What do you think?
Rate this book
Ratkaisuja läskeille
Miksi läskinä eläminen on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua? Entä millä tavalla normista poikkeava keho rajoittaa? Millaista on, kun edes hammaslääkärillä ei voi käydä saamatta laihdutusohjeita? Miksi painoindeksi pitäisi poistaa maailmasta? Miltä tuntuu, kun syömistä kommentoidaan ja siihen puututaan? Miksei läskeille ole tuoleja eikä läskin housuissa taskuja? Miksi elokuvan läskin pitää olla joko koominen sivuhenkilö tai epätoivoinen luuseri? Millaista on elää, kun maailma opettaa, että omaa olemusta on syytä selitellä, häivyttää ja hävetä?
Ratkaisuja läskeille on kokoelma kirjoituksia, joita ryydittävät raivo ja huumori. Omaheimo kuljettaa teksteissään rinnakkain omakohtaisia havaintoja ja tutkimustietoa kehonormatiivisuudesta, lihavuuden representaatioista ja rakenteista niiden takana.
Ratkaisuja läskeille on kokoelma kirjoituksia, joita ryydittävät raivo ja huumori. Omaheimo kuljettaa teksteissään rinnakkain omakohtaisia havaintoja ja tutkimustietoa kehonormatiivisuudesta, lihavuuden representaatioista ja rakenteista niiden takana.
188 pages, Hardcover
First published January 1, 2022
23 people are currently reading
685 people want to read
About the author
Raisa Omaheimo
3 books60 followersRaisa Omaheimo on helsinkiläinen taiteilija, joka on käsitellyt yksityisen ja yleisen rajapintoja näytelmäkäsikirjoituksissaan Läski ja Häiriö. Koulutukseltaan hän on teatteri-ilmaisun ohjaaja ja taiteen maisteri. Vuonna 2016 hän sai Vasemmistonaisten Pro Feminismi -palkinnon. Hän on toiminut Ylen kolumnistina vuodesta 2020.
Esikoisromaani Sydän ilmestyi 2019 ja ensimmäinen tietokirja Ratkaisuja läskeille 2022, molempien kustantamo S&S.
Esikoisromaani Sydän ilmestyi 2019 ja ensimmäinen tietokirja Ratkaisuja läskeille 2022, molempien kustantamo S&S.
Ratings & Reviews
Friends & Following
Create a free account to discover what your friends think of this book!
Community Reviews
Displaying 1 - 30 of 156 reviews
October 2, 2022
Ystäväni kirjoittama, joten lienen jäävi, mutta: kaikkien pitäisi, koostaan riippumatta, lukea tämä kirja. Kehonormit on kovat ja jos ne murrettaisiin ja kaikki saisivat elää omassa koossaan ja muussaan hyvää, turvallista elämää, niin kaikkikaikki voisivat paremmin.
Also: Laihiksista ei ole hyötyä.
Also: Laihiksista ei ole hyötyä.
November 5, 2022
Viisi läskiä tähteä!!!
October 6, 2022
Viisas ystäväni Saara Särmä on sanonut moneen kertaan, että hyvä tavoite on se, ettei aktiivisesti vihaa omaa kehoaan. Näin on, se on hyvä tavoite. Toinen hyvä tavoite on muistaa katsoa itsestä ulos, maailmaan, ja tehdä töitä sen eteen, että siitä tulisi parempi.
Tämä tulee niin lähelle ja tekee olon niin nähdyksi, että se on tottumattomalle minulle jopa vähän pelottavaa. Kuitenkin tämä on hurjan lempeä tapa kohdata läskiyteen liittyviä ajatuksia, tunteita ja kokemuksia itsessään, hyvinkin vertaistuettuna.
Toivoisin (ehkä erityisesti omilta läheisiltäni), että jokainen lukisi tämän. Että olisi hiukan helpompi kuvitella ja nähdä millaisia vaikutuksia läskifobialla ja lihavuuden stigmalla on. Ettei itse tarvitsisi selittää, koska tietoa on saatavilla, se on esimerkiksi tässä. Kiitos Raisa.
Tämä tulee niin lähelle ja tekee olon niin nähdyksi, että se on tottumattomalle minulle jopa vähän pelottavaa. Kuitenkin tämä on hurjan lempeä tapa kohdata läskiyteen liittyviä ajatuksia, tunteita ja kokemuksia itsessään, hyvinkin vertaistuettuna.
Toivoisin (ehkä erityisesti omilta läheisiltäni), että jokainen lukisi tämän. Että olisi hiukan helpompi kuvitella ja nähdä millaisia vaikutuksia läskifobialla ja lihavuuden stigmalla on. Ettei itse tarvitsisi selittää, koska tietoa on saatavilla, se on esimerkiksi tässä. Kiitos Raisa.
August 22, 2023
Tämä teos tarjosi ristiriitaisen lukukokemuksen. Omaheimo nosti todella tärkeitä ilmiöitä esille kirjassaan, joka käsittelee obeeseihin (liikalihaviin tai kuten kirjailija itse sanoo, läskeihin) kohdistuvaa vihaa ja syrjiviä rakenteita. On todellakin älytöntä, että selvästi ylipainoiset ihmiset joutuvat esimerkiksi taistelemaan saadakseen sairauksiinsa asiallista hoitoa tai kadulla tuntemattomat ihmiset huutelevat törkeyksiä lihavan ihmisen nähdessään.
Toisaalta, Omaheimo vaikutti valitsevan oman pointtinsa esittämiseen hyvin valikoituja väitteitä, eivätkä kaikki niistä selvästikään pidä paikkansa. Esimerkiksi hän väittää Rowlingin kylvevän läskifobiaa Potter-kirjoissa pulleiden Dudleyn ja Vernonin hahmojen kautta, mutta jättää kokonaan mainitsematta, että kirjasarjassa on myös muunlaisia pahoja hahmoja, kuten luiseva Petunia ja normaalivartaloinen Malfoy. Vastaavanlaisia esimerkkejä on Omaheimon kirjassa useampia.
Omaheimo on selvästi hyvin valveutunut ja tiedostava henkilö, jolle teoriatieto terveellisestä ruokavaliosta on hyvinkin tuttua ja sen vuoksi terveysviranomaisten muistutukset syödä kasviksia aiheuttaa turhautumista.Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hän unohtaa, etteivät kaikki ylipainoiset ole läheskään yhtä perillä oikeanlaisesta ravinnosta ja liikunnasta. Suomessa on paljon ihmisiä, joiden ruokavalio koostuu lähinnä valmispizzoista ja pikanuudeleista, koska heidän maailmassaan ei ole ollut muuta ruokaa, eikä sen vuoksi porkkanatikkujen pilkkominen edes juolahda heidän mieleensä. Kirjassa korostui myös Omaheimon oma syömishäiriötausta, mikä osaltaan selittää, miksi laihduttamispuhe on hänestä niin haitallista.
Eniten jäi mietityttämään kirjan loppuosassa esitetty kysymys: "Mitä sitten, jos henkilö on obeesi ja sairas? Eikös se ole yksilön oma asia ja hän saa elää sellaista elämää sellaisessa kehossa kuin haluaa". Kysymys on sellaisenaan aivan validi, mutta niin kauan kuin yhteiskunnassamme on tarjolla julkinen terveydenhuolto, on sillä todellakin väliä, jos ihminen on sekä sairas että lihava. Vaikka sitä olisi vaikea myöntää, liikalihavuus pahentaa monien sairauksien oireita, kuten kipuja ja liikkuvuutta sekä hidastaa kuntoutumisprosessia.
Ristiriitaisuuksistaan huolimatta suosittelen kirjaa kaikille luettavaksi. Omaheimo tarjoili paljon mielenkiintoisia ajattelun ja keskustelun aiheita. Selvää on, että yhteiskunnassamme vallitsee vastenmielinen asenne/fobia lihavuutta kohtaan. On tehtävä vielä paljon työtä, jotta näitä vanhoja pinttyneitä tapoja ja rakenteita saadaan purettua ja ihmisiä kohdeltaisiin kunnioittavasti kehon koosta riippumatta.
Toisaalta, Omaheimo vaikutti valitsevan oman pointtinsa esittämiseen hyvin valikoituja väitteitä, eivätkä kaikki niistä selvästikään pidä paikkansa. Esimerkiksi hän väittää Rowlingin kylvevän läskifobiaa Potter-kirjoissa pulleiden Dudleyn ja Vernonin hahmojen kautta, mutta jättää kokonaan mainitsematta, että kirjasarjassa on myös muunlaisia pahoja hahmoja, kuten luiseva Petunia ja normaalivartaloinen Malfoy. Vastaavanlaisia esimerkkejä on Omaheimon kirjassa useampia.
Omaheimo on selvästi hyvin valveutunut ja tiedostava henkilö, jolle teoriatieto terveellisestä ruokavaliosta on hyvinkin tuttua ja sen vuoksi terveysviranomaisten muistutukset syödä kasviksia aiheuttaa turhautumista.Vaikuttaa kuitenkin siltä, että hän unohtaa, etteivät kaikki ylipainoiset ole läheskään yhtä perillä oikeanlaisesta ravinnosta ja liikunnasta. Suomessa on paljon ihmisiä, joiden ruokavalio koostuu lähinnä valmispizzoista ja pikanuudeleista, koska heidän maailmassaan ei ole ollut muuta ruokaa, eikä sen vuoksi porkkanatikkujen pilkkominen edes juolahda heidän mieleensä. Kirjassa korostui myös Omaheimon oma syömishäiriötausta, mikä osaltaan selittää, miksi laihduttamispuhe on hänestä niin haitallista.
Eniten jäi mietityttämään kirjan loppuosassa esitetty kysymys: "Mitä sitten, jos henkilö on obeesi ja sairas? Eikös se ole yksilön oma asia ja hän saa elää sellaista elämää sellaisessa kehossa kuin haluaa". Kysymys on sellaisenaan aivan validi, mutta niin kauan kuin yhteiskunnassamme on tarjolla julkinen terveydenhuolto, on sillä todellakin väliä, jos ihminen on sekä sairas että lihava. Vaikka sitä olisi vaikea myöntää, liikalihavuus pahentaa monien sairauksien oireita, kuten kipuja ja liikkuvuutta sekä hidastaa kuntoutumisprosessia.
Ristiriitaisuuksistaan huolimatta suosittelen kirjaa kaikille luettavaksi. Omaheimo tarjoili paljon mielenkiintoisia ajattelun ja keskustelun aiheita. Selvää on, että yhteiskunnassamme vallitsee vastenmielinen asenne/fobia lihavuutta kohtaan. On tehtävä vielä paljon työtä, jotta näitä vanhoja pinttyneitä tapoja ja rakenteita saadaan purettua ja ihmisiä kohdeltaisiin kunnioittavasti kehon koosta riippumatta.
October 12, 2022
Pyörittelen tähtiarviotani neljän ja viiden tähden välillä, katsotaan mihin päädyn pidemmän päälle. Desimaaleilla mitaten näin ollen varmaan 4,5. Viiden tähden asiaa, mutta rakenne oli hieman hajanainen, välillä teki mieli napsia kappaleita luvusta toiseen, koska ne tuntuivat olevan väärässä paikassa, ja jotkut luvut/esseet tuntuivat loppuvan vähän äkillisesti tai kesken. Toistoa oli myös jonkin verran, mikä toki tietyn aiheen ympärille keskittyvässä ja monella tapaa henkilökohtaisessa esseekokoelmassa on ihan luonnollista.
Tuntuu kuitenkin vähän pikkumaiselta sheivata kirjalta muotoseikkojen takia tähti, koska luonnollisesti sisältö oli täyttä asiaa. Olen lukenut läskiaktivismista paljon aiemminkin, joten varsinaisesti uutta tietoa tuli vähän, mutta arvostin todella Suomi-näkökulmaa, koska aiemmin lukemani aihetta käsittelevät kirjat ovat olleet pääosin angloamerikkalaisista näkökulmista kirjoitettuja. Omaheimon tyyli on myös mainio ja sana hallussa, ja kirja sekä suututti että nauratti sopivissa määrin. Luin kirjan yhdeltä istumalta, eli mukaansatempaava teos kerrassaan!
Kaiken kaikkiaan siis vahva suositus ihan kaikille, vaikka pelkään taas pahoin, että ne, jotka tästä kirjasta eniten hyötyisivät, kaikkein epätodennäköisimmin tulevat siihen tarttumaan.
Tuntuu kuitenkin vähän pikkumaiselta sheivata kirjalta muotoseikkojen takia tähti, koska luonnollisesti sisältö oli täyttä asiaa. Olen lukenut läskiaktivismista paljon aiemminkin, joten varsinaisesti uutta tietoa tuli vähän, mutta arvostin todella Suomi-näkökulmaa, koska aiemmin lukemani aihetta käsittelevät kirjat ovat olleet pääosin angloamerikkalaisista näkökulmista kirjoitettuja. Omaheimon tyyli on myös mainio ja sana hallussa, ja kirja sekä suututti että nauratti sopivissa määrin. Luin kirjan yhdeltä istumalta, eli mukaansatempaava teos kerrassaan!
Kaiken kaikkiaan siis vahva suositus ihan kaikille, vaikka pelkään taas pahoin, että ne, jotka tästä kirjasta eniten hyötyisivät, kaikkein epätodennäköisimmin tulevat siihen tarttumaan.
March 25, 2023
Tärkeitä yhteiskunnallisia kysymyksiä läskivihasta. Tärkeitä pointteja ja näkökulmia, jotka laajensivat omaakin näkemystä ja sitä kuinka tietynlainen läskiviha on iskostunut minuunkin, varsinkin suhteessa omaan kehoon, mutta myös suhtautumisena ylipainoon ylipäätään negatiivisesti - se on epätervettä ja jotain mistä tulee aina pyrkiä pois.
Jäi vähän tympäisemään lopun kommentti siitä, ettei keskipainoiset tai vain vähän ylipainoiset ihmiset saisi käyttää kehopositiivisuutta, koska vaikka keskipainonen mahtuukin vielä yhteiskunnan standardi normiin monessa asiassa, niin kyllä sitä läskivihaa hekin joutuvat kohtaamaan. Onko se niin vakavaa että käsite on levinnyt koskettamaan kaiken kokoisia vartaloita? Eikö olisi vain parempi että jokainen oppisi rakastamaan omaa kehoaan juuri sen painoisena kuin se on, me emme voi tietää laihankaan tapauksessa mitään hänestä painon perusteella ja annettaisiin kehorauha ihan jokaiselle lihavalle ja laihalle. Jotenkin loppukaneetin passiivisagressiivinen dissaus muita kuin ”oikeasti läskejä” kohtaan vei maun muuten niin hyvältä ränttäykseltä aiheesta. Myös toisteisuus pisti korvaan kirjaa kuunnellessa, muuten hyvä ja tärkeä teos.
Jäi vähän tympäisemään lopun kommentti siitä, ettei keskipainoiset tai vain vähän ylipainoiset ihmiset saisi käyttää kehopositiivisuutta, koska vaikka keskipainonen mahtuukin vielä yhteiskunnan standardi normiin monessa asiassa, niin kyllä sitä läskivihaa hekin joutuvat kohtaamaan. Onko se niin vakavaa että käsite on levinnyt koskettamaan kaiken kokoisia vartaloita? Eikö olisi vain parempi että jokainen oppisi rakastamaan omaa kehoaan juuri sen painoisena kuin se on, me emme voi tietää laihankaan tapauksessa mitään hänestä painon perusteella ja annettaisiin kehorauha ihan jokaiselle lihavalle ja laihalle. Jotenkin loppukaneetin passiivisagressiivinen dissaus muita kuin ”oikeasti läskejä” kohtaan vei maun muuten niin hyvältä ränttäykseltä aiheesta. Myös toisteisuus pisti korvaan kirjaa kuunnellessa, muuten hyvä ja tärkeä teos.
October 18, 2022
Raisa Omaheimo on pitkän linjan läskiaktivisti, joka nousi aiheen kanssa yleiseen tietoisuuteen vuonna 2016 ensi-iltansa saaneen Läski-monologin myötä. Siinä Omaheimo tilitti kokemuksiaan ylipainoisena ihmisenä maailmassa, jossa lihominen on pahinta, mitä ihmiselle voi tapahtua. Nyt Omaheimo on tiivistänyt kokemuksia ylipainosta ja ennen kaikkea ratkaisuja asian kanssa elämiseen kirjaan, jota suosittelen aivan kaikille, painoindeksistä huolimatta.
Itse asiassa siitä voidaankin aloittaa. Se on yksi asioista, joihin Omaheimo kirjassa pureutuu. Painoindeksi on silkkaa humpuukia yksilötasolla: se on isojen ihmisjoukkojen tilastolliseen analyysiin tehty työkalu, joka on sitä paitsi koottu aika rajallista valkoisten miesten populaatiota tutkimalla. Ennen kaikkea se ei kerro oikeastaan mitään ihmisen terveydestä. Silti sitä laskeskellaan vähän joka puolella ja kuten Omaheimo kirjassaan esimerkkinä kertoo, hän ei saanut pankista asuntolainalle parempaa lainaturvaa liian korkean painoindeksin vuoksi. Toisilta rajataan pääsyä leikkauksiin painoindeksin perusteella. (Jos tähän aiheeseen sukeltaminen kiinnostaa, Maintenance Phase -podcastin jakso The Body Mass Index on todella hyvä.)
Kirja kuvaa läskinä olemista monilta eri arkisilta kanteilta. Millaista on pohtia, kestääkö tuoli. Millaista on, kun vaatekaupan myyjä tarjoaa koon 48 vaatteita, vaikka on juuri kertonut olevansa kokoa 52. Millaista on, kun lääkäriä ei oikeastaan kiinnosta se vaiva, jonka vuoksi olet tullut lääkäriin, vaan ensin pitäisi laihduttaa. Millaista on kokeilla kaikkia mahdollisia laihdutuskuureja, joita yhdistää vain yksi asia: se että mikään niistä ei oikeastaan toimi.
Omaheimo kirjoittaa hyvin ja sujuvasti. Luin kirjan yhdellä istumalla, sen verran sen tempaisi mukaansa. Ratkaisuja läskeille on yhtä aikaa karmiva ja hauska. Se kuvaa terävästi, millainen läskifobia yhteiskuntaamme läpäisee. Kyse on nimenomaan lihomisen pelosta, joka vain pintapuolisesti verhotaan terveyshuoleksi. Keskustelussa kuitenkin ohitetaan se, ettei paino ihan suoraan liity siihen, miten terve ihminen on. Polvivaivainen läski pistetään laihduttamaan, eikä voimaharjoittelemaan, vaikka voimaharjoittelu auttaisi polvivaivoihin. Läskit saavat kirjasta käytännöllisiä ratkaisuja. Niistä paras – ja tietyllä tapaa kamalin – on tämä:
Normaalipainoiset saavat kirjasta arvokkaan näkemyksen siihen, millaista syrjityn ihmisryhmän elämä voi olla. Jos lukijassa on rahtunenkaan empatiaa, Ratkaisuja läskeille auttaa ymmärtämään, miten ihmisen paino ei aina ole omista valinnoista kiinni. Jos ylipaino olisi pelkällä tiedolla ratkeava ongelma, sitä ei enää olisi: tietoa kyllä riittää.
Kirjan pohjalta ehdotankin kaikille seuraavaa yksinkertaista ja helppoa toimenpideohjelmaa:
Älä laihduta. Laihduttaminen on todistettu haitalliseksi. Laihdutuskuurit johtavat pitkällä aikavälillä painon nousuun ja pahimmillaan elimistön omien säätelymekanismien vahingoittumiseen. Kenenkään ei pitäisi laihduttaa. Se ei tarkoita, etteikö omia ruokailu- ja liikuntatottumuksia saisi ja kannattaisi tarkastella, mutta tarkastelu pitää tehdä siltä kannalta, että tehdyt muutokset voi ottaa pysyviksi elintavoiksi. Jos tarvitset ravitsemusneuvoja, niitä kannattaa kysyä ravitsemusterapeutilta, ei ihmisten näännyttämiseen erikoistuneilta personal trainereilta. Laihdutusteollisuus on verenimijä, jolle ei kannattaisi antaa lisää rahaa. On ihan ok, jos ei ole normaalipainoinen.
Älä kommentoi toisten kehoja ja syömisiä. Kenenkään kehoja tai kakkupaloja ei ole mitään syytä kommentoida negatiiviseen sävyyn – ja positiivistakin kommentointia kannattaa harkita kahdesti. Tämä koskee niin laihoja kuin läskejä. Kehorauhan ansaitsevat kaikki ja harkitsematon kommentointi voi tuuppia minkäkokoista ihmistä tahansa kohti syömishäiriötä. Erityisesti lapset ja nuoret on jätettävä rauhaan.
Älä syyllistä yksilöitä rakenteiden ongelmista. Ihmisen terveys on lopulta melko vähän ihmisen omista valinnoista kiinni. Jos lihominen ärsyttää, yksilöiden haukkuminen ei auta mitään. Puuttuminen yhteiskunnan rakenteisiin sen sijaan auttaa. Läskien hyvinvointi ja terveys paranisi paljon jo sillä, että läskivihamielinen ilkeily katoaisi maailmasta.
Itse asiassa siitä voidaankin aloittaa. Se on yksi asioista, joihin Omaheimo kirjassa pureutuu. Painoindeksi on silkkaa humpuukia yksilötasolla: se on isojen ihmisjoukkojen tilastolliseen analyysiin tehty työkalu, joka on sitä paitsi koottu aika rajallista valkoisten miesten populaatiota tutkimalla. Ennen kaikkea se ei kerro oikeastaan mitään ihmisen terveydestä. Silti sitä laskeskellaan vähän joka puolella ja kuten Omaheimo kirjassaan esimerkkinä kertoo, hän ei saanut pankista asuntolainalle parempaa lainaturvaa liian korkean painoindeksin vuoksi. Toisilta rajataan pääsyä leikkauksiin painoindeksin perusteella. (Jos tähän aiheeseen sukeltaminen kiinnostaa, Maintenance Phase -podcastin jakso The Body Mass Index on todella hyvä.)
Kirja kuvaa läskinä olemista monilta eri arkisilta kanteilta. Millaista on pohtia, kestääkö tuoli. Millaista on, kun vaatekaupan myyjä tarjoaa koon 48 vaatteita, vaikka on juuri kertonut olevansa kokoa 52. Millaista on, kun lääkäriä ei oikeastaan kiinnosta se vaiva, jonka vuoksi olet tullut lääkäriin, vaan ensin pitäisi laihduttaa. Millaista on kokeilla kaikkia mahdollisia laihdutuskuureja, joita yhdistää vain yksi asia: se että mikään niistä ei oikeastaan toimi.
Omaheimo kirjoittaa hyvin ja sujuvasti. Luin kirjan yhdellä istumalla, sen verran sen tempaisi mukaansa. Ratkaisuja läskeille on yhtä aikaa karmiva ja hauska. Se kuvaa terävästi, millainen läskifobia yhteiskuntaamme läpäisee. Kyse on nimenomaan lihomisen pelosta, joka vain pintapuolisesti verhotaan terveyshuoleksi. Keskustelussa kuitenkin ohitetaan se, ettei paino ihan suoraan liity siihen, miten terve ihminen on. Polvivaivainen läski pistetään laihduttamaan, eikä voimaharjoittelemaan, vaikka voimaharjoittelu auttaisi polvivaivoihin. Läskit saavat kirjasta käytännöllisiä ratkaisuja. Niistä paras – ja tietyllä tapaa kamalin – on tämä:
Jos lääkärin ainoa hoito on käskeä sinua laihduttamaan, kysy ”miten hoitaisit/tutkisit oireitani jos olisin normaalipainoinen”, ja pyydä lääkäriä kirjaamaan ylös käyty keskustelu.
Normaalipainoiset saavat kirjasta arvokkaan näkemyksen siihen, millaista syrjityn ihmisryhmän elämä voi olla. Jos lukijassa on rahtunenkaan empatiaa, Ratkaisuja läskeille auttaa ymmärtämään, miten ihmisen paino ei aina ole omista valinnoista kiinni. Jos ylipaino olisi pelkällä tiedolla ratkeava ongelma, sitä ei enää olisi: tietoa kyllä riittää.
Kirjan pohjalta ehdotankin kaikille seuraavaa yksinkertaista ja helppoa toimenpideohjelmaa:
Älä laihduta. Laihduttaminen on todistettu haitalliseksi. Laihdutuskuurit johtavat pitkällä aikavälillä painon nousuun ja pahimmillaan elimistön omien säätelymekanismien vahingoittumiseen. Kenenkään ei pitäisi laihduttaa. Se ei tarkoita, etteikö omia ruokailu- ja liikuntatottumuksia saisi ja kannattaisi tarkastella, mutta tarkastelu pitää tehdä siltä kannalta, että tehdyt muutokset voi ottaa pysyviksi elintavoiksi. Jos tarvitset ravitsemusneuvoja, niitä kannattaa kysyä ravitsemusterapeutilta, ei ihmisten näännyttämiseen erikoistuneilta personal trainereilta. Laihdutusteollisuus on verenimijä, jolle ei kannattaisi antaa lisää rahaa. On ihan ok, jos ei ole normaalipainoinen.
Älä kommentoi toisten kehoja ja syömisiä. Kenenkään kehoja tai kakkupaloja ei ole mitään syytä kommentoida negatiiviseen sävyyn – ja positiivistakin kommentointia kannattaa harkita kahdesti. Tämä koskee niin laihoja kuin läskejä. Kehorauhan ansaitsevat kaikki ja harkitsematon kommentointi voi tuuppia minkäkokoista ihmistä tahansa kohti syömishäiriötä. Erityisesti lapset ja nuoret on jätettävä rauhaan.
Älä syyllistä yksilöitä rakenteiden ongelmista. Ihmisen terveys on lopulta melko vähän ihmisen omista valinnoista kiinni. Jos lihominen ärsyttää, yksilöiden haukkuminen ei auta mitään. Puuttuminen yhteiskunnan rakenteisiin sen sijaan auttaa. Läskien hyvinvointi ja terveys paranisi paljon jo sillä, että läskivihamielinen ilkeily katoaisi maailmasta.
October 15, 2022
Tämä kirja tuli lähelle. Olen viime aikoina lukenut paljon omakohtaisia tietokirjoja tai esseeteoksia. Suurimman osan aiheet ovat olleet yleisesti kiinnostavia ja yleissivistäviä, mutta tästäpä aiheesta minulla on paljon omakohtaista kokemusta!
Ehkä kaikkein surullisimpana koin kirjassa monta kertaa toistetun asian, että laihdutuskuurit eivät toimi. Ne eivät toimi. Asia on surullinen siksi, koska minuun iski suuri epätoivo, että onko kohtaloni olla koko elämäni ajan ylipainoinen. Eikö tälle voi tehdä mitään? Mutta samalla se antoi rauhaa: laihdutuskuurit eivät toimi. Joten ei ihme, että ne eivät ole minulla koskaan onnistuneet. Olen vuosia etsinyt erilaisia keinoja ja ollut joka kerta varma, että nyt olen löytänyt oikean metodin, mutta joka kerta on tapahtunut jotain, mikä on estänyt suunnitelman toteutumisen. Niinpä olen jo useita vuosia tiukasti kieltäytynyt laihduttamasta.
Tiedättekö, mikä se on aiheuttanut, että on lopettanut laihduttamisen? Esim. sen, ettei herkkuja edes tee mieli niin usein kuin ennen! Olen usein ällistynyt siitä, kun illalla valitsenkin jotain muuta kuin kaapissa odottavan suklaalevyn, koska minulla _tekee mieli_ sitä jotain muuta. Kun mikään ei ole kielletty, saa vapaammin miettiä, mitä oikeasti haluaa juuri sillä hetkellä.
Tämä on tietenkin vain omakohtainen kokemukseni. Tässä kirjassa minuun kuitenkin kolahti kohta, jossa sanottiin, että eräs henkilö lopetti laihduttamisen ja kirjoitti vapautuneella energialla väitöskirjan. Minä en ihan samoissa mitoissa ole, mutta on ihmeellistä, kun nykyään on energiaa tehdä vaikka mitä.
Olen pyrkinyt parhaani mukaan viime aikoina sanoutumaan irti kaikesta negatiivisesta keho- ja ruokapuheesta, ja melkein ohitin tämänkin kirjan, koska ajattelin, että minulle tulisi tästä vain paha olo, mutta onneksi luin. Ei tämä ole negatiivinen, tämä on manifestimainen.
Ehkä kaikkein surullisimpana koin kirjassa monta kertaa toistetun asian, että laihdutuskuurit eivät toimi. Ne eivät toimi. Asia on surullinen siksi, koska minuun iski suuri epätoivo, että onko kohtaloni olla koko elämäni ajan ylipainoinen. Eikö tälle voi tehdä mitään? Mutta samalla se antoi rauhaa: laihdutuskuurit eivät toimi. Joten ei ihme, että ne eivät ole minulla koskaan onnistuneet. Olen vuosia etsinyt erilaisia keinoja ja ollut joka kerta varma, että nyt olen löytänyt oikean metodin, mutta joka kerta on tapahtunut jotain, mikä on estänyt suunnitelman toteutumisen. Niinpä olen jo useita vuosia tiukasti kieltäytynyt laihduttamasta.
Tiedättekö, mikä se on aiheuttanut, että on lopettanut laihduttamisen? Esim. sen, ettei herkkuja edes tee mieli niin usein kuin ennen! Olen usein ällistynyt siitä, kun illalla valitsenkin jotain muuta kuin kaapissa odottavan suklaalevyn, koska minulla _tekee mieli_ sitä jotain muuta. Kun mikään ei ole kielletty, saa vapaammin miettiä, mitä oikeasti haluaa juuri sillä hetkellä.
Tämä on tietenkin vain omakohtainen kokemukseni. Tässä kirjassa minuun kuitenkin kolahti kohta, jossa sanottiin, että eräs henkilö lopetti laihduttamisen ja kirjoitti vapautuneella energialla väitöskirjan. Minä en ihan samoissa mitoissa ole, mutta on ihmeellistä, kun nykyään on energiaa tehdä vaikka mitä.
Olen pyrkinyt parhaani mukaan viime aikoina sanoutumaan irti kaikesta negatiivisesta keho- ja ruokapuheesta, ja melkein ohitin tämänkin kirjan, koska ajattelin, että minulle tulisi tästä vain paha olo, mutta onneksi luin. Ei tämä ole negatiivinen, tämä on manifestimainen.
October 17, 2022
Tykkäsin, paljon. Kirjassa oli niin paljon asioita joihin samaistuin, että sen lukeminen oli välillä tuskallista. Sopisi luettavaksi ihan kaikille painosta tai koosta riippumatta.
December 12, 2023
Tää saa multa 4- tähteä… Samaistuin moniin kohtiin, joissa puhuttiin syömishäiriöistä, ja tykkäsin erityisesti siitä, että kirjoittaja viittasi aika paljon tilastoihin ja tutkimuksiin. Kirja sai katsomaan peiliin (kuvainnollisesti ja konkreettisesti) ja sai kyseenalaistamaan mun omia ajattelumalleja omasta keskipainoisesta kehostani.
Haluisin antaa tän myös mun äidin ja isovanhempien sukupolville luettavaksi, sillä heidän ikäluokkansa on niiin pitkälti vielä jumissa ankaran kehopuheen ja sisäistetyn läskifobian häkissä. Mummini puhuu vielä 85-vuotiaanakin joka kesä siitä, että täytyy aloittaa laihdutuskuuri?!
Sisällöltään kirja oli siis priimaa, mutta toistoa oli melko paljon (en ole luetteloiden fani), mutta ehkä jotain tämä tyyli puhuttelee. Läskiaktivismin historiasta olisin mielelläni lukenut lisää, ja laittanut sen vaikka avaamaan koko teoksen. Toivottavasti siitä saataisiin jatko-osa!
Haluisin antaa tän myös mun äidin ja isovanhempien sukupolville luettavaksi, sillä heidän ikäluokkansa on niiin pitkälti vielä jumissa ankaran kehopuheen ja sisäistetyn läskifobian häkissä. Mummini puhuu vielä 85-vuotiaanakin joka kesä siitä, että täytyy aloittaa laihdutuskuuri?!
Sisällöltään kirja oli siis priimaa, mutta toistoa oli melko paljon (en ole luetteloiden fani), mutta ehkä jotain tämä tyyli puhuttelee. Läskiaktivismin historiasta olisin mielelläni lukenut lisää, ja laittanut sen vaikka avaamaan koko teoksen. Toivottavasti siitä saataisiin jatko-osa!
January 3, 2024
Omaheimon kirja on on parhaimmillaan hyvää vertaistukea lihaville (naisille). Tunnustus suorasukaisuudesta ja rohkeudesta avata lihavan tuntemuksia. Kyllä me hoikemmat ansaitsemme muistutuksen siitä, että lihavatkin ansaitsevat ihmisarvon, eivät vähättelyä.
Mutta, mutta. Aikamoista muiden syyttelyä Omaheimo omasta ja muiden lihavien kohtalosta ja kohtelusta kirjoittaa. Elokuvat ja lääkärit ovat erityisen syyllisiä. Ja kovin kepeällä pohjalla Omaheimo vähättelee lihavuuden muodostamia terveysriskejä. Hän ei tunnu uskovan että lihavuus nostaa riskipisteitä kerätä erinäisiä sairauksia. Kehotus sopeutua lihavuuteen, ei laihtua, ei minua vakuuta.
Ratkaisuja kirja ei tarjoa, mutta vertaistukea selviytymiseen varmaankin.
Mutta, mutta. Aikamoista muiden syyttelyä Omaheimo omasta ja muiden lihavien kohtalosta ja kohtelusta kirjoittaa. Elokuvat ja lääkärit ovat erityisen syyllisiä. Ja kovin kepeällä pohjalla Omaheimo vähättelee lihavuuden muodostamia terveysriskejä. Hän ei tunnu uskovan että lihavuus nostaa riskipisteitä kerätä erinäisiä sairauksia. Kehotus sopeutua lihavuuteen, ei laihtua, ei minua vakuuta.
Ratkaisuja kirja ei tarjoa, mutta vertaistukea selviytymiseen varmaankin.
November 28, 2022
Rakastan hyvää tilitystä. Ehkä olisi vaatinut vielä pientä kustannustoimittamista? Samoihin asioihin tunnuttiin viittaavan useassa kohtaa. Ainakaan äänikirjamuodossa tässä ei erottunut selkeitä omia lukuja vaan kaikki aika samaa massaa, terävää ja hyvää kirjoittamista mutta silti samaa. Omien aikaisempien taiteellisten produktioiden läpikäymisessä on usein kirjoittajilla se pikkuongelma, että unohdetaan kontekstoida tapahtumia lukijoille, jotka eivät ole tässä tapauksessa Omaheimon monologia nähneet.
February 26, 2025
Silmiä avaava, mielenkiintoinen ja samaistuttava teos. Pidin siitä, kuinka kirjailijan oma ääni oli selvästi esillä ja hän toi paljon omia, aitoja kokemuksiaan esille. Kirjan napakka ja vähän rivokin kieli lisäsi lukukokemuksen viihdearvoa, joten kirjq oli myös helppo- ja nopealukuinen.
Kuitenkin joudun kritisoimaan hiukan. Kirjan omaäänisyys toimii myös sen vihollisena - eli esitetyille tiedoilla ja tutkimukselle ei tarjota kunnollisia lähdeviitteitä tai lähteitä ollenkaan. Ainoat kunnolliset lähdemerkinnät ovat kirjan lopussa ja niistä on mahdotonta tietää, mikä lähde on mitäkin faktaa varten. Muutama esimerkki:
S. 59 puhutaan siitä, kuinka laihdutuiskuureissa vain muutama prosentti osallistujista pystyy pitämään alhaisen painon pysyvästi. Lähdeviitteenä mainitaan vain että ”useissa tutkimuksissa on osoitettu[—]”. Mitkä ovat nämä useat tutkimukset? Tietokirjassa ei voi viitata vain useiden tutkimuksen ilmiöön jos ei ole todisteita tutkimuksesta.
S. 64 viitataan yhteen tutkimukseen näin: ”Vielä lyhyemmästä tehosta kertoo vuonna 2020 toteutettu meta-analyysi, jossa tutkijat perehtyivät laajaan aineiston [—]”. Tutkimuksen nimiä, tutkijoita tai aineistoja ei kerrota MISSÄÄN vaiheessa.
S. 73 puhutaan lääketieteen mieskeskeisyydestä ja kirjailija mainitsee teoksen Näkymättömät naiset kirjoittanut Caroline Criado. Jää täysin epäselväksi, oliko kappale lääketieteen mieskeskeisyydestä siis kirjailija Raisa Omaheimon omia ajatuksia ja havaintoja VAI suoria lainauksia Näkymättömät naiset kirjasta.
S. 121 Omaheimo kirjoittaa siitä, että suomalaisten koulujen välille kasvaneet erot vastaavat oppimistuloksien mukaan 2,5 vuoden oppimista. Minkäs lähteen mukaan tämä on tehty? Etenkin kun oppimista on aika vaikea ilmaista vuosien mukaan - yleensä testissä pärjääminen on oppimistuloksissa käytetty tulosten ilmaisukeino.
S. 126 puhutaan obesity paradoxista (oli muuten uusi termi minulle ja todella silmiä avaava sekä mielenkiintoinen), jossa jälleen mainittiin ”tutkimustulokset” ja ”tutkimukset” ja ”lääkärit” ilman että YHTÄKÄÄN nimettiin. Minä, asiasta kiinnostuneena, olisin mieluusti tutustunut tähän enemmän, mutta olemattomien lähdeviitteiden takia se on mahdotonta.
S. 144 puhutaan vatsan pienentämisleikkauksen riskeistä. Todella tärkeää tietoa riskeistä, joista puhutaan harvoin. Harmi, että tälläkään sivulla lukijalle ei anneta yhtäkään oikeaa tutkimusta tai tutkijaa. Miten voin perehtyä leikkauksen riskeihin, jos tietoa tutkimuksista ei jaeta?
Tuossa vain muutama esimerkki, mutta kuten huomaatte, tietokirjana tämä teos epäonnistuu. Kuvailisin tätä enemmänkin jonkinlaisena self help-oppaana, jossa halutaan tarjota tukea ja samaistumisen tunnetta lukijalle. Kuitenkin jatkuvat viittaukset tutkimuksiin luovat kuvan tietokirjasta, mutta en voi sanoa tätä teosta luotettavaksi lähteeksi, sillä omat teoksen lähdeviitteet puuttuvat kokonaan.
Toisena pikkumiinuksena pidän sitä, että teos toistaa aika paljon itseään. Esim lentokoneessa matkustamisen haasteisiin takerruttiin kirjassa ainakin 4x ja jossain vaiheessa aloin miettiä, mikä tarve toistamiselle oli vai oliko kirja unohdettu editoida.
All in all minä pidin teoksesta ja se oli mukava lukukokemus. Näin tärkeästä aiheesta on hyvä kirjoittaa ja puhua. Toivon vain, että teos olisi toteutettu paremalla tavalla. En uskaltaisi käyttää kirjaa esimerkiksi omissa argumenteissani, sillä en voi taata siinä esitetyn tutkimustiedon todellisuutta.
Kuitenkin joudun kritisoimaan hiukan. Kirjan omaäänisyys toimii myös sen vihollisena - eli esitetyille tiedoilla ja tutkimukselle ei tarjota kunnollisia lähdeviitteitä tai lähteitä ollenkaan. Ainoat kunnolliset lähdemerkinnät ovat kirjan lopussa ja niistä on mahdotonta tietää, mikä lähde on mitäkin faktaa varten. Muutama esimerkki:
S. 59 puhutaan siitä, kuinka laihdutuiskuureissa vain muutama prosentti osallistujista pystyy pitämään alhaisen painon pysyvästi. Lähdeviitteenä mainitaan vain että ”useissa tutkimuksissa on osoitettu[—]”. Mitkä ovat nämä useat tutkimukset? Tietokirjassa ei voi viitata vain useiden tutkimuksen ilmiöön jos ei ole todisteita tutkimuksesta.
S. 64 viitataan yhteen tutkimukseen näin: ”Vielä lyhyemmästä tehosta kertoo vuonna 2020 toteutettu meta-analyysi, jossa tutkijat perehtyivät laajaan aineiston [—]”. Tutkimuksen nimiä, tutkijoita tai aineistoja ei kerrota MISSÄÄN vaiheessa.
S. 73 puhutaan lääketieteen mieskeskeisyydestä ja kirjailija mainitsee teoksen Näkymättömät naiset kirjoittanut Caroline Criado. Jää täysin epäselväksi, oliko kappale lääketieteen mieskeskeisyydestä siis kirjailija Raisa Omaheimon omia ajatuksia ja havaintoja VAI suoria lainauksia Näkymättömät naiset kirjasta.
S. 121 Omaheimo kirjoittaa siitä, että suomalaisten koulujen välille kasvaneet erot vastaavat oppimistuloksien mukaan 2,5 vuoden oppimista. Minkäs lähteen mukaan tämä on tehty? Etenkin kun oppimista on aika vaikea ilmaista vuosien mukaan - yleensä testissä pärjääminen on oppimistuloksissa käytetty tulosten ilmaisukeino.
S. 126 puhutaan obesity paradoxista (oli muuten uusi termi minulle ja todella silmiä avaava sekä mielenkiintoinen), jossa jälleen mainittiin ”tutkimustulokset” ja ”tutkimukset” ja ”lääkärit” ilman että YHTÄKÄÄN nimettiin. Minä, asiasta kiinnostuneena, olisin mieluusti tutustunut tähän enemmän, mutta olemattomien lähdeviitteiden takia se on mahdotonta.
S. 144 puhutaan vatsan pienentämisleikkauksen riskeistä. Todella tärkeää tietoa riskeistä, joista puhutaan harvoin. Harmi, että tälläkään sivulla lukijalle ei anneta yhtäkään oikeaa tutkimusta tai tutkijaa. Miten voin perehtyä leikkauksen riskeihin, jos tietoa tutkimuksista ei jaeta?
Tuossa vain muutama esimerkki, mutta kuten huomaatte, tietokirjana tämä teos epäonnistuu. Kuvailisin tätä enemmänkin jonkinlaisena self help-oppaana, jossa halutaan tarjota tukea ja samaistumisen tunnetta lukijalle. Kuitenkin jatkuvat viittaukset tutkimuksiin luovat kuvan tietokirjasta, mutta en voi sanoa tätä teosta luotettavaksi lähteeksi, sillä omat teoksen lähdeviitteet puuttuvat kokonaan.
Toisena pikkumiinuksena pidän sitä, että teos toistaa aika paljon itseään. Esim lentokoneessa matkustamisen haasteisiin takerruttiin kirjassa ainakin 4x ja jossain vaiheessa aloin miettiä, mikä tarve toistamiselle oli vai oliko kirja unohdettu editoida.
All in all minä pidin teoksesta ja se oli mukava lukukokemus. Näin tärkeästä aiheesta on hyvä kirjoittaa ja puhua. Toivon vain, että teos olisi toteutettu paremalla tavalla. En uskaltaisi käyttää kirjaa esimerkiksi omissa argumenteissani, sillä en voi taata siinä esitetyn tutkimustiedon todellisuutta.
October 1, 2022
Terävä ja ainakin mun ajattelua laajentava kirja. Tää on tärkeä, suosittelen kaikille!
October 25, 2022
Tän luettuani on nähty ja kuultu olo.
February 9, 2024
4 1/2 tähden mukaansatempaava ja näkemystä laajentava lukukokemus!
Hauska, inspiroiva, toisaalta hirveä teos läskiydestä ja maailmasta, joka on kirjaimellisesti aivan liian kapeakatseinen. Onhan tämän tiennyt, mutta olipa hyvä lukea mustaa valkoisella, tutkimukseen pohjautuen, miten kamala, tehoton ja typerä laihdutuskulttuuri on ilmiönä. Me kaikki tarvitsemme siitä välillä muistutusta.
Yllättävää minulle oli lukea terveydenhuollon läski”ongelmasta” ja miten vahingollisesti ja tehottomasti ihan ammattilaiset lihavuuteen suhtautuvat. Miten ihmeessä on mahdollista, että laihdutuskuuria suositellaan one size fits all -tyylisenä ratkaisuna kaikkiin terveysongelmiin, vaikka tiedetään ettei laihduttaminen yleensä toimi pitkäjänteisesti ja saa lopulta lihoamaan vain lisää? Miksi asia on näin?
Ylipainoon saattaa, tai sitten ei saata, liittyä vinoutunut ruokasuhde. Niin kuin kirjailija kysyy: Miksi lääkärin vastaanotolla sitä ei mielummin tuoda esille ja kartoiteta potilaan terveydentila syvällisemmin? Näin psykologian opiskelijana tuntuu hassulta, ettei psykologien osaamista hyödynnetä terveydenhuollossa enemmän tässä kysymyksessä. Luulisi että pitkällä tähtäimellä yhteiskunnalle tulisi halvemmaksi korjata syömiseen liittyvä häpeä ja opettaa mindfulness-tekniikoita syömiseen, jotka tutkitusti auttavat ahmimisen vähentämisessä ja kestävän hyvinvoinnin rakentamisessa. Eihän tämä edes maksaisi melkein mitään verrattuna kalliiden (ja varsin tehottomien) lihavuusleikkauksien kasvattamisesn.
Tulee kyllä mieleen tässä asianmukaisen hoidon eväämisessä myös päihdehoito: miten päihteidenkäyttäjien ongelmat sysätään yleensä omiksi valinnoiksi ja pitkäjänteistä, tehokasta hoitoa on mahdotonta saada ellei sitten maksa omasta pussista. Sekä ylipaino- että päihdehoitoon vaikuttavat luultavasti samat yhteiskunnalliset, psykologiset ja sosiaaliset rakenteet, jotka saavat ammattilaiset kypsymään potilaisiinsa ja toistamaan omaa inhokkisanaani ”itsekuria”, joka on vain kolikon kääntöpuoli sanalle ”häpeä”. Jokainen psykologiaa vähäänkään lukenut tietää, että ihminen ei yleensä valitse tuhota terveyttään päihteitä käyttämällä/ahmimalla, vaan sen saavat aikaan esimerkiksi tunnesäätelyn ongelmat ja ajatusvääristymät esim. omasta heikkoudesta. Ei itsekurin puute.
(Ei, en vertauksella sanonut että läskit ovat kuin alkoholisteja tai kaikki kärsivät ahmimishäiriöstä. Tarkoitin vain että molempien terveydenhuolto tökkii kenties aika samanlaisten rakenteiden ja stigmatisoinnin takia ja molempiin psykologien osaaminen voisi auttaa.)
Oli muutenkin aivan kamalan riipaisevaa olla lukukokemuksen ajan ihmisen näkökulmassa, joka saa jatkuvasti kamalia muistutuksia siitä, etteivät heidän kuuluisi elää tässä maailmassa sellaisenaan. Konkreettiset esimerkit liian pienistä tuoleista, turvavöitä pakottavista taksikuskeista ja deiteistä, jotka kääntyvät baarin ovella nähtyään kertojan, pysäyttivät ja suututtivat. Miten ihmeessä niin suuri osa ihmisistä kohtelee toisiaan niin vastuuttoman huonosti! Ihan kuin läskeillä ei olisi oikeus elää ja olla tässä maailmassa — ihan kuin he eivät olisi ihmisiä.
Suosittelisin kirjaa tietysti ensisijaisesti läskeille, sillä Omaheimo tuo esiin todella lohduttavia ajatuksia ja kertomuksia, jotka ovat varmasti korvaamattoman arvokkaita juuri heille. Kuitenkin teos oli loistava myös näin keskipainoisena — yllättävän moni asia samastutti, mikä kertookin yhteiskunnan syvästä läskivihasta ja lihavuuden pelosta. Siitä kärsivät kaiken kokoiset kehot — ”läskivaara” oli muuten aivan loistavan humoristinen termi tätä kuvastamaan!
Ainoa miinus: Teos olisi voinut olla pidempi ja sisältää (vielä) enemmän tutkimustietoa esimerkiksi psykologiasta ja vaikkapa tilastotieteistä. Toisaalta ymmärrän, että kirja on jätetty kätevän kokoiseksi ja ikään kuin käsikirjaksi. Täten en tiedä onko miinus ansaittu, sillä kirja täyttää viihdyttävänä esseekokoelmana genrensä vaatimukset nopeatempoisena ja helposti omaksuttavana teoksena.
Odottelen kirjailijalta lisää luettavaa!
Hauska, inspiroiva, toisaalta hirveä teos läskiydestä ja maailmasta, joka on kirjaimellisesti aivan liian kapeakatseinen. Onhan tämän tiennyt, mutta olipa hyvä lukea mustaa valkoisella, tutkimukseen pohjautuen, miten kamala, tehoton ja typerä laihdutuskulttuuri on ilmiönä. Me kaikki tarvitsemme siitä välillä muistutusta.
Yllättävää minulle oli lukea terveydenhuollon läski”ongelmasta” ja miten vahingollisesti ja tehottomasti ihan ammattilaiset lihavuuteen suhtautuvat. Miten ihmeessä on mahdollista, että laihdutuskuuria suositellaan one size fits all -tyylisenä ratkaisuna kaikkiin terveysongelmiin, vaikka tiedetään ettei laihduttaminen yleensä toimi pitkäjänteisesti ja saa lopulta lihoamaan vain lisää? Miksi asia on näin?
Ylipainoon saattaa, tai sitten ei saata, liittyä vinoutunut ruokasuhde. Niin kuin kirjailija kysyy: Miksi lääkärin vastaanotolla sitä ei mielummin tuoda esille ja kartoiteta potilaan terveydentila syvällisemmin? Näin psykologian opiskelijana tuntuu hassulta, ettei psykologien osaamista hyödynnetä terveydenhuollossa enemmän tässä kysymyksessä. Luulisi että pitkällä tähtäimellä yhteiskunnalle tulisi halvemmaksi korjata syömiseen liittyvä häpeä ja opettaa mindfulness-tekniikoita syömiseen, jotka tutkitusti auttavat ahmimisen vähentämisessä ja kestävän hyvinvoinnin rakentamisessa. Eihän tämä edes maksaisi melkein mitään verrattuna kalliiden (ja varsin tehottomien) lihavuusleikkauksien kasvattamisesn.
Tulee kyllä mieleen tässä asianmukaisen hoidon eväämisessä myös päihdehoito: miten päihteidenkäyttäjien ongelmat sysätään yleensä omiksi valinnoiksi ja pitkäjänteistä, tehokasta hoitoa on mahdotonta saada ellei sitten maksa omasta pussista. Sekä ylipaino- että päihdehoitoon vaikuttavat luultavasti samat yhteiskunnalliset, psykologiset ja sosiaaliset rakenteet, jotka saavat ammattilaiset kypsymään potilaisiinsa ja toistamaan omaa inhokkisanaani ”itsekuria”, joka on vain kolikon kääntöpuoli sanalle ”häpeä”. Jokainen psykologiaa vähäänkään lukenut tietää, että ihminen ei yleensä valitse tuhota terveyttään päihteitä käyttämällä/ahmimalla, vaan sen saavat aikaan esimerkiksi tunnesäätelyn ongelmat ja ajatusvääristymät esim. omasta heikkoudesta. Ei itsekurin puute.
(Ei, en vertauksella sanonut että läskit ovat kuin alkoholisteja tai kaikki kärsivät ahmimishäiriöstä. Tarkoitin vain että molempien terveydenhuolto tökkii kenties aika samanlaisten rakenteiden ja stigmatisoinnin takia ja molempiin psykologien osaaminen voisi auttaa.)
Oli muutenkin aivan kamalan riipaisevaa olla lukukokemuksen ajan ihmisen näkökulmassa, joka saa jatkuvasti kamalia muistutuksia siitä, etteivät heidän kuuluisi elää tässä maailmassa sellaisenaan. Konkreettiset esimerkit liian pienistä tuoleista, turvavöitä pakottavista taksikuskeista ja deiteistä, jotka kääntyvät baarin ovella nähtyään kertojan, pysäyttivät ja suututtivat. Miten ihmeessä niin suuri osa ihmisistä kohtelee toisiaan niin vastuuttoman huonosti! Ihan kuin läskeillä ei olisi oikeus elää ja olla tässä maailmassa — ihan kuin he eivät olisi ihmisiä.
Suosittelisin kirjaa tietysti ensisijaisesti läskeille, sillä Omaheimo tuo esiin todella lohduttavia ajatuksia ja kertomuksia, jotka ovat varmasti korvaamattoman arvokkaita juuri heille. Kuitenkin teos oli loistava myös näin keskipainoisena — yllättävän moni asia samastutti, mikä kertookin yhteiskunnan syvästä läskivihasta ja lihavuuden pelosta. Siitä kärsivät kaiken kokoiset kehot — ”läskivaara” oli muuten aivan loistavan humoristinen termi tätä kuvastamaan!
Ainoa miinus: Teos olisi voinut olla pidempi ja sisältää (vielä) enemmän tutkimustietoa esimerkiksi psykologiasta ja vaikkapa tilastotieteistä. Toisaalta ymmärrän, että kirja on jätetty kätevän kokoiseksi ja ikään kuin käsikirjaksi. Täten en tiedä onko miinus ansaittu, sillä kirja täyttää viihdyttävänä esseekokoelmana genrensä vaatimukset nopeatempoisena ja helposti omaksuttavana teoksena.
Odottelen kirjailijalta lisää luettavaa!
Read
November 20, 2022Rasvaimaisin Ratkaisuja läskeille junamatkalla Helsingistä Tampereelle.
Läskiaktivistina tunnettu Raisa Omaheimo kuvaa tietokirjassaan, millaista on elää läskifobisessa yhteiskunnassa, jossa suuri ja mahtava BMI hyökyy esiin milloin missäkin tilanteessa jakamaan tuomionsa.
Omaheimon teos on kaunis kuin karkki. Hilla Semerin luomaa kantta koristavat rosopintaiset kiiltokuvat, joita hiplailin usein jo ennen kirjan lukemista. Ne muistuttavat, että me olemme kaikki kauniisti kiiltäviä maailmassa, jossa pahinta mitä voi olla, on olla läski.
Koen epämukavaksi sanan 'läski' kirjoittamisen. Teen niin kuitenkin Omaheimon kirjan nimen kannustamana ja toiveajatuksella, että tämän sanan käyttö vähentäisi siihen liittyviä ikäviä konnotaatiota.
Läskiys pelottaa minua ja pelolla tarkoitan pelkoa siitä, että ruumiini hallitsisi minua, enkä pystyisi tekemään asialle mitään. Että se vaan laajenisi ja läskiytyisi hallitsemattomasti. Suhteeni läskiyteen on siis komplisoitunut. Voin helposti kuvitella itselleni tapahtuvan paljon pahempiakin asioita, mutta jonkinlainen läskipelko minuun on onnistuttu juurruttamaan.
Kuulen korvissani äitini sanat "ai kauhee kun sekin on lihonnu". Muistan, miten hän pyysi minua peittelemään raskaana olevaa kehoani, ”etteivät kaikki näkisi tota sun mahaa, kun se on noin iso.” Tai miten hän minut pitkästä aikaa nähdessään katsoo aina välillä tarpeelliseksi todeta heti kynnyksellä, että oletpas lihonut.
Minulla on tyypillinen entisen luikkulaihan ihmisen historia, jolle painoa on alkanut kertyä vasta iän myötä. Kun lääkäri kirjoittaa omakantaan, että olen normaalipainon rajoissa, se tuntuu hyvältä. Tämäkin on läskifobian ilmenemismuoto.
Läskipilkka muistuttaa rasismia siinä mielessä, että kummankaan kohde ei voi piilottaa sitä, mikä on pilkan kohteena. Jokainen ovesta ulos astuminen on näyttämölle astumista.
En usko, että tässä kaikessa on pohjimmiltaan kyse läskiydestä ollenkaan. Läskiyteen tarttuminen vaan on näppärä vallan ja toiseuttamisen keino, jota voidaan käyttää ihmisiä - niitä muita - vastaan.
Omaheimon kirjassa vallitsee vallan mainio aktivistimeininki! 👊🏼
Se on suositeltavaa luettavaa ihan kaikille!
Läskiaktivistina tunnettu Raisa Omaheimo kuvaa tietokirjassaan, millaista on elää läskifobisessa yhteiskunnassa, jossa suuri ja mahtava BMI hyökyy esiin milloin missäkin tilanteessa jakamaan tuomionsa.
Omaheimon teos on kaunis kuin karkki. Hilla Semerin luomaa kantta koristavat rosopintaiset kiiltokuvat, joita hiplailin usein jo ennen kirjan lukemista. Ne muistuttavat, että me olemme kaikki kauniisti kiiltäviä maailmassa, jossa pahinta mitä voi olla, on olla läski.
Koen epämukavaksi sanan 'läski' kirjoittamisen. Teen niin kuitenkin Omaheimon kirjan nimen kannustamana ja toiveajatuksella, että tämän sanan käyttö vähentäisi siihen liittyviä ikäviä konnotaatiota.
Läskiys pelottaa minua ja pelolla tarkoitan pelkoa siitä, että ruumiini hallitsisi minua, enkä pystyisi tekemään asialle mitään. Että se vaan laajenisi ja läskiytyisi hallitsemattomasti. Suhteeni läskiyteen on siis komplisoitunut. Voin helposti kuvitella itselleni tapahtuvan paljon pahempiakin asioita, mutta jonkinlainen läskipelko minuun on onnistuttu juurruttamaan.
Kuulen korvissani äitini sanat "ai kauhee kun sekin on lihonnu". Muistan, miten hän pyysi minua peittelemään raskaana olevaa kehoani, ”etteivät kaikki näkisi tota sun mahaa, kun se on noin iso.” Tai miten hän minut pitkästä aikaa nähdessään katsoo aina välillä tarpeelliseksi todeta heti kynnyksellä, että oletpas lihonut.
Minulla on tyypillinen entisen luikkulaihan ihmisen historia, jolle painoa on alkanut kertyä vasta iän myötä. Kun lääkäri kirjoittaa omakantaan, että olen normaalipainon rajoissa, se tuntuu hyvältä. Tämäkin on läskifobian ilmenemismuoto.
Läskipilkka muistuttaa rasismia siinä mielessä, että kummankaan kohde ei voi piilottaa sitä, mikä on pilkan kohteena. Jokainen ovesta ulos astuminen on näyttämölle astumista.
En usko, että tässä kaikessa on pohjimmiltaan kyse läskiydestä ollenkaan. Läskiyteen tarttuminen vaan on näppärä vallan ja toiseuttamisen keino, jota voidaan käyttää ihmisiä - niitä muita - vastaan.
Omaheimon kirjassa vallitsee vallan mainio aktivistimeininki! 👊🏼
Se on suositeltavaa luettavaa ihan kaikille!
December 6, 2022
Olipa samaan aikaan aivan kamalan masentava ja elämäniloa syövä, että sellaisia "No just näin!" -reaktioita herättävä kirja.
Omaheimolla on kiinnostava kirjoittajaääni. Tutkimuksiin viittaamista, omia kokemuksia ja muiden esseistien tekstejä oli sopivasti limittäin ja lomittain. En oikein tiedä, miksi tätä on sanottu hauskaksi. Minusta tämä oli paikoin aika ahdistava, mutta onneksi asiallinen ja kiinnostava sisältö tasapainotti sitä.
Omaheimolla on kiinnostava kirjoittajaääni. Tutkimuksiin viittaamista, omia kokemuksia ja muiden esseistien tekstejä oli sopivasti limittäin ja lomittain. En oikein tiedä, miksi tätä on sanottu hauskaksi. Minusta tämä oli paikoin aika ahdistava, mutta onneksi asiallinen ja kiinnostava sisältö tasapainotti sitä.
November 24, 2022
Hieno, tärkeä kokoelma teräviä, koskettavia, omakohtaisia, hyvin taustoitettuja ja faktoitettuja, osuvasti kuvattuja tekstejä muun muassa kehonormeista, läskifobian ja sisäistetyn läskivihan mekanismeista yhteiskunnassamme, kulttuuristamme ja jokapäiväisessä kanssakäymisessämme.
Suorastaan fanitan Omaheimon yhtä aikaa raivokasta, lempeää ja humoristista tapaa käydä kielen keinoin käsiksi näihin tärkeisiin teemoihin! Teos haastaa kaikkia lukijoitaan pohtimaan myös omaa asennoitumistaan, ajatteluaan, kehosuhdettaan ja erityisesti kysymystä siitä, miten paljon parempi paikka maailma olisi, jos kaikki saisivat elää, tulla nähdyiksi ja arvostetuiksi omassa kehossaan ja omana itsenään ja jossa kaikilla olisi aito kehorauha.
Lopun lähdeluettelosta löytyi myös paljon uusia, kiinnostavia kirjallisuusvinkkejä.
Suorastaan fanitan Omaheimon yhtä aikaa raivokasta, lempeää ja humoristista tapaa käydä kielen keinoin käsiksi näihin tärkeisiin teemoihin! Teos haastaa kaikkia lukijoitaan pohtimaan myös omaa asennoitumistaan, ajatteluaan, kehosuhdettaan ja erityisesti kysymystä siitä, miten paljon parempi paikka maailma olisi, jos kaikki saisivat elää, tulla nähdyiksi ja arvostetuiksi omassa kehossaan ja omana itsenään ja jossa kaikilla olisi aito kehorauha.
Lopun lähdeluettelosta löytyi myös paljon uusia, kiinnostavia kirjallisuusvinkkejä.
December 28, 2022
hieno ja tärkeä kirja. suosittelen lukemaan!!
January 9, 2023
Suosittelen kirjaa kaikille omasta kehosta riippumatta! Todella ajatuksia herättävä ❤️ Tykkäsin, kun kirjailija itse oli lukijana.
March 4, 2023
Itkin vähän kirjan lopuksi. En ole ihan varma itkinkö vihaa, surua vai turhautumista, mutta itkin silti.
Olen kaivannut läskifobiaa käsittelevää suomenkielistä kirjaa jo pitkään, että voisin antaa sen vanhemmilleni luettavaksi (En ole vielä uskaltanut, koska tiedän heidän läskifobian käsittelemisen olevan todella raskas aihe minulle).
Yhden tähden jätin pois, sillä vaikka kirjasta löytyy lähdeluettelo, toivoin tekstin sisäisiä lähdeviitteitä.
Olen kaivannut läskifobiaa käsittelevää suomenkielistä kirjaa jo pitkään, että voisin antaa sen vanhemmilleni luettavaksi (En ole vielä uskaltanut, koska tiedän heidän läskifobian käsittelemisen olevan todella raskas aihe minulle).
Yhden tähden jätin pois, sillä vaikka kirjasta löytyy lähdeluettelo, toivoin tekstin sisäisiä lähdeviitteitä.
October 21, 2022
Tässä on kaikki se, mitä olen koskaan halunnut lukea/kuulla ylipainoisista ihmisistä ja yhteiskunnan suhtautumisesta heihin usealla eri tasolla. Koetko itsesi läskiksi? Lue tämä kirja. Et? Lue silti.
November 3, 2022
Hyvä perusteos ihmisille, joilla ei ole vielä tietoa yhteiskunnan massiivisesta läskifobiasta. Tykkään myös kovasti Raisan kirjoitustyylistä, aivan todella hauskaa paikoitellen! Jotain jäi puuttumaan vielä viidennestä tähdestä, varmaan ne otsikon ratkaisut. Mutta äidille saatan ostaa joululahjaksi ;)
November 21, 2022
Jokaisen ihmisen, koosta riippumatta, tulisi lukea tämä kirja.
June 24, 2023
Suosittelen tätä kirjaa kaikenlaisille kehoille! Tunnistin monia ajatuksia, mutta opin ja oivalsin myös paljon uutta.
April 11, 2024
While the beginning was a bit slow, I really enjoyed how this book discussed the structures of fatphobia and gave some pretty solid advice about how to respond to fatphobia.
December 25, 2023
asiasisältöö ja hyvin kirjotettu
October 8, 2022
Lempeä kirja erittäin tärkeästä aiheesta - läskivihasta, läskiaktivismista ja läskinä elämisestä. Kirja sisältää paljon ajatuksiaherättävää tietoa ja on siksi varmasti hyvä keskustelunavaus laajemminkin. Kuitenkin kirjan toisteisuus ja löyhä rakenne ärsyttivät hieman.
Displaying 1 - 30 of 156 reviews