Toimittaja Markus Kajon pakinasarjan seitsemännessä osassa ”Kettusen kannettava” hänen luomansa kertojahahmo ihmettelee maailmanmenoa kuin Konsta Pylkkänen Veikko Huovisen kirjoissa.
Tällä kertaa on muutama pakina keksitty tietotekniikkaan liittyen, ja kannettava-sana tarkoittanee Kajon mielestä enemmänkin tietokoneen asemasta roskista, johon voi kipata ylimääräiseksi käyneet tilpeföörit hävitettäväksi.
Kajo ei oikein kovasta yrittämisestä huolimatta tunnu pääsevän samalle tasolle kuin ensimmäisessä kirjassaan, ja tämäkin on aika väkinäisesti kirjoitettua sanoilla, sanastolla ja näkökulmilla kikkailua, ja pakinat on typistetty enintään sivun mittaiseksi, ja muutamat ovat vain joidenkin virkkeiden pituisia.
Tarjoillaan ”oikeaoppisia” hyräilyneuvoja kuorolaulajille, ihmetellään sanojen taivuttamista, ja tehdään itsekin lihasta lihiä, pohditaan lahnuuden syvintä olemusta, ihmetellään nykynuorten somettamista ja mp3 ja mpeg-pelejä, opetellaan s:n ääntämistä suomalaisittain oikein, tehdään persauksista ahder jne.
Tyypillinen lähtökohta on se, että vitsi tai pakina murjaistaan vähän samaan tapaan kuin tv-ohjelmassa muinoin tyyliin, että olin kuullut tai lukenut jotain jostain. Sitten joudetaankin teleporttaamaan poliiseja, hämmästelemään tourette-Teräsmiestä, kummastelemaan Kuuba tai Tuuba-nimistä maata, ja keksitään vieläpä taikomaan höpiseviä eläkeukkoja pulverista.
Kun koiras-kissas-akselilla on käyty kääntymässä, sopiviin väleihin pannaan myös perin sovinistisia pakinoita, joissa pilaillaan naisten ajotaidoilla ja älyllisillä kyvyillä. Kirjan kyllä jaksaa lukea, kun tietää että se loppuu yhtä varmasti kuin päivä muuttuu yöksi tai valtimoveri laskimovereksi…