä mestarillista lukemista ja kääntämistä, tekstin miettimistä perusteellisemmin kuin kirjoittajakaan mietti.
Kirjakevättäni katsellessa ihmetyttää itseänikin, että miten en ole kaikesta tästä haltioitumisesta aivan näännyksissä, mutta minkäs teet kun käsiin on päätynyt pelkkää hyvää. Samat sanatkin herätti moneen otteeseen halun lähteä pyöräilemään muistokynttilää Herttoniemeen ja/tai nimeämään lapsen Tarjaksi (Halonenkin tietysti samaan syssyyn). Ehkä niteen loppuun liitetyn, Roinilan tuotannon listauksen läpikäyminen olisi lopulta parhaiten paikallaan elämäntyön arvostuksen eleenä.
Kirja ei ole siinä mielessä harkittu kokonaisuus kuin Roinilan tekeillä ollut esseekokoelma olisi ollut, vaan koostuu pääosin aiemmin julkaistuista, viimeistä piirtoa myöten hiotuista teksteistä ja lyhyemmistä, yhden teeman ympärille kiertyvistä vedoista, myös yhdestä työpäiväkirjasta. Vaikka lukiessa ajatukset vaihettuivat toisinaan siihen, millainen olisi ollut teosten kokonaisuudelle paljon painoarvoa antaneen ihmisen oma näkemys yhtenäisestä entiteetistä, on teos selvästi toimitettu rakkaudella. Aloitus ja lopetus tuntuvat niin osuvilta kuin suinkin: aamupalan lomassa innostumisesta ja työhön tarttumisesta siihen, miten kirjoittajan läsnäolo jää tekstissään hengittämään.
Alunperin aivan erillisten tekstien yhteen tuominen myös nostaa kauniisti esiin ne ajatukset, joihin Roinila palasi uudestaan, joihin hän vaikuttaa ankkuroituneen. Mieleen jäi ainakin kääntämisen perusdilemma uskottavuuden ja uskollisuuden välillä (tai vapauden ja täsmällisyyden, kts. pohdinnasta esimerkiksi 128-129), Goethen ajatus siitä, että käännösten kautta alkukielessään jo pureskeltu teos saa uuden elämän, ja se, että käännettäessä perusyksikkö on teos, eikä ala-asteen käännösharjoitusten hengessä lauseet. Atomeiksi purkavat esimerkit kääntämisen prosessista olivat kiehtovaa luettavaa ja tarjosivat toivottavasti hyvän lähtökohdan kysyä kääntäjiltä kysymyksiä, joihin he haluaisivat vastata.
Sain tästä niin paljon, aivan erityisesti loppuun asti mutta naureskellen mietitystä kielenkäytöstä. "Kotiinkantokunto" on ihana neologismi; putkiremontin kulttuuris-sosiologinen laahus on täydellisen terävä sanallistus; "pähkiminen" ja "söhry" prikulleen kontekstissaan avautuvina ilmentävät suomen kelpoisuutta suoltaa tyhjästä ihan sisällöllistä...
Ja kun Roinila toteaa, että toista kieltä halutaan niin kuin toista lasta halutaan, ja kun hän sanallistaa kielen opiskelun alkuvaiheen tuskaa ja euforiaa, voin vain ihmetellä miten hyvin sanottu, miten olisin itse sanonut niin jos olisin osannut, miten ei ilmene mitään yllykkeitä ilmaista toisin sanoin, vaan kaikki on niin oikein. Teoksen nimi on osuvaakin osuvampi siis.
Kirjakevättäni katsellessa ihmetyttää itseänikin, että miten en ole kaikesta tästä haltioitumisesta aivan näännyksissä, mutta minkäs teet kun käsiin on päätynyt pelkkää hyvää. Samat sanatkin herätti moneen otteeseen halun lähteä pyöräilemään muistokynttilää Herttoniemeen ja/tai nimeämään lapsen Tarjaksi (Halonenkin tietysti samaan syssyyn). Ehkä niteen loppuun liitetyn, Roinilan tuotannon listauksen läpikäyminen olisi lopulta parhaiten paikallaan elämäntyön arvostuksen eleenä.
Kirja ei ole siinä mielessä harkittu kokonaisuus kuin Roinilan tekeillä ollut esseekokoelma olisi ollut, vaan koostuu pääosin aiemmin julkaistuista, viimeistä piirtoa myöten hiotuista teksteistä ja lyhyemmistä, yhden teeman ympärille kiertyvistä vedoista, myös yhdestä työpäiväkirjasta. Vaikka lukiessa ajatukset vaihettuivat toisinaan siihen, millainen olisi ollut teosten kokonaisuudelle paljon painoarvoa antaneen ihmisen oma näkemys yhtenäisestä entiteetistä, on teos selvästi toimitettu rakkaudella. Aloitus ja lopetus tuntuvat niin osuvilta kuin suinkin: aamupalan lomassa innostumisesta ja työhön tarttumisesta siihen, miten kirjoittajan läsnäolo jää tekstissään hengittämään.
Alunperin aivan erillisten tekstien yhteen tuominen myös nostaa kauniisti esiin ne ajatukset, joihin Roinila palasi uudestaan, joihin hän vaikuttaa ankkuroituneen. Mieleen jäi ainakin kääntämisen perusdilemma uskottavuuden ja uskollisuuden välillä (tai vapauden ja täsmällisyyden, kts. pohdinnasta esimerkiksi 128-129), Goethen ajatus siitä, että käännösten kautta alkukielessään jo pureskeltu teos saa uuden elämän, ja se, että käännettäessä perusyksikkö on teos, eikä ala-asteen käännösharjoitusten hengessä lauseet. Atomeiksi purkavat esimerkit kääntämisen prosessista olivat kiehtovaa luettavaa ja tarjosivat toivottavasti hyvän lähtökohdan kysyä kääntäjiltä kysymyksiä, joihin he haluaisivat vastata.
Sain tästä niin paljon, aivan erityisesti loppuun asti mutta naureskellen mietitystä kielenkäytöstä. "Kotiinkantokunto" on ihana neologismi; putkiremontin kulttuuris-sosiologinen laahus on täydellisen terävä sanallistus; "pähkiminen" ja "söhry" prikulleen kontekstissaan avautuvina ilmentävät suomen kelpoisuutta suoltaa tyhjästä ihan sisällöllistä...
Ja kun Roinila toteaa, että toista kieltä halutaan niin kuin toista lasta halutaan, ja kun hän sanallistaa kielen opiskelun alkuvaiheen tuskaa ja euforiaa, voin vain ihmetellä miten hyvin sanottu, miten olisin itse sanonut niin jos olisin osannut, miten ei ilmene mitään yllykkeitä ilmaista toisin sanoin, vaan kaikki on niin oikein. Teoksen nimi on osuvaakin osuvampi siis.
May 27, 2022
Ihana, ihana kirja. (Ja tietenkin myös surullinen, haikea.) Roinilan riemu kielten ja kääntämisen ihmeen ja paradoksin äärellä on tarttuvaa, ajattelu syvällistä ja ilmaisu kirkasta. Minussa heräsi pitkästä aikaa tunne siitä, että kielten oppiminen ja kielen käyttäminen kaikessa moninaisuudessaan on yksi maailman kiehtovimpia asioita.
August 29, 2022
Postuumisti julkaistu essee-/tekstikokoelma kääntäjä Tarja Roinilan sekä aiemmin julkaistuja että täysin julkaisemattomia tekstejä. Upeita lauseita, hienoja ajatuksia kääntämisestä, kirjallisuudesta, alkutekstin ja käännetyn version yhteyksistä ja silloista. Kokonaisuutena huomaa, ettei tämä ole Roinilan itsensä kokoama, mutta tavallaan tällaisena hajanaisena se tuo kunniaa myös keskeneräisyydelle. Ja sille, miten arvaamatta joskus elämä päättyy ennen kuin ehtii olla millään tapaa valmis.
September 25, 2024
tuun miettimään tätä kirjaa ja näitä ajatuksia varmasti vielä pitkään. hassua miten joku näin spesifiin aiheeseen (kääntämiseen) keskittyvä kirja voi sanoa näin paljon myös elämästä ja ihmisistä. tähän päättyy myös kesä koska alotin tän joskus ihan alkukesästä ja oon lukenu tätä riippumatossa ja junassa matkalla seikkailuihin.
Read
July 10, 2022Vielä tämän kirjan lukemisen ollessa kesken tein useammankin stoorin Instagramiin. Se tietysti johtuu siitä, että moni teoksessa esiin tuleva juttu resonoi niin vahvasti, että en malttanut olla hiljaa.
Pari vuotta sitten tapaturmaisesti menehtynyt Roinila (1964-2020) on yksi arvostetuimpia suomalaisia kääntäjiä. Postuumisti julkaistun teoksen esseet kiertävät, kosiskelevat ja kiemurtelevat kääntämisen ympärillä, sen ristiriitaisuuksissa ja umpikujilta tuntuvissa tilanteissa. Kääntämisen rinnalla kulkevat kieli, lukeminen ja kirjoittaminen, jotka kaikki vaikuttavat toisiinsa.
Teoksen kantavia ajatuksia on, että kääntäminen ei ole kääntämistä sana kerrallaan, vaan kääntämisen perusyksikkö on koko teos. Roinila suhtautuu työhönsä intohimolla, eikä todellakaan päästä itseään helpolla.
Monet teoksen teksteistä on aiemmin julkaistuja, joten pientä päällekkäisyyttä löytyy, mutta se ei haitannut mitenkään ja mukana on myös aiemmin julkaisematonta aineistoa. Roinila on kääntänyt useita teoksia itävaltalaiselta Thomas Bernhardilta, joten tämä on itseoikeutetusti mukana myös näissä esseissä. Roinila kirjoittaa myös mm. Ali Smithistä, Harri Nordellista, Coral Brachosta ja ranskalaisesta fenomenologista Maurice Merleau-Pontysta. Erityisesti jälkimmäiseen liittyvät pohdinnat olivat kovasti mieleeni, sillä Merleau-Pontylla on minuun sähköistävä vaikutus ja häntä/hänestä lukiessani ajauduin usein erinäisiin ajatuskulkuihin ja pohdintoihin, joista palaaminen ns. maan pinnalle tekee välillä tiukkaa. Mikäs sen ihanampaa!
Pari vuotta sitten tapaturmaisesti menehtynyt Roinila (1964-2020) on yksi arvostetuimpia suomalaisia kääntäjiä. Postuumisti julkaistun teoksen esseet kiertävät, kosiskelevat ja kiemurtelevat kääntämisen ympärillä, sen ristiriitaisuuksissa ja umpikujilta tuntuvissa tilanteissa. Kääntämisen rinnalla kulkevat kieli, lukeminen ja kirjoittaminen, jotka kaikki vaikuttavat toisiinsa.
Teoksen kantavia ajatuksia on, että kääntäminen ei ole kääntämistä sana kerrallaan, vaan kääntämisen perusyksikkö on koko teos. Roinila suhtautuu työhönsä intohimolla, eikä todellakaan päästä itseään helpolla.
Monet teoksen teksteistä on aiemmin julkaistuja, joten pientä päällekkäisyyttä löytyy, mutta se ei haitannut mitenkään ja mukana on myös aiemmin julkaisematonta aineistoa. Roinila on kääntänyt useita teoksia itävaltalaiselta Thomas Bernhardilta, joten tämä on itseoikeutetusti mukana myös näissä esseissä. Roinila kirjoittaa myös mm. Ali Smithistä, Harri Nordellista, Coral Brachosta ja ranskalaisesta fenomenologista Maurice Merleau-Pontysta. Erityisesti jälkimmäiseen liittyvät pohdinnat olivat kovasti mieleeni, sillä Merleau-Pontylla on minuun sähköistävä vaikutus ja häntä/hänestä lukiessani ajauduin usein erinäisiin ajatuskulkuihin ja pohdintoihin, joista palaaminen ns. maan pinnalle tekee välillä tiukkaa. Mikäs sen ihanampaa!
June 8, 2022
Tällaista esseekokoelmaa ei kyllä voi "pisteyttää". Kääntäminen on kiehtovaa, yksittäisten sanojen tai lauseiden tulkinnat ja eri synonyymit voivat viedä käännöksen minne vain kirjoittaja haluaa. Kääntäjä haluaa päästä täydelliseen lopputulokseen, eikä ehkä koskaan saa työtään valmiiksi. Käännöksistä kirjoittaminen ja puhuminen voi olla hieman puuduttavaa ellei ole asiantuntija. Kovaa työtä se kuitenkin on, elintärkeää tässä kirjallisessa maailmassa.
August 3, 2022
Tämä kirja liikutti minua valtavasti. Rehellisyydessään, tarkkuudessaan, intohimossaan.
”Kun rakastun kirjaan, rakastun ääneen. Se on jäljittelemätön, omintakeinen läsnäolo, se mikä tulee lähelle, korvalle, olkapäälle. Puhutaan sävystä, puhutaan tyylistä. Mutta ääni on ehkä tarkin sana, sillä se on fyysinen ja sisältää hengityksen.”
Tekstissä tuntuu, kuuluu vahva läsnäolo. Se on puhetta, johon haluaisin vastata.
”Kun rakastun kirjaan, rakastun ääneen. Se on jäljittelemätön, omintakeinen läsnäolo, se mikä tulee lähelle, korvalle, olkapäälle. Puhutaan sävystä, puhutaan tyylistä. Mutta ääni on ehkä tarkin sana, sillä se on fyysinen ja sisältää hengityksen.”
Tekstissä tuntuu, kuuluu vahva läsnäolo. Se on puhetta, johon haluaisin vastata.
October 26, 2022
tätä kirjaa oli ihana lukea luku silloin, toinen tällöin. Äärimmäisen surullista, että hieno kääntäjä Tarja Roinila kuoli aivan kesken kaiken; mitä maailma menettikään! Onneksi nämä työpäiväkirjamaiset, eri mittaiset esseet ja muut pohdinnat pääsivät kirjoihin ja kansiin. Minusta kääntäjän työ on yksi kiinnostavimista, mutta eihän siitä vauhdikasta realitya saa - tällä tavalla tutustuminen taitaa olla ainoa vaihtoehto.
February 8, 2023
Käännöstoimiston liukuhihnatyöläisenä olen Tarja Roinilan kollega vähän samaan tapaan kuin pikaruokapaikan harjoittelija ja Michelin-ravintolan keittiömestari ovat samalla alalla. Tämä oli enimmäkseen erittäin kiintoisaa luettavaa. Surullista, että Roinilan ura päättyi niin traagisesti.
December 12, 2022
Syvä, briljantti, silti täynnä tiettyä kepeyttä. Avaa ikkunan aliarvostetun, mutta lähes kaikkialla läsnä olevan ammatin käsityöläistaitoon, havaintoihin ja nyansseihin.
August 10, 2023
Essee saksan sanasta doch ja "kieli ja maailma on tehty eri aineesta". Miten ihana kirja.
Displaying 1 - 12 of 12 reviews