Suo muistaa jätti mieleen erittäin ristiriitaiset tunnelmat. Aiheet - ekologinen kriisi ja tarve tehdä jotain, tyhjenevä pohjoinen maaseutu ja yhteisössä asuminen ja toimiminen ovat kiinnostavia. Henkilöhahmot jäivät kuitenkin ohuiksi ja kerronta oli poukkoilevaa. Hellän ja Juhon hahmot saivat eniten lihaa luidensa päälle, mutta esimerkiksi yhteisön jäsenistä osa meni minun päässäni iloisesti sekaisin. Suhteet vanhempiin kävivät kyllä selviksi, mutta jäivät nekin tietynlaisiksi kliseiksi. Australialainen Carl ja koko hevoset-ulottuvuus oli turha, ellei taloon hankittua hevosta pidä koko kertomuksen ja siinä käsiteltyjen aiheiden symbolina - asiat ovat monimutkaisia ja vaikeammin hallittavia kuin ihminen toivoisi tai haluaisi. Henkilöistä kiinnostavimpana pidin Hellää.
Teksti oli taitavasti kirjoitettua, mutta paikoin yksityiskohtien määrä uuvutti - ne eivät olleet kokonaisuuden kannalta tarpeellisia. Välillä asioiden tekemistä - henkilö avaa oven ja menee sisään - kuvattiin loputtoman pikkutarkasti (astui portaalle, laski kassin alas, otti avaimen taskusta, avasi oven, meni sisään). Tietokirjoja kirjoittaneella Räinällä on paljon faktatietoa pohjoisen luonnosta ja soista, joka asettuikin mukavasti osaksi kerrontaa. Jotkut henkilöt kyllä luennoivat sellaiseen tapaan, jota normaalissa kanssakäymisessä tuskin tapahtuu. Tapa käyttää henkilöistä sanoja ”nainen” ja ”mies” suomen kielen kätevän hän-pronominin sijaan oli ilmeisesti harkittu tyylikeino? Sukupuolen korostaminen tuntui oudolta tai - tarpeettomalta ratkaisulta. Mitä suo loppujen lopuksi muisti, ei käynyt itselleni selväksi.
Luin kirjaa puoleenväliin, kuuntelin pätkän ja palasin lukemaan. Asiat, jotka tekstissä tökkivät, eivät häirinneet niinkään kuunnellessa. Lukijat olivat vuoroin Juho ja Hellä, mikä korostaa äänikirjan ja kirjan eroa. Henkilöille ei lukiessa muodostunut voimakkaasti omaa ääntä, kuunnellessa heidän identiteettinsä korostuivat.