Itsetunto on kulttuurisidonnaista hallinnantunnetta. Siinä kai tiivistetysti tämän sisältö.
Ei olisi varmaan pitänyt, mutta yllätyin silti, kuinka kasvatus- ja lapsikeskeinen tämä lopulta oli. Olisi ehkä pitänyt lukea takakansi. Sain tästä paljon uutta ajateltavaa sekä ammatillisesta että yksityiselämän näkökulmasta, ja nautin Keltikangas-Järvisen napakasta ja asiantuntevasta tyylistä. Ei elämässä mitään niin kaoottista ja muuttuvaista, etteikö sitä voisi selittää.
Tähän kuuntelemaani tuoreeseen 2017 vuoden äänikirjaan olisi mielestäni ollut ihan perusteltua korjata mustaihoisen lapsen tilalle esimerkiksi afroamerikkalainen, koska tuskinpa mustaihoisuudella maailmanlaajuisesti on vaikutusta itsetunnon kehitykseen...
Teos on luonteeltaan poleemisempi ja tiedoiltaan varsin vanhentunutta. Liittynee myös siihen, että uskon itsetunnon olevan ensisijaisesti yksilön psykologisen tukirangan määräämää, tyypillisesti läheisten ja ympäristön sosiaalisen hyväksynnän mahdollistamaa. Kuin astronautti toimii emoalukseen kytkettynä tai vanhan ajan syväsukeltaja saa happensa tälle veneen ilmatilasta fasilitoituna meren pohjaan. Itsetunto on tämän 'hapen' turvallisuuden lopputulos, mutta sitä ylläpitävät rakenteet ovat vain letkua vaille näkymättömissä.
Teksti oli itselleni hyödyllisintä kimmokkeena, muun muassa pohdinnot suomalaisesta kansanluonteesta ja kulttuuripiirteiden syntymekanismeista oli kiinnostavaa luettavaa. Tuntuu melkein siltä että teokseen vastaamiseen voisi ihan luoda oman kirjansa. Saavutus sekin, että teos kimmokkeen lailla ottaa lukijan kanssaan dialogiin. Siinä mielessä neljä tähteä, muutoin huomaa että Keltikagas-Järvinen on kyllä kehittynyt tutkijana sitten 90-luvun.
Niin se vain on, että hyvä itsetunto on parasta, mitä vanhemmat voivat lapselleen antaa ja vastaavasti kun taas siinä epäonnistuvat seuraukset ovat pahimmillaan katastrofaaliset. Hyvin harva isä tai äiti tämän valtavan vastuun ymmärtää.