Geologi Ella on tottunut tutkimaan kiviä. Kivien perässä hän on matkustanut Islantiinkin – vaikka oikeastaan myös erään sydämen perässä. Ella on heitä, jotka jäävät jumiin, pysähtyvät paikalleen, istuvat vielä valojen sytyttyä elokuvateatterissa ja toivovat, että elokuva jatkuisi yhä.
Ellan elämässä koittaa käännekohta, kun hänen siskontyttärensä Vala saapuu vauvoineen Islantiin aikeenaan toteuttaa hullu unelma: hän haluaa rakentaa tuulen pieksämälle saarelle drive-in elokuvateatterin. Vaikka Valan suunnitelmat ravistelevat Ellaa, kysymys kuuluu: mitä muuta tulevaisuus olisikaan kuin hullu unelma? Lopulta Ella huomaa, että samoin kuin kivien kohdalla, liikkumattomuuden tuntu elämässä ei tarkoita sitä, etteikö liikettä olisi ollut. Ja etteikö huomaamattaan olisi voinut saapua perille.
Drive-in on sielukas romaani, kuin kaunis lumisadepallo, jota ravistaessa ihmeet asettuvat uuteen asentoon ja sydämet vaeltavat paikoilleen muutosten keskellä.
FI: Kirjailija ja sanataideopettaja Vilja-Tuulia Huotarinen on syntynyt Lempäälässä pienessä Säijän kylässä 26.12.1977. Hän on opiskellut Tampereen yliopistossa, josta valmistui filosofian maisteriksi vuonna 2003.
Vilja-Tuulia Huotarinen julkaisi esikoisteoksensa vuonna 2004, jonka jälkeen hän on toiminut vapaana kirjailijana ja sanataideopettajana eri puolella Suomea.
Vuoden loppuun sattui vielä kirjastosta osumaan käteen pieni helmi! Vilja-Tuulia Huotarinen kertoo tässä tiiviissä romaanissa siitä, kuinka yhden ihmisen elämän vähän levällään olevat palaset liikkuvat ja päätyvät sitten johonkin hetkelliseen tasapainotilaan.
Tapahtumat sijoittuvat Islantiin, jossa päähenkilö, geologi Ella, on jo pidemmän aikaa asunut ja tehnyt väitöskirjaa. Nyt elämää ovat järisyttäneet isän kuolema, sitä seurannut tavaroiden jako ja menneisyyden pöyhintä, ero kumppanista ja aikoinaan Islantiin muuttamisen syynä olleen entisen kumppanin paluu saarelle.
Toiminnallisena alkusysäyksenä tapahtumille on Ellan siskontytön saapuminen Reykjavikiin tarkoituksenaan saada järjestettyä suomalaisten elokuvien drive-in-festivaali tuossa tuulisessa, säältään aina arvaamattomassa kaupungissa. Hullua, mutta juuri niin hullua, että juuri islantilaiset voisivat ideaan tarttua.
Teemoiltaan samanlaisia elämän käännekohtia pöyhiviä kirjoja on varmasti paljon, mutta tästä tekee erityisen Huotarisen taitava sanankäyttö. Jokainen sana on merkityksellinen ja kirjasta tiivistyy ihan omanlaisensa hiomaton timantti, jonka rosoihin kätkeytyy isoja tunteita ja paljon elettyä elämää.
Hyvin viehättävä romaani, muun muassa kivistä ja ihmisistä, jotka ovat kuin kiviä, hioutuvat toisiaan vasten ja asettuvat uusiin paikkoihin. Taiten kuvattu islantilaismiljöö antaa kohtaamisille runollisen ympäristön.
Tätä islantilaista tietä tässä islantilaisessa tuulessa ja sateessa.
Ei kompastuta näihin islantilaisiin kiviin.
Avaan ns. huomattavasti parempiakin päiviä nähneen Volvon oven sinulle ja minulle.
Minä ajan, sinä istut vieressä.
Olemme menossa drive-in -näytökseen.
Hullua, sanot sinä. Kuka täysjärkinen järjestäisi drive in -näytöksen Islannissa. Sää ja kaikki siihen liittyvä epävarmuus. Ei niin mitään järkeä.
Mutta, sanon minä, ajattelepa, että drive in -näytös on jonkun unelman toteutuminen.
Ai sen Valan, kysyt.
Sen Valan, vastaan.
Puhun sinulle unelmien tärkeydestä. Tuijotat maisemaa tuulilasin läpi kuin vihamiestä, vaikka maisema ei ole vihasi kohde. Eikä drive in -näytös, enkä edes minä.
*
Vilja-Tuulia Huotarisen Drive in -romaanissa on monta valkokangasta. Yhtä niistä hallitsee aiemmin mainittu Vala, joka matkustaa Islantiin pää unelmia täynnä ja islantilaista sitkeyttä lähestyen on päättänyt järjestää Drive in -näytöksen.
Toinen valkokangas kuvaa Ellaa, joka on Valan täti. Ella on Islannin purema niin ammatillisesti kuin rakkaudellisestikin ja myös Huotarisen romaanin päähenkilö. Toinen valkokangas on täynnä kiviä.
Voice over: "Lapset eivät kerro vanhemmilleen, että he ovat yksin. Lapset eivät kerro, koska heillä ei ole siihen sanoja. He eivät tiedä, mitä yksinäisyys tarkoittaa. He vain pyrkivät yhteyteen. Jos toista ei ole, he pyrkivät yhteyteen minkä tahansa muun kanssa," [voice over muuttuu Ellan ääneksi] "ja minä puhuin kiville."
Kolmannella valkokankaalla on Ellan ja hänen sisarensa Marketan (eli Valan äidin) isän perinnönjako. Sitä tavaraa. Siitä pitää päästä eroon. Viedä jonnekin. Käydä läpi. Myydä. Hävittää.
Neljättä valkokangasta hallitsee Kivikasvo. Hän on Ellan ja Marketan äiti. Ellan ja hänen äitinsä suhde on vaikea.
Viidennen valkokankaan nimi on rakkaus. Sen poikki kulkevat Ellan lisäksi Kjartan ja Eyvindur Kultatukka. Kuva on samea, koska rakastaminen on epäselvää hommaa. Välillä rakkauden pimeät hetket muuttavat valkokankaan mustaksi. Loppuiko se jo, kuuluu yleisöstä.
Kuudes valkokangas on unelmien maailma. Sen katselu on henkilökohtainen juttu.
Seitsemäs valkokangas täyttyy turisteista, jotka täyttävät Islannin, vaikka eivät oikein osaa siellä olla, koska eivät suostu uskomaan, että Islanti on oma juttunsa, jota ei voi hallita niillä keinoin, joiden avulla he ovat tottuneet tulemaan toimeen.
Turistilla voi olla myös hankalaa siitäkin syystä, että "[s]aari tekee tunteet tiettäviksi, nostaa mielen sisäiset liikkeet näkyviin."
*
Kun kirjan tapahtumapaikkana on Islanti, on sen arvioiminen ihan eri tavalla haasteellinen tehtävä kuin jos tarina sijoittuisi vaikkapa Norjaan tai johonkin ruotsalaiseen pöheikköön. Tämä johtuu siitä, että Islanti on paikkana jo itsessään niin kerrosteinen. Islantia henkilökohtaisella tasolla tuntemattomalle eräänlainen fantasian ja toden välissä sijaitseva paikka, joka tuo teokseen oman hohtonsa jo sinänsä.
Edellisestä aukeaa houkutus käyttää Islantia hyväksi. Vedota lukijoihin Islannin islantilaisuuden kautta. Näin on myös kirjallisuudessa tapahtunut, mutta Huotarisen kirjassa tästä ei ole kyse. Huomasin silti jännittäväni Drive-Inin lukemista ja minun piti ensin siivota pois itsestäni monia Islantiin sijoittamiani näkymiä, jotka huom! eivät perustu mihinkään todelliseen, vaan ovat pelkkiä omia ajatusvirtojani.
Huotarinen ei kiiltokuvaa, eikä rankkuusliioittele, vaan onnistuu tuomaan aidosti esiin islantilaisuuden erityispiirteitä romaanin henkilöhahmojen kautta. Teksti on paikoin luontevasti kallellaan runouteen ja bonuksena ovat kappaleiden otsikot, joita ravistelemalla lukemaansa voi kääntää uusiin asentoihin.
Olen käynyt Islannissa vain kerran ja kaipaan ihan hirveästi sinne uudelleen, joten ai että miten nautin, kun pääsin hyppäämään piiputtavan Volvon kyytiin Keflavikin lentokentällä!
Huotarinen kyllä tietää shittinsä. Olen vähän aikaa sitten aloittanut vähän niin kuin harrastuksena kirjoittamisen opinnot ja se on laittanut ihan uudella lailla katsomaan kielen aistivoimaisuutta - se on tässä tosi vahvaa.
tässä juoni on toissijainen, pääosassa on islanti, tuuli, kivet, hahmot. en oikein tiedä miksi elokuva-juoni tässä edes oli, eniten kirja loisti pienissä hetkissä ja luonnon kuvauksissa. kaunis kirja, kivien ja ihmisten samankaltaisuus ja erilaisuus on hienosti rakennettu.
Tunnelmallinen ja ihana pieni romaani. Tässä nautin kauniista hetkistä, mutta temaattisesti en ehkä päässyt kirjan kanssa syvemmälle tasolle. Hahmojakaan en oikein muista enää. Kaunista kieltä, kiinnostaa lukea nyt esimerkiksi viimein se Valoa valoa valoa. Tästä tulisi loistava elokuva.
Ella on geologi, joka on matkustanut Islantiin kivien perässä, tekemään tutkimustyötä. Väitöskirja hohkakivistä ja tulivuorista ei kuitenkaan oikein etene. Kivet eivät myöskään ole ainoa syy, miksi Ella Islantiin matkusti. Sydämen asioilla oli osansa. Islantiin Ella on kuitenkin juurtunut, vaikka alkuperäinen romanssi päättyikin ja myöhempikin suhde islantilaismieheen on jo ohi.
Kirjan alussa Ellan entinen miesystävä soittaa tämän kodin ovikelloa, mutta Ella ei vastaa. Hän on Keflavíkin lentokentällä ottamassa vastaan siskontyttönsä Valan. Vala saapuu Islantiin mielessään hullu hanke: hän haluaa pystyttää drive-in-elokuvateatterin, jossa esitettäisiin suomalaisia romanttisia elokuvia. Ellan mielestä hanke on mieletön, mutta sellainen Vala on; ei häntä ole koskaan ennenkään järkisyyt pidätelleet.
Suomessa Ellan sisko Marketta ja äiti järjestelevät Ellan isän kuolinpesää. Islannissa asuvaa Ellaa vaivataan kaikenlaisilla asioilla. Isällä oli useita pakastimia ja Ellan pitäisi huolehtia niiden siirtämisestä, ovathan ne ongelmajätettä. Mitä Ella niille Islannista käsin tekisi, hän pohtii, mutta Marketta sälyttäisi asian mielellään Ellan harteille.
Vala ja Ella kohtaavat islantilaisia elokuvapäättäjiä, elokuvaviikkojen johtajan Birtan ja filmi-instituutin päällikön Axelin. He ovat, sattumoisin, Ellan ex-miehen Kjartanin täti ja isä, ja Ella asuu Birtan omistamassa talossa. Pieni maa, pienet piirit.
Runoilijuus näkyy Drive-inissä, jo sisällysluettelo kuulostaa runolta lukujen kauniiden nimien ansiosta. Tiivis romaani kuvaa, miten Ellan elämän peruskivet järjestyvät uuteen järjestykseen. Vanhat, kesken jääneet asiat saavat uusia muotoja. Ellan Islantiin saattanut poikaystävä Eyvindur ilmaantuu yllättäen maisemiin, isän poismeno saa jonkinlaisen ratkaisun, välit siskoon ja äitiin ravistuvat vähän uuteen asentoon. Huotarinen vangitsee romaanin viehättäviin islantilaisiin puitteisiin kauniisti hetken, jolloin ihmisen elämässä asiat järjestyvät uudella tavalla.
Jenni Saari on jo jonkin aikaa ollut suosikkejani kirjojen kansien kuvittajina. Drive-in on jälleen yksi nappiosuma. Kirjan ulkoasu on yksinkertaisen tyylikäs, tämä kirja on esineenä kaunis.
(Finnish book, Finnish review) Törmäsin kirjailijan twiittiin sattumalta kirjan julkaisupäivänä, ja päätin varata teoksen kirjastosta. Uutta kotimaista kirjallisuutta on aina mukava tukea.
Teos oli varsin nopealukuinen: alle kaksisataa sivua ja kyseessä ei ole kovin juonivetoinen tai vaikeaa kieltä sisältävä opus. Positiivisena seikkana sanoisin vielä, että kirja tavoittaa Islannista jotain olennaista (mitä vajaan kahden viikon oleskelun perusteella saaresta muistan). Samoin myös muutamat luvut olivat varsin koukuttavia ja hahmoihin ja tilanteisiin oli helppo samaistua.
Kaksi tyyliseikkaa kirjassa kuitenkin ärsytti: - Dialogia ei ole eritelty. Kysyn vaan, että mikä vika on lainausmerkeissä tai repliikkiviivoissa? Ärsyttää tämä nykytyyli, että kaikki pitää kirjoittaa yhteen pötköön, vähän vain pilkkuja väliin. Onko painomuste kallista vai miksi pitää säästää merkkejä? - Aikamuotojen vaihtelu. Tehokeinona hyväksyn preesensin käytön (loistavana esimerkkinä tästä Astrid Lindgrenin Kalle Mestarietsivä), mutta nyt se ei oikein vakuuttanut. Kirjassa siis nykyhetken tekemiset on kerrottu preesensissä ja mennyt luonnollisesti menneissä aikamuodoissa.
Lisäksi täytyy retorisesti kysyä, että kuinka usein voi verrata ihmisten luonteita ja ihmissuhteita kiviin? Lue tämä kirja ja laske. Vastaus on, että aika usein. Jos geologia otettiin kirjan yhdeksi kantavaksi ideaksi niin siitä kyllä lypsetään kaikki irti.
Mainittakoon vielä, että hahmot menivät minulla sekaisin. Spoilaamatta mitään huomasin vasta kirjan loppupuolella että K ja Y olivatkin eri hahmoja; oletin heidän olleen sama heppu koko ajan. En tiedä, kertooko tämä enemmän minusta lukijana vai kirjasta.
Oliko kirja sitten hyvä? Joudun toteamaan, että se menee kategoriaan ihan jees. Pari päivää lukemisen jälkeen huomasin miettiväni sitä vielä paikoin, mutta viikon kuluttua olin jo unohtanut koko opuksen. Jos antaisin puolikkaita tähtiä, niin antaisin vielä semmoisen lisäksi.
Ella on jähmettynyt islantilaiseen laavaan. Hän saapui saarelle rakkauden perässä ja jäi jumiin niin työnsä kuin elämänsä suhteen. Geologian väitöskirja ei etene ja parisuhde on juuri päättynyt. Isä on hiljattain kuollut ja välit äitiin ja isosiskoon ovat hankalat. Saarelle tulee myös Ellan nuori ja innokas siskontytär, jolla on suuruudenhullu suunnitelma järjestää syysmyrskyisessä Islannissa suomalaisen elokuvan Drive-In-festivaalit.
Kivet ovat keskeisessä roolissa Drive-Inissa. Ellan taakkana ovat aikuisenakin liian nopeasti loppunut lapsuus ja kodin lähes väkivaltaisen painava hiljaisuus. Yksinäinen lapsi haki yhteyttä johonkin ja löysi kivet.
Kiviin rinnastuvat myös ihmiset, pinnaltaan likkuumattomat kuin maankuori. Ulospäin näyttää siltä, ettei tapahdu mitään vaikka sisällä mannerlaavat törmäilevät ja sielu kuohuu kuin tulivuori.
Tässä kuvataan marraskuista Islantia, joka on pelkkää hyistä harmautta, sadeverhoja, hämäriä aamupäiviä ja vaarallisksi yltyviä myrskyjä. Kaikkea muuta kuin houkutteleva fiilistelykuvaus. Ja totta tosiaan osansa saavat juuri fiilistelijäturistit, jotka huokailevat ihanaa Islantia, mutta eivät halua maksaa mistään eivätkä suostu ymmärtämään, että maa ei toimi kuten he haluavat sen toimivan. Osana tarinaa tarkastellaan myös Islannin finanssikriisiä ja sen vaikutuksia yksilöihin.
Drive-Inin tunnelmassa ja tavassa kuvata pieniä ihmisiä luonnon- ja sisäisten voimien myllerryksessä on jotain valtavan lempeää ja hyväksyvää. Teksti on lumoavaa, vähäeleisen kaunista, eikä siinä ole yhtään turhaa sanaa.
Lukija: Hanna-Maija Nikander. Nappasin Ellibsistä kuunneltavaksi lukematta takakantta. Kirja imaisi heti mukaansa ja toimi äänikirjana todella hyvin. Epäilen, ettei kirja olisi hyllystä käteeni tarttunutkaan.
suoraan sanottuna en tykänny tästä kirjasta ihan hirveesti. juoni oli tylsä ja tuntu että alusta loppuun asti puuttu semmonen punanen lanka :( ainoo hyvä asia oli kerronta josta tykkäsin myös kovasti valoa valoa valoa mut siihen verrattuna tää oli niin suuri pettymys.
En löytänyt muuta syvälistä kuin ihmissuhdetarinan, jossa kuitenkin juonikuvio oli tavanomaista kiinnostavampi. Päähenkilö ei ollut mielestäni kovinkaan kiinnostava, siksi huonot "pisteet".
Olipa harmillisen tylsä ja mitäänsanomaton kirja. Tarina oli liiallisen yksinkertainen. Päähenkilöt jäivät etäisiksi, joten en välittänyt mitä heille tapahtuu.
"Drive-in" on outo nimi kirjalle, sillä eihän tämä elokuvateatterin rakentamisesta ollenkaan kertonut. Joku metafora kivistä olisi sopinut paremmin, sillä kirja oli niitä täynnä.