Kauneuspilkut ropisevat ja peittävät maan. Ne tulevat iholle ja piirtävät ääriviivoja ja samalla uudet rajaukset silmiin. Vihdoin voi vain kellua kuolemanväsyneenä ja keskittyä omaan ruumiiseensa.
Miira Luhtavaaran kolmas runokokoelma liikkuu luomillaan pinnoilla, jotka leikittävät, ehostavat ja kuvittelevat pinnallisuuden eri merkityksiä. Paikoin se hukuttautuu pinnan alle, paikoin tunnustelee kieltä ja maalaa vyöryviä hyökyjä, joiden vaahdossa lymyää pieni neroneito, kirjaimellinen malli.
Pinnallisuuden kosketukseen tekee mieli vastata. Se katselee meitä peilistään ja yllyttää tuntemaan. Vain sen pintajännitys pitää meidät nimettöminä.
Miira Luhtavaara (s. 1983) asuu Helsingissä ja on koulutukseltaan psykologian maisteri. Hän on opiskellut kirjoittamista Kriittisessä korkeakoulussa ja kirjoittanut runojen lisäksi tekstejä näytelmiin ja muihin esityksiin mm. Ylioppilasteatterissa ja TRES-ryhmässä. Hänen runojaan on aiemmin julkaistu Suuren runokilpailun antologiassa (2013). Ruohikon luut on hänen esikoisteoksensa.
Miira Luhtavaara (s. 1983) on palkittu runoilija, jonka esikoiskokoelma Ruohikon luut (Teos, 2014) voitti Kalevi Jäntin palkinnon. Nyt käsillä oleva Pinnallisuus on Luhtavaaran kolmas kokoelma. Tämä on kaunis ja kiehtova kokoelma.
"Alkaa kesäsade ja sivunumeroidn lisääminen, lisääntyminen, alkaa jokin villi." – ja seuraavalla aukeamalla onkin tosiaan kaunis kesäsade kauneuspilkkuja. Pilkut palaavat hetken päästä uudestaan, nyt vain käsinpiirrettyinä. Näitä satavia pilkkuja lukuunottamatta kokoelman alkupuoli on tavanomaisen monipuolisesti aseteltua runotekstiä, mutta sivujen reunan tarkastelu paljastaa, että pidemmällä kokoelmassa on luvassa jotain, mikä ulottuu reippaasti sivun reunaan asti.
Yhtäkkiä silmille lävähtääkin aukeamallinen päällekkäin kirjoitettua tekstiä, josta voi poimia lauseenfragmentteja. En tiedä, haluaisinko nähdä uuden alusvaatemalliston, joka on "97% kalatukkujätettä ja 3% kierrätettyä hammaslankaa". Nämä kuvarunolliset tekstimassat saavat ensin rantaan lyövän aallon mallin, sitten oikein kunnon aallokon, josta on mahdotan erottaa oikeastaan mitään. "Älä yhtään huoli. Kirjoitan sivun niin täyteen että se pitää vettä." Kokoelmassa päästään sellaiseen esineellisyyteen ja fyysisyyteen, joka tarjoaa tuntoaistillekin elämyksiä.
Kokoelman takakanteen on nostettu tämä runo:
veden jännitys, pinnallisuus
ainainen halu puhkoa kalvot
aivan kuin emme kestäisi sitä jännitystä että jokin on ohutta
Ei kai ole suurikaan yllätys, että Pinnallisuus käsittelee ihoa, pintoja ja pinnallisuuksia. Erilaisia kosketuksia. Meri ja vesi ovat vahvasti esillä. "Niin tulee rankkasade iholle niinkuin se tulee" Luhtavaaran kieli on rikasta, kokeilevaa ja leikkisää. Ilmaisu on paikoin kryptistä, mutta kuitenkin kuvastoltaan tavoitettavissa, ymmärryksen ulottuvilla. Ennen kaikkea pidän kokoelman kuvallisuudesta ja yllätyksellisyydestä: on aina hauskaa tulla yllätetyksi näin.
Luhtavaaran runokokoelmassa on joitain riemastuttavia seikkoja, kuten aaltojen muotoon ja toistensa päälle painetut säkeet sekä pari aukeamallista "kauneuspilkkuja" eli pilkkuvälimerkkejä. Nuo kauneuspilkut sykähdyttivät aivan erityisesti; näin kielenhuoltajana ajattelin heti sitä, miten sopivassa paikassa oleva pilkku voi kaunistaa tekstiä.
(On mukana myös tavallisempia runoja, mutta ne taas eivät herättäneet suurempia tunteita.)
Ihania runoja, jotka pysäyttivät pohtimaan ja joista löytyi taidokkaasti kätkettyjä tasoja ja merkityksiä. Kaunista, tunteita herättelevää kieltä, oli ilo lukea. Kuitenkin myös paljon ns. insta-runoutta, joka tuntui tyhjältä ja sivuntäytteeltä vailla suurempaa tartuntapintaa. 3,5 tähteä