Idea Night Visonin takana on hyvä. Viesti on tärkeä ja olen monista asioista samaa mieltä: meidän pitäisi hyväksyä synkemmät mielialat osaksi ihmisyyttä sen sijaan, että koemme niistä häpeää tai syyllisyyttä. Että oppisimme kuuntelemaan, mitä niillä on sanottavana, että löytäisimme niihin liittyvän merkityksellisyyden, että antaisimme niiden syventää ihmissuhteitamme. Toisaalta ajatukset jatkuvaa optimismia ja positiivisuutta tavoittelevan kulttuurin haitallisuudesta olivat tärkeitä. On vaikea hyväksyä synkempiä puoliaan, jos ulkopuolinen paine vaatii iloisuutta ja optimismia.
Sanoman lisäksi pidin myös siitä, että kirjassa oli annettu tilaa filosofeille, joista en ollut aiemmin kuullut ja joihin aion tutustua lisää. Kirjan alussa oli myös hieman kritiikkiä siitä, miten filosofia on usein valkoisen heteromiehen filosofiaa, ja Alessandrin valikoimat filosofit tasapainottivat tätä ongelmaa hyvin. Pidin myös siitä, miten Platonin luolavertaus oli tulkittu ja miten se myös toimi tietynlaisena punaisena lankana tai kehyksenä kirjassa.
En kuitenkaan lopulta pitänyt kirjan toteutuksesta. Kirja tuntui samaan aikaan liian pitkältä ja liian lyhyeltä. Liian lyhyeltä, koska se tarkasteli aihetta yksipuolisesti, ja liian pitkältä, koska siinä oli turhaa toistoa ja rakenne tuntui ajoittain hieman jaarittelevalta ja sirpaleiselta. Kirjan alussa Alessandri mainitsee, että sammuttaa valot, jotta voi häpeilemättä tarkastella pimeää, mikä on kaunis idea, mutta kirjan kokonaisuus kärsii tästä.
Rajauksen myötä kirjassa on tietynlainen vahvistusvinouman tuntu, jossa vastakkaiset ajatukset hylätään ilman kunnon perusteita ja sanomaa tukevat ajatukset hyväksytään ajoittain ilman kriittisyyttä. Tämä nousi esiin esimerkiksi stoalaisuuden käsittelyn yhteydessä. Olen lähtökohtaisesti samaa mieltä, että stoalaisuuden ytimessä on ongelmia ja että siihen liittyvä tunteiden hallitseminen ja tunteiden vähättely on jollain tapaa epäinhimillistä ja syyllistävää. Stoalaisuus assosioituu myös tietynlaiseen maskuliiniseen kulttuuriin, mikä selittynee sillä, että pojat on kasvatettu piilottamaan ja hallitsemaan tunteensa, eikä ole ihme, että erityisesti juuri huippurationaaliset "tech brot" ovat ottaneet omakseen filosofian, joka korvaa tunnetaitojen puuttumisen. Tuntui siltä, että kirjan kritiikki kohdistui itseasiassa enemmän tähän kuin itse filosofian sisältöön.
Alessandri ei käsittelekkään stoalaisuutta filosofiana kovinkaan tarkasti, vaan kumoaa teoriaa kertomalla ettei saanut siitä itse apua ja sitten maalaamalla ironisen kuvan valikoiduista stoalaisista filosofeista, jotka eivät kyenneet seuraaman omaa filosofiaansa. Tämä on ihan tärkeä huomio, mutta olisin kaivannut hieman kattavampaa analyysia, joka olisi lisännyt uskottavuutta. Nyt lähinnä heräsi epäilys kirjan omista sokeista pisteistä, kun vastakkaiset argumentit oli hiljennetty käden heilautuksella.
Stoalaisuus voi parhaimmillaan opettaa tunnistamaan tunteitaan, tiedostamaan mistä tunteet nousevat ja arvioimaan niitä. On vaikea nähdä, miten tämä olisi toksista positiivisuutta. Tällainen taito on mielestäni yhteensopivaa negatiivisten tunteiden hyväksymisen kanssa. Se on tapa kuunnella tunteitaan. Toki stoalaisuus ylikorostaa järjen ihannointia tunteiden kustannuksella, mutta ei kai koko filosofiaa sen takia tarvitse heittää roskakoriin?
Ylipäänsä kuva toksisesta positiivisuudesta oli kärjistetty ja kirjasta saa mielikuvan, että esimerkiksi kaikki mielenterveyspuhe on vain jonkunlaista tsemppaamista ja synkkien tunteiden kieltämistä tai korjaamista ja että psykologia olis kauttaaltaan positiivisen psykologian (tai jopa stoalaisuuden) läpäisemää. Uskoisin kuitenkin, että suurin osa terapeuteista ja psykologeista kyllä tiedostaa synkempien tunteiden arvon. Esimerkiksi keskittymällä kognitiiviseen käyttäytymisterapiaan (joka on universaalin ratkaisun sijaan toimiva terapiamuoto tietynlaisille ihmisille tietynlaisessa kontekstissa) jäävät kirjassa huomiotta kaikki muut terapiasuuntaukset, joissa monesti on keskeistä mm. oppia tuntemaan itsensä ja tunteensa, hyväksymään eri puoliaan ja etsiä merkitystä tunteista, mikä on kaikki yhteensopivaa sen kanssa mihin tässäkin kirjassa kannustetaan.
Seurauksena kirja ei aina tuntunut kovinkaan filosofiselta, vaan istui pikemminkin jonkunlaiseen self help kategoriaan, mikä tuntuu ristiriitaiselta, kun kirjassa säännöllisin väliajoin vähätellään ja kritisoidaan self help kirjallisuutta. Anekdootit, kertomukset, kokemukset ja mielipiteet kyllä tekevät kirjasta jollain tasolla samaistuttavan, mutta samalla jäsennellymmän ja teoreettisemman analyysin puuttuminen syö kirjan uskottavuutta.
Tämä nousi esiin esimerkiksi siinä, miten käsitteellisen analyysin sijaan monien tärkeiden käsitteiden merkitysten tulkinta jätettiin lukijan vastuulle. Luin ennen tätä Mara Van Der Lugting Hopeful Pessimism kirjan, joka käsittelee hieman samoja teemoja. Van der Lugt ottaa sekä optimismiin että pessimismiin liittyvät käsitteet ja purkaa niitä osiinsa. Hän löytää vaaroja ja mahdollisuuksia molemmista ja päätyy lopulta puolustamaan toiveikasta pessimismiä. Night Visionissa termejä kuten ahdistus tai viha kyllä käsiteltiin eri näkökulmista, mutta itse tunteiden määritelmiä ei avattu kunnolla.
Jäikin hieman epäselväksi onko esimerkiksi ahdistus aina samaa, arkijärjen- ja kokemuksen mukaista tunnetta, vai onko esimerkiksi erilaisia ahdistuksen lajeja tai tasoja? Pätevätkö kirjan ajatukset kaikenlaiseen ahdistukseen, vai vain tietynlaiseen? Onko luonnollinen alakuloisuus jotakin muuta kuin vakava masennus? On vaikea hyväksyä johtopäätöksiä, jos ei ole selvää, mistä argumentin komponentit muodostuvat. Kaipasin myös psykologisempia ja empiirisempiä tulkintoja ja lähteitä, jotka ehkä osaltaan olisivat myös auttaneet käsitteiden jäsentelyssä. Nyt kirjassa oli aika paljon väitteitä, jotka vaikuttivat perustuvan vain kirjoittajan omaan fiilikseen aiheista ja merkityksistä.
Vaikka pimeään keskittyminen on hyvä keino rajata kirjaa ja fokusoida tiettyyn teemaan, olisi kirja mielestäni tarvinnut lisää kontekstia ja nyanssia. Johtopäätöksissä pimeää ja valoa hieman tasapainotetaan, mutta tämä pimeän ja valon tasapaino olisi voinut olla kantavampi teema pitkin kirjaa.