Susana on muuttanut äidin kanssa mummon luo maalle. Hänen paras ystävänsä on sokea kana nimeltä Leena, tai olkoon vaikka Lena. Myöhemmin tulee miehiä, mutta ei Susana niitä jaksa. Mikan nahkatakki haisee kuolleelta eläimeltä; Einon kyllä voi valita tuoksun perusteella ja se tuntee puiden nimiä enkuksi, mutta täysi valehtelija sekin on.
Toisaalla isä kutsuu Maria Mauriksi ja pakottaa ampumaan haulikolla; Marju kaataa matolle kahvia ja arki nyrjähtää; Silja ulkoiluttaa pelkkää remmiä Niilon kuoltua. Kokonainen elämä, vuosikymmenten rakkaus, uuttuu syreenintuoksuiseen hajuveteen.
Erään kanan tarina on kokoelma absurdin liepeitä haistelevia novelleja eläimistä elämissämme ja eläimistä joita olemme. Se antaa äänen heille, joilta ei aina ymmärretä kysyä ja katsoo kaikenikäisiä, -näköisiä ja -karvaisia päähenkilöitään vähän vinosti mutta lämmöllä.
1.5 Tartuin tähän novellikokoelmaan, koska tämä oli yksi viime vuoden Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaista. Täytyy sanoa, että en aivan ymmärrä miksi. Liski kirjoittaa ihmisten ja toislajisten suhteista laajasti, muut eläimet ovat hyvin inhimillisiä. Novelleja värittää keski-ikäisyys ja naiseus sekä usein naisen seksuaalinen halu, joka on makuuni typerryttävän alistunutta ja nihkeää. Ripaus maagista otetta ei lunastu. Kieli on sujuvaa, mutta mielenkiinnotonta. Ei ollut mun kokoelma tämä, ei.
Muutama hieno, mieleenjäävä novelli. Jokunen keskinkertainen, joista oli välillä hankala saada tolkkua. Viimeisessä novellissa yksi kerronnan aukko, jota ei selitetty. Kirjoittaja on selvästikin elänyt lapsuutensa maalla ja tuntee eläimiä?
Erikoisia tarinoita, hienosti mielestäni kirjoitettu ja jollain tavalla kovin sykähdyttäviäkin. Vaatii hetken pureskelua että tajuaa mitä tulikaan luettua, oikein miellyttävä.