Tunnelmallinen lukuromaani väistämättömistä muutoksista ja pimeän voittavasta valosta.
Vuokko ja Eino saapuvat Lapista lastenvahdeiksi, kun tytär lähtee parisuhdelomalle. Tytär ja mies lentävät kuitenkin eri kohteisiin, ja isovanhemmat ihmettelevät arkea hienossa helsinkiläiskodissa. Loman jälkeen todellisuus yllättää jokaisen, ja eniten sattuu rakkaan sairastuminen.
Eilittä tarkastelee haikean humoristisesti sukupolvien välistä kuilua, salattua rakkautta sekä elämänlangan ohuutta. Vaikka keski-ikäisillä on vaurautta ja vuosia turvanaan, saattaa hämärtyvästä illasta nauttia eniten hän, joka muistaa, miten valo loistaa.
Olipa kaunista kerrontaa ja erityisen mieleenpainuvia kielikuvia. Tykkään tällaisista vähän tuokiokuvamaisista piipahduksista kirjan ihmisten elämään. Tarina on osoittelematon, eikä edes yritä olla mikään suuri kertomus valtavine käännekohtineen. Taika piilee kielessä, arjessa ja lukijan omassa tunnekokemuksessa näiden äärellä.
Anna-Maria Eilittän pienoisromaani Tämäkin hämärä katoaa oli minusta herkkä pieni helmi, tarkasti havainnoiva ja koskettava. Romaanissa on kolme minäkertojaa: keski-ikäinen menestyvä pörssimeklari Lotta Helsingistä sekä hänen vanhempansa, kahdeksankymppiset Eino ja Vuokko Lapista. Ne muutamat kuukaudet, joista romaani kertoo, merkitsevät suurta kriisiä, muutosta ja luopumista kaikkien elämässä.
Lyhyeen muotoon Eilittä saa mahdutettua paljon koskettavaa inhimillistä elämää ja elämän kipupisteitä: sukupolvien kuilua, salattua rakkautta, syvää ystävyyttä, sairautta ja menetyksiä, pitkää parisuhdetta. Äänikirja toi lisäksi hurmaavasti esille Lapin murteen. Iso kiitos siis äänikirjan lukijalle Elsa Saisiolle. Lämmin suositus.
Rehellisesti sanottuna ei voisi vähempää kiinnostaa lukea ruuhkavuosiaan elävän pariskunnan aviokriiseistä. Kaikeksi onneksi 2/3 kirjasta kuitenkin keskittyi Lapissa elävään 80v pariskuntaan, joka puhutteli omaa sieluani paljon enemmän ja teki tästä lukemisen arvoisen :D
En yleensä pidä tällaisista sirpaleisista tarinoista, joissa pitkään mennään vain muutamien hienojen lauseiden kantamana. Löytyi lopusta sitten jo hieman syvempiäkin teemoja, mutta turhan pitkään niitä haudottiin, kun niistä olisi saanut ihan kunnon kirjankin aikaiseksi.
Pidin Elsa Saisiosta äänikirjan kertojana sinänsä, mutta tämä kirja kuuluu kyllä niihin kirjoihin, jotka haluaisin lukea mieluummin perinteisessä paperimuodossa. Kirjan viipyilevä, kaunis kieli, ja sen vaihtuvat kertojat yhdistettynä lyhyisiin automatkoihin, joilla kirjaa kuuntelin, estivät pääsemästä syvälle kirjan tunnelmaan. Lotan henkilöhahmo oli ehkä turhan kärjistetty, pidin enemmän Vuokon ja Einon elämän kuvauksesta. Loppu suorastaan kosketti, sillä ikääntyminen ja kuoleman lähestyminen ovat viime päivinä olleet paljon mielessä tuttavan saaman diagnoosin myötä.
Pieni suuri kirja, jossa lyhyiden tuokiokuvamaisten lukujen myötä käsitellään ihmisen toiveita, haaveita, elämää. Eilittä kuvaa hienosti isovanhempia ja heidän maailmaansa sekä lapsenlapsia. Uraputkessa elävä tytär puolisoineen jää hiukan karikatyyriksi ja kirjassa syntyy turha vastakohtaisuus kaupungin ja maaseudun välille. Kysymykset ovat kuitenkin tärkeitä: mikä on elämässä tärkeää? Mitä tiedämme toisistamme, entä itsestämme? Mitä ja miten muistamme? Kirjan kieli on nautittavaa, tarkkaa ja kaunista. Pohjoisen luontoa ja tärkeitä eläimiä on kuvattu makeilematta. Lievää paatoksellisuutta on kirjoittajan tavassa lopettaa luvut, enkä ymmärtänyt kirjan nimen suhdetta kerrottuun - nämä tämäntyyppiset otsikot tuntuvan olevan muodissa.
Olen törmännyt kirjaan äänikirjasovelluksessa moneen otteeseen ja aina sen juoni on kiinnostanut, mutta kuvaus episodiromaanina on saanut sen näyttäytymään minulle irrallisina tekstinpätkinä joista en todennäköisesti ymmärtäisi paljonkaan. Vihdoin ajattelin kokeilla, ja pah! Kyllä tässä ihan yhtenäinen juoni on ja tapahtumat etenevät jopa lineaarisesti, kolmen eri henkilön: Lotan, Einon ja Vuokon näkökulmasta.
Koskettava kuvaus vanhan pariskunnan viimeisistä vuosista .Myös heidän ruuhkavuosia elävän tyttärensä elämää kuvataan todentuntuisesti. Loppu on haikea, ihan viimeinen käänne ymmärrettävä mutta silti jotenkin liikaa..
Vähäeleinen, mutta suuria asioita käsittelevä kirja. Arkinen, mutta ihmisen elämän isot käänteet silti keskiössä. Tavallisiä ihmisiä, mutta suuria persoonia. Viehättävä, arkisuudellaan hurmaava teos.
Pidin alussa tylsänä, loppua kohden kuitenkin kirjan hiljaisesti värähtelevä haikeus aukesi tällekin lukijalle. Vaatimattomien ihmisten ( ” minulla oli pieni pala taivasta ja se riitti hyvin”) taitava ja koskettava kuvaus. Lapissa ei kuitenkaan ole rusakoita!
Pidin kirjan alusta, mutta tarina lähtikin nopeasti aivan toiseen suuntaan. Kirjasta jäi hieman keskeneräinen ja mitäänsanomaton fiilis, en saanut oikeastaan mistään kiinni.