Petra Vallilan ehkä kirjoittaa työstä irtautuneen työn kieltä. Tarkkanäköinen esikoisteos muovaa runoutta yrityksessä olemisesta ja yrityskielen varaan rakentuvasta hiukan epävakaaksi horjahtaneesta katseesta. Siitä, miten loputtomiin abstrahoidun työn kehyksissä kaikki on näennäisen jaettua ja selvää, eikä sittenkään ole, koska kaikki voisi hyvin olla aivan toisin, ja onkin.
Yrityskielessä asiallisuuden ja eksaktiuden vaatimukset sekä myyvin mielikuvin haaveilu asettuvat jatkuvasti uudenlaisiin suhteisiin toistensa kanssa. Viestinnässä kieli kutsuu jotain tiettyä tapahtuvaksi, mutta miten käy jos yrityksen kieleltä riisutaan suunta? Käsitteellisyyttä ja kielirunoa tapaileva ehkä kokeilee erilaisia vapauksia.
Runokirja, joka pudotti mut aamuöiseen tietokoneen äärellä valvomiseen, sekä toimistoelämään, joka muistuttaa jollain tavalla lihallista elämää mutta vain etäisesti. Epämääräisyys, näennäiset monivalinnat ja elämän typistäminen ykkösten ja nollien muotteihin. Tällaista tuli mieleen lukiessa. Pidin tästå kokemuksesta!
Runoudessa yksi näppärä tulokulma on ottaa joku kielenkäytön rekisteri, joka ei ole aivan kotonaan kaunokirjallisuudessa, ja hyödyntää sitä. Mutta että asiallinen, kuivakka yrityskieli? Onnea matkaan. Ehkä-kokoelman tasaisen harmaata kantta rikkoo vain kaksi kapealla viivalla piirrettyä suorakaidetta, joiden valkoisen ja tummemman harmaan luoma kolmiulotteinen vaikutelma vie ajatukset välittömästi jonnekin varhaisiin ATK-aikakausiin.
Petra Vallila (s. 1983) on siis lähtenyt rohkeasti liikkeelle. Runoilijan itsensä taittama kirja on pirstoutunutta tekstiä, josta versoo erilaisia versioita. Kirjan nimen Ehkä tunkee pehmentämään ja epämääräistämään ilmaisua, jossa on virallista täsmällisyyttä. Ilahduttavana teemana runoissa toistuvat moneen kertaan tiedoston versionimet, jotka juoksevat juuri niin loogisesti, kuin sellaisilla on taipumus.
tämä ei ole tarjousasiakirja eikä sellaisenaan muodosta tarjousta eikä kehotusta tehdä tarjousta; eikä ehkä asia, eikä ehkä kirja
Aivan erityisesti miellytti sivulta 69 löytyvä ohjeistus, jonka voisin liittää sähköpostieni perään. Se puhuu niin viehkeästi virallista yritysvarovaisuuden ja yleisen ohjeistamisen kieltä, etten voi kuin huokailla tyytyväisenä. En siteeraa tähän, käykää lukemassa Poesian kirjasivulta.
Ehkä on kulmikasta, haastavaa, kokeilevaa runoutta. Toisaalta sen kielen ankkuroituminen arkiseen työmaailmaan pitää tekstin jalat maassa; kokoelma ei leijaile käsittämättömiin sfääreihin. Kaikki kokeileva ja omituinen versioi kuitenkin jotain tuttua ja ymmärrettävää.
lisäsin aietunnisteen: int[en/ui]tio
Kannattaa siis antaa tälle läpeensä harmaalle runokokoelmalle mahdollisuus. Se voi hyvinkin värittää ja piristää päivääsi.
"lupasit [ei-]pitkän tarinan, mutta [ei-]lyhyesti: nyt [ei-]olisi aikaa
hän oli lohduton vaikka tilanne oli lohdullinen; istui tuolilla puolittain, oli tyhjää täysi"
Tavallaan tämän olisi pitänyt muodon puolesta olla nappiosuma minun makuuni, mutta jotenkin en sitten lopulta kuitenkaan päässyt kieleen sisään. Hakasulkujen käyttö häiritsi lukemista.
En ehkä tajunnut tästä mitään. Sen tajusin, että ollaan töissä ja tietokoneen äärellä. Kielellä leikittelyä, vaikutteita somesta ja modernin tietotyön kielestä ja käytänteistä. Kolme tähteä tälle esikoisrunokirjalle suomen kielellä leikkimisestä.
”Emetofobia tarkoittaa kohtuutonta ja järjenvastaista oksentamisen pelkoa. Mikä olisi kohtuullista ja järkevää?”
Ehkä saattaa olla kohtuullinen ja/tai järkevä. Oksennusta ei esiintynyt testikohteessa.
Kielirunoudessa keskiöön nousee kieli itse: runo ei niinkään ilmaise jotakin, vaan asettaa kielen tarkastelun kohteeksi. Painopiste siirtyy kirjoittajasta lukijaan, siihen miten merkitys syntyy, tai jää syntymättä.
Petra Vallilan Ehkä operoi juuri tässä rajapinnassa. Se purkaa kieltä kuin koodia, mutta ei tee sitä neutraalisti vaan häiriöiden kautta:
“tutkimus havaitsi seitsemäntoista erilaista häiriötä tilassa ¹⁷”
Kokoelma on äärimmäisen kiinnostava kielikokeilu, eräänlainen dekoodausprosessi, mutta affektiivisena runoutena se jäi minulle etäiseksi. Se ei kosketa rinnasta vaan tarkkailee sitä, ehkä jopa kieltää koko rinnan olemassaolon.
Sälekaihtimien välistä vilauksia yritysmaailmasta. Teksti kieltää ja myöntää yhtä aikaa, vaihtaa sijamuotoa ja persoonaa kesken rivin. Sama lause alkaa uudelleen, mutta ei koskaan täysin samana.
Kieli alkaa yskiä. Tai ehkä lukija.
Tämä on niitä runokirjoja, joille tekee mieli antaa viisi tähteä, ettei vaikuttaisi tyhmältä.
Mutta sitten:
kraa
Binäärikoodiin kirjoitettu korpin ääni on kokoelman kiinnostavin yksittäinen hetki:
01101011 01110010 01100001 01100001
kraa
Kaiken hakasulkeisuuden, ehtolauseiden ja kielihäiriöiden jälkeen kone ei tuotakaan mitään ylevää, vaan eläimen äänen. Hetken ajan tuntuu, että korporaatiokielen ruumiinavaus repeää auki ja sisältä löytyy jotakin elävää. Tai ainakin jotakin, mikä ei enää kuulosta käyttöliittymältä.
Rakastan että joku tekee kapula-suomeksi runoja. Siinä ideassa on uudisraivaamisen tuntua ainakin itselle, joka kotimaiseen nykyrunouteen vasta alkujaan tutustuu. Ehkästä puskee esiin kankeiden sanojen alta yllättäviä tunteita: yhteydenkaipuuta, jotain romantiikan kaltaista, kaihoa. Kirja huvittaa, mutta se ei jää sen läheskään ainoaksi eikä ehkä edes kovin olennaiseksi ulottuvuudeksi. Luonto, niin ihmisen kuin muukin, kurkottaa pilkahdellen kliiniseen kapulakammioon ja muistuttaa passiivista kertojaääntä elollisuudesta.
Pidän vaikeatajuisesta ja leikittelevästä runoudesta, jonka ymmärtämiseksi joutuu hiukan ponnistelemaan. Tässä kirjassa tekstin vaikeusaste oli paikoin sen verran korkea, että on myönnettävä, että oli vaikea pysyä perässä.
Viehättävä, vaikuttava ja pysäyttävä esikoisrunokokoelma. Runot nojaavat yrityskieleen ja rakentuvat pitkälti kielellä leikittelyn varaan. Kieli on katkonaista mutta oivaltavaa. Kirja on hyvin minimalistisen oloinen kokonaisuus, joka herättää kuitenkin suuria tunteita.