Vaivan arvoista – esseitä poikkeuskirjallisuudesta

by Ville-Juhani Sutinen

Miksi me luemme pitkiä ja vaikeita kirjoja? Onko se pelkkää kulttuurista snobbailua, vai antavatko kirjat jotain, mitä lyhyemmät ja helpommat teokset eivät voi tarjota? Näitä kysymyksiä kirjailija Ville-Juhani Sutinen alkoi pohtia huomatessaan pandemian aikana lukevansa tuhatsivuisia kirjoja.

Vaivan arvoista tarkastelee kolmeatoista mutkikkaana pidettyä teosta Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljeksistä Dorothy Richardsonin 2000-sivuiseen romaanisarjaan Pilgrimage ja Irmari Rantamalan Harhamasta Rebecca Westin mammuttimaiseen matkakirjaan. Esseet tutkivat, mikä yhdistää näitä teoksia toisiinsa ja tähän aikaan. Kenties poikkeukselliset kirjat auttavat meitä käsittelemään paremmin poikkeuksellisia aikoja.

Ville-Juhani Sutinen on Jyväskylässä asuva kirjailija ja kääntäjä. Häneltä on ilmestynyt niin runoutta, romaaneja kuin tietokirjallisuutta.

Genres: Nonfiction, Essays, Audiobook, Finnish Literature, Literature, Writing

320 pages, Paperback

First published August 15, 2022

About the author

(s. 1980 Kokemäki) on suomalainen Jyväskylässä asuva kirjailija ja kääntäjä. Hän on julkaissut useita runokokoelmia, esseeteoksia, romaaneja ja tietokirjoja, ja suomentanut runoja, esseitä ja proosaa. Sutinen oli vuonna 2019 tietokirjallisuuden Finlandia-palkintoehdokkaana.

Reviews

[Päivi Metsäniemi · Rating 5 out of 5]

En yhtään ihmettele tieto-Finlandiaa - inspiroivaa ja uutta paatuneellekin lukijalle! Löysin pari itselleni kokonaan uutta kirjailijaa ja lisäksi intoa sukeltaa poikkeuskirjallisuuden - pidemmän, vaikeamman, haastavamman - pariin. Ymmärrän myös jos kirjasta saa näppylöitä. Sutinen ei mitenkään silottele mielipidettään siitä, että suurin osa ihmisistä ei vaivaudu tarpeeksi; virkistävää ajattelua näinä sallivina aikoina!

[Alma · Rating 3 out of 5]

"Jos joku kirja ei vedä, jätän sen vain sivuun. Lukemisen ei pidä olla pakkopulla”, kuului sitaatti taannoin eräässä lehtihaastattelussa. Kyseinen haastattelu ja lukuisat samaa ajatusta erilaisin sanankääntein toistaneet kommentit palasivat mieleeni Ville-Juhani Sutisen "Vaivan arvoista" -teosta lukiessani, sillä Sutisen teos ui tässä suhteesssa tietoisesti vastavirtaan. Kirjassa on paljon ja monenlaista sisältöä. Kokonaisuutena kirjan voi kuitenkin katsoa olevan puolustus lukijaltaan vaivannäköä vaativien kirjojen puolesta sekä yleensäkin vaivannäön arvosta.

Vaivanarvon kohteena ovat tässä tapauksessa vähemmän tunnetut, mutta vaikeana pidetyt teokset. Kirjan esseet käsittelevät kukin jotain tällaista Sutisen lukemaa teosta. Esseet referoivat ja taustoittavat kutakin kirjaa. Ne myös vapaasti pohtivat ja assosioivat niiden pohjalta. Tästä seuraa, että itse teosten käsittelyn lisäksi kirja ajautuu käsittelemään muitakin aiheita, kuten vaikkapa matkalla tapahtuvan lukemisen eroa muunlaiseen lukemiseen tai ääneenluvun vaikutusta tekstin ymmärtämiseen. Varsinkin loppua kohden Sutisen kirja on kantaaottava ja keskusteleva. Se kommentoi ja kritisoi aikakautemme ilmiöitä kiinnostavalla ja omaperäisellä tavalla. Kannanottona ja keskutelunavauksena teos on mielestäni lukemisen arvoinen ainakin kirjallisuuden ystäville.

(Arvion jatko saattaa lievästi spoilata teosta...sikäli kun tietokirjoja nyt yleensä voi spoilata...)

Teoksen nimen voi tulkita ainakin parilla tavalla. Yhtäältä se kuvaa esseiden aiheena olevia kirjoja vaivansa arvoisiksi. Toisaalta otsikko viittaa vaivaan arvona tai vaivan arvoihin, kuten kirjoittaja asiaa kirjan lopussa nimittää. Käsitin vaivan arvon tarkoittavan yksilön pyrkimystä kasvattaa omaa ymmärrystä sekä sivistää itseään suhteessa muuhun maailmaan. "Vaivan arvo" antaa arvoa vaivannäölle ja ajalle, jota tällainen oman itsen ulkopuolelle kurottuva sivistysarvojen ylläpito vaatii. Vaivan arvoja puolustaessaan kirja kommentoi ja kritisoi aikamme henkeä, joka Sutisen mielestä keskittyy liikaa yksilöihin, intuitioon ja tunteisiin karsastaen samalla sivistysarvoja ja vaivannäköä vaativaa perehtymistä. Sutinen kytkee kuvaamansa vaivan arvot osaksi kirjan sisäistä kirjallisuuskeskustelua. Samalla hän pohtii, mitä on hyvä kirjallisuus ja kertoo millaisia kirjoja hän itse tänä aikana kaipaisi.

Sutisen ajattelu johtaa välillä jännän äärelle. Ilmeisesti Sutisen mielestä kaikki eivät osaa lukea kirjoja oikein. Asia tulee useasti ilmi kirjassa, mutta suorimmin hän sanoo asian HS:lle kirjoittamassaan esseessä. Sutinen esimerkiksi sanoo, että monet pitävät klassikoita hyvinä "vääristä syistä" ja jos lukija "ei tiedä tarpeeksi, hän voi tuntea väärin". Tässä päästään seikkoihin, joiden vuoksi rokotan pisteitä teokselta. Jäin miettimään, miten teoksia sitten luetaan oikein ja kuinka paljon ja mitä on tiedettävä. Sutinen puhuu hyvin yleisellä tasolla vaivannäöstä kirjojen äärellä ja asioihin perehtymistä. Siihen pystyvät hänen mukaansa kaikki. Norsunluutorneja ei siis tarvita hän sanoo kirjan lopussa, mutta puolustaa heti perään Nabokovin suulla norsunluutorneja mahdollisesti välttämättöminä ("kunhan siinä vaan on puhelin ja hissi").

En tiedä osaisinko minä Sutisen mielestä todella lukea. Ainakaan paljon lukeva nuori Sutinen ei vanhemman Sutisen mukaan osannut lukea kirjoja oikein eikä todella ymmärtää niitä - hän vain kuvitteli ymmärtävänsä. Minä mietin tässä kohden saadaanko me tulevaisuudessa uusi kirja, jossa vanha Sutinen kertoo, kuinka keski-ikäinen Sutinen ei osannut todella lukea - kuvitteli vain osaavansa. Ehkä äskeinen kuulosti liian piruilevalta ja saivartelevalta? Yritän vain hahmottaa haasteitani kirjan logiikan äärellä, ja minulle seikka oli keskeinen. Sutinen olisi mielestäni halutessaan voinut pitäytyä rajatummin vaivannäön, perehtymisen ja sivistyksen puolesta puhumisessa. Sen hän perustelee hyvin ja asiaan voi moni yhtyä. Kun kirja alkaa näiden ohella turhan dikotomisesti jaottelemaan, miten jotkut mielipiteet ovat toisia arvokkaampia ja miten kaikki eivät lue kirjoja oikein, olisin toivonut Sutiselta vielä enemmän täsmällisyyttä. Kirjan ei olisi tarvinnut mennä väitteisään niin pitkälle, mutta koska se meni, odotin vähän enemmän.

[Heidi · Rating 5 out of 5]

Lainasin Vaivan arvoista jo alkusyksystä luettuani Hesarin kehuvan arvion kirjasta. Lukemisen kuitenkin aloitin vasta Finlandia-ehdokkuudesta kuultuani. Turhaan olin viivytellyt, sillä kehuva arvio oli osunut naulan kantaan: Sutisen esseeteos on huikea lukemisen ja kirjallisuuden suitsutus. Otsikon mukaisesti Sutista on kiinnostanut erityisesti ne pitkät ja vaikeina pidetyt teokset, joiden lukemiseen hän itsekin löysi aikaa vasta koronan lopetettua muut kiireet. Hänen valikoimansa teokset eivät paria poikkeusta lukuunottamatta ole suomalaiselle kovin tuttuja, eikä niitä ei ole koskaan suomennettu. Esseiden tärkein anti ei olekaan toimia kirjavinkkeinä, vaan vaativamman kirjallisuuden mainospuheena ja lukuohjeena. Tuskin tulen lukemaan mitään Sutisen mainitsemista kirjoista, mutta hidas ja syventyvä lukeminen ja luetun pohdinta todellakin kuulosti mielekkäämmältä tekemiseltä, kuin helppojen kirjojen pikalukeminen, tai ainakin tervetulleelta vaihtelulta hetkiin.

Kokoelman vaivan arvoisia kirjoja yhdistää se, että ne ovat joko todella paksuja tai moniosaisia. Tyylillisesti ne ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Suurin osa on paksuudestaan huolimatta helppoa ja sujuvaa luettavaa, mutta joukossa on pari kielellisesti hyvin kokeilevaa ja vaikealukuista teosta. Muutamat perustuivat ydinteemansa kuumeiseen väistelyyn ja ohi puhumiseen, ja toiset tulenpalaviin saarnoihin (malliesimerkkinä Dostojevski). Useampikin oli upeita ajan kuvia Euroopasta ennen kuin 1900-luvun sotia, ja pari edusti neuvosto-realismia.. noh.. parhaimmillaan. Mukana on jopa yksi Sutisen mielestä epäonnistunut kyhäelmä, joka kaatuu teemojen laajuuteen ja liikaan yrittämiseen. Sivulauseissa Sutinen suomii muitakin tunnettuja klassikoita ansaitsemattomasta hypestä. Hänen erityinen inhokkinsa näyttäisi olevan Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, jonka hän mainitsee useasti. Nurjatkin mielipiteensä hän silti perustelee aina huolella ja vertaa niitä muihin samassa lajissa paremmin onnistuneisiin teoksiin.

Vaivan arvoista oli siis mitä mielenkiintoisinta luettavaa. Finlandia-voittajaksi tämä olisi lajinsa vuoksi yllättävä mutta ei yhtään huono vaihtoehto. Ehkäpä tähän loppuun esseiden esimerkin mukaisesti sananen myös itse kirjailijasta. Sutinen on kääntäjä ja kirjailija, joka on ollut Finlandia-ehdokkaana jo teoksillaan Arktis: likaista lunta ja Luiden tie: Gulagin jäljillä. Sutisen käännösten pitkältä listalta löytyy sellaisia brittiklassikoita kuin Woolf, Dickens, Huxley ja Joyce, noin muutaman mainitakseni. Kokemusta klassikoiden syvällisestä lukemisesta siis löytyy.

[Ville Verkkapuro · Rating 5 out of 5]

Essays on books that nobody actually reads.
This was just so perfect and entertaining and cozy and insightful and inspiring that I wouldn't have wanted it to stop, never. Actually I'd love to read an analysis of this kind by Sutinen every single week of the rest of my life.
I love literature and my love only grows stronger day by day. This was like somebody massaging my brain and my eyes in between books, I was like a boxer in the corner of a match.
I had also been wondering about certain issues lately, mainly about fiction and essays and memoirs and their relationship, their meaning and appeal and power, this gave a lot of insight for that too.
Why do we crave autofiction and memoirs and essays so much? Because we don't know what is real anymore, Sutinen proposes. There's so much bullshit in the world. I think there's something in there. And also I think that fiction is useful whenever there's something that you can't write about: maybe it's too sensitive, maybe it's too abstract and big, maybe you need to write about a dragon destroying a city instead of climate change, you know? Or a Family X instead of your own family?
I loved how deep Sutinen went. Not just talking about these works but digging meaning with a shovel and talking about so so many books and our world and the meaning of writing and reading.
I think the quote by Nabokov in the end was very good. I totally forgot about it, though. But it was about the role of a writer in finding what is wrong with the world and changing it.
It's pretty simple but I needed to hear that.
That is what art does and that's why it's so important.
I'm definitely on a mission.
Sutinen is a treasure. A warrior for a great cause. I admire him very much and I loved this book.

[Leeni · Rating 3 out of 5]

Olen lukuharrastukseni edetessä huomannut, että pidän esseistä. Yleensä nautin eniten popkulttuuria ruotivista teksteistä, mutta olen kyllä yrittänyt lukea myös sellaisia esseitä jotka aktiivisesti pelottavat minua. Tieto-Finlandian voittajateos Vaivan arvoista kiinnosti minua jo katalogista asti, ja voitto sai minut toiveikkaaksi siitä että ehkä tämä on suunnattu suuremmalle yleisölle kuin suurin osa kirjallisuusesseistä. No, miten sen nyt ottaa… Minulle kirjasta jäi lopulta aika elitistinen kuva, mikä on sääli. Kirja arvottaa jatkuvasti valtavat ja hienot poikkeuskirjat muuta lukemista arvokkaammaksi, ja kirjoittajansa aikamoiseksi eliittilukijaksi. Tahtoisin ajatella kirjallisuuden olevan kaikille avoin tila, ja siksi vähän petyin kirjan sävyyn. Silloin kun Sutinen ei keskittynyt itseään vähemmän lukeneiden tai erilaista kirjallisuutta lukevien polkemiseen, esseet olivat sinänsä ihan mielenkiintoisia. Tuskin tulen lukemaan kirjan teoksia, joten sinänsä oli mielenkiintoista kuulla pohdintaa niiden sisällöstä ja siitä, mitä ne antavat lukijalleen.

[Anneli Renfors · Rating 4 out of 5]

Hatunnostonarvoinen suoritus: lukea tsiljoona tuhatsivuista kirjallisuuden järkälettä ja analysoida ne kirjaksi asti. Tässä joukossa ei ollut yhtään lukemaani kirjaa ellei lyhyitä mainintoja Knausgårdin ja Anais Ninin kirjoista lasketa mukaan. Nojoo, olen lukenut Dostojevskin kirjat Rikos ja rangaistus sekä Idiootti, mutta nekin vain mainitaan. Hyvää analyysia lukemisesta ylipäätään. Joistain asioista olen samaa mieltä Sutisen kanssa (kuten, että ääneen lukiessa asiat syventyvät - tällä ei tarkoiteta äänikirjoja). Joistain asioista, kuten perstuntumasta, olen eri mieltä. Välillä Sutinen ja hänen käsityksensä kirjallisuudesta vaikuttaa hieman liian elitistiseltä.
Kirja on kuitenkin täynnä mielenkiintoisia yksityiskohtia kirjailijoista. En tiennyt esimerkiksi, että Stefan Zweig katseli, kun natsit polttivat hänen kirjojaan. Kaiken kaikkiaan tämä kirja on syntynyt rakkaudesta kirjallisuuteen, erityisesti tietokirjallisuuteen. Tässä kohtaa irvistän, miksi fiksut ihmiset haluavat aina korostaa, että tietokirjallisuus on jotenkin arvostettavampaa kuin kaunokirjallisuus?

[Elina Mäntylammi · Rating 4 out of 5]

Viimeiset pari viikkoa olen kuunnellut Ville-Juhani Sutisen Tieto-Finlandia-
voittajaa Vaivan arvoista - esseitä poikkeuskirjallisuudesta ja tehnyt sitä juuri päinvastaisesti kuin Sutisen mukaan edes olisi sallittua tai mikä vähimmässäkään määrin kertoisi vaivan näkemisestä, eli keskittymisestä ja paneutumisesta: ensinnäkin äänikirja nopeutettuna, toisekseen 5-20 minuutin kuuntelukerrat siivotessa ja pyykkiä levittäessä, ruokaa laittaessa, bussille kävellessä, puoliunessa bussimatkoilla tai ennen nukahtamista iltasadun lukemisen jälkeen. Sitä oli ilo lukea, jos nyt näin saa edes sanoa.

Olen onnellinen, että tämä lukemisen ylistys - kirja kirjoista - voitti Finlandian ja että tartuin siihen. Tuskin tulen ikinä lukemaan yhtäkään Sutisen poikkeuskirjoista, mutta jo hänen esseensä niistä olivat minulle "vaivan arvoisia".

Sutisen analyysit ovat tarkkoja ja kirjallisuuden historiaan ja historiaan elävästi sidottuja. Myös Sutisen oma elämä sekoittuu lukukokemuksiin, kuten esseissä kuuluukin. Jokainen essee muistutti minua myös kirjallisuushistorian ja historian miehisyydestä. Kuka nämä "vaivan arvoiset" kirjat on kautta historian kirjoittanut ja kuka ne on arvottanut? Kuka niitä lukee?

[Leo · Rating 5 out of 5]

+ näin intohimoista lukemista ei usein vastaan tule; mieletöntä vaivannäk��ä ja ajatuksen lentoa
+ tuskin montaa tai yhtäkään näistä kirjassa käsitellyistä teoksista tulen lukemaan, mutta/joten on mukavaa, että joku niiden hienouden ja heikkoudet tässä muodossa kykenee avaamaan
+ kestää varmasti useamman lukukerran
+ i-ha-na kaksiulotteinen nimi esseekokoelmalle
+- Sutinen koettaa monessa kohtaa esittä�� ei-elitistiä ja painottaa, että kuka tahansa tällaiseen lukemiseen pystyy, mutta todellisuudessa tekijä on todellinen erikoismies – ja siten juuri oikea henkilö tällaisen teoksen kirjoittamaan

[Mela Kanootti · Rating 2 out of 5]

Jotenkin väkinäisesti kehystetty

Poikkeuksellisuuden perustelut katosivat ainakin mun tavoiteltavista, kun pituuskaan ei kantanut kaikkia käsiteltyjä teoksia… Varsinkin kun PoikkeusKirjallisuuden (joka on Sutisen teoksen näkökulmasta siis vaivalloisempaa, perehtyvämpää ja harvinaisempaa kuin (nykyajan kaupallisen kirjamarkkinan) lyhyet, vetävämmät romaanit) ansioiksi nimetään piirteitä jotka mun mielestä koskettaa kirjallisuutta tosi laajasti, esim. s. 253: ”Parhaimmillaan poikkeuskirjallisuuden luomat rinnakkaismaailmat suovat hengähdystauon todellisuudesta ja samalla auttavat ymmärtämään sitä oivaltavalla tavoilla.” (tätä ei kuitenkaan lueta Sutisen teoksessa esim. pitkien fantasiaromaanien eduksi vaan ne on jotenkin sitten liian todellisuuspakoisia vaikka toisaalta Sutinen tiedostaa myös sen että kaikki kirjallisuus heijastelee aikansa todellisuutta, eli päästään lopputulemaan että…?)

Olin monesta asiasta Samaa Mieltä… mutta oli liikaa liian hatarasti perusteltuja johtopäätöksiä! Ja yllättävän vähän tuotiin esiin mitään muita näkökulmia kuin kirjoittajan oma taikka muuta tutkimusta ollakseen teos joka lyttää nykyajan ”intuitiivista” ”perstuntuma” kirjallisuutta ja vähäistä taustatyötä

Itse teosten analyyseissä oli myös yllättävän kirjailijalähtöinen näkökulma. Ehkä tässä korostettiin nyt erityisesti rinnastusta kirjailijan elämäntilanne — koronan aiheuttama poikkeustila. Tosi monessa kohtaa myös teosten kertojista puhutaan synonyymisesti niitten kirjoittajien kanssa! Muutenkin tässä Käytetään joitain kirjallisuudentutkimuksen käsitteitä, mutta kummallisissa kohdissa jätetään käyttämättä tai käytetään huti,

esim. Henry Jamesin teosta tarkastellessa:
s. 203: ”James [kirjailija] lähtee liikkeelle toteamalla Mertonin [hahmo] ajatukset. Vähitellen objektiivisen kuivakka kertojaääni kuitenkin alkaa värittyä henkilöhahmon mielensisäisellä äänellä. Lopulta sisäinen monologi valtaa kerronnan. Sanat hörtyläinen (”fringed”) ja kirjailtu (”scalloped”) eivät enää ole Jamesin sisäiskertojan vaan Mertonin sanoja. Samoin mielipiteistä tulee Mertonin mielipiteitä [— —]”. Ja myöhemmin, s. 207: ”Jamesin romaanejakaan ei kerro kirjailija eli todellinen Henry James, muttei myöskään kirjailijan näköinen sisäiskertoja, kuviteltu Henry James. Sen sijaan äänessä on kirjailijan ikään kuin pestaama tarinoitsija, jota ei nimetä tai kuvailla mitenkään, mutta jolla on oma narraation kautta välittyvä olemuksensa.” Niinku mitäääää!! Siis aivan tosi tavallinen KERTOJA? Tää kuulostaa joltain mun houreiselta ja nopeasti väsätyltä kouluesseeltä…

Äh en tiiä… tässä joitain muita kohtia joita ihmettelin:

s. 93 ”Karkeasti sanoen tavallinen kirjailija näkee maailman samoin kuin muut mutta koettaa kuvata sen erikoislaatuisesti ollakseen taiteilija. Hyvä kirjailija sitä vastoin näkee maailman lähtökohtaisesti uudella tavalla eikä siksi tarvitse sen kuvailuun niin paljon temppuja.”

s. 113 ”Siten nämä teokset kantavat mukanaan kokonaisia maailmoja, joita ei voi tavoittaa googlaamalla, vain lukemalla.”

Lopulta: Arvostan tän teoksen tarkoitusta puhua työlään lukemisen puolesta!! Ja ehdottomasti, pitkät teokset mahdollistaa paljon sellasta mitä lyhyemmät ei!! Kuitenkin… Äh… Elitismi ei ollut tässä pahinta, se oli tässä ihan tervetullutta jopa mun mielestä

[Tantti · Rating 2 out of 5]

Vihdoin sain tämän projektin valmiiksi. Kirjoittajan elitistinen white male näkemys, oli ison osan ajasta hyvin rakasta luettavaa. Omien mielipiteiden ja näkemysten absoluuttinen totuus ja nuoren itsensä haukkuminen saivat välillä minut sulkemaan kirjan ja hengittämään pari kertaa syvään. Osan hänen mielipiteistään kyllä allekirjoitan, kuten asiantuntijuuden merkityksen vähenemisen, mutta sen ei pitäisi tapahtua muiden ihmisten kustannuksella. No joo, ehkä en vaan ole opiskellut kirjallisuutta riittävästi arvostaakseni tätä kirjaa. En vaan myöskään halua elää maailmassa tai lukea kirjallisuutta, joka on pääosin kirjan mallien mukaista.

[Antti Värtö · Rating 4 out of 5]

Ajatuksia herättävä vaikkakin kohtalaisen epätasainen esseekokoelma erilaisista tiiliskivistä ja muuten vain Sutisen "poikkeuskirjallisuudeksi" kokemista kirjoista.

Sutinen onnistuu kirjoittamaan hyvin sellaisista teoksista, joita lukija oletettavasti ei tunne juuri lainkaan. Oikeastaan vain Karamazovin veljet on sellainen teos, jonka moni tämän kirjan lukijoista on jo valmiiksi lukenut, ja se on samalla ainoa, joka on suomennettu. Muut kirjat Sutinen on lukenut englanniksi, joko alkukielellä tai käännöksinä.

Koska Sutinen ilmeisesti osaa lukea sujuvasti vain suomea ja englantia, se vaikuttaa näihin teosvalintoihin aika selvästi. Hän yrittää selvästi parhaansa saadakseen lukulistalleen teoksia myös muualta kuin anglosaksisesta maailmasta, mutta kyllä tässä selvää Amerikka-painotusta on.

Vaivan arvoista puolustaa monenlaisen kirjallisuuden olemassaoloa. Vaikka teoksesta aika ajoin huokuu tietynlainen elitismi läpi, Sutinen ainakin yrittää olla dissaamatta mitään kirjallisuuden lajia. Hän kuitenkin kokee selvästi hyvin vahvasti, että ns. poikkeuskirjallisuuden (=hankalasti avautuvien teosten) arvostus on nykyään pohjamudissa ja että kaupallisuuden vaatimukset jyräävät poikkeuskirjat alleen. Hän tosin nopeasti myöntää, että kyllä ennenkin kaupallisuus oli ihan tosiasia, mutta lukijalle jää silti vahva tunne, että kirjan tämän teesin voisi summata valitusvirteen "ennen oli paremmin".

Kirja ei kuitenkaan ole pelkkää valitusvirttä, vaan päinvastoin oikein osuvaa analyysiä kirjallisuudesta ja sen lukutavoista. Sutisen kanssa ei tarvitse olla samaa mieltä (olin itse monesti varsin eri mieltä hänen kanssaan), mutta tällaisen analyysin lukeminen on silti oikein piristävää.

[Vee · Rating 1 out of 5]

Valitettavasti tämän kirjan lukeminen ei ollut vaivan arvoista.
Tämän kirjailija varmastikin minun kohdallani osoittaisi siihen, että olen nuori, joka luulee tietävänsä kaiken kirjallisuudesta kiinnostumatta laajentamaan horisonttejani lapsuudesta mukana raahatun fantasiakirjallisuuden takia.

Teoksesta näki, että Sutinen on selvästikin erittäin lukenut henkilö ja, että hän osaa tehdä hyviä päätelmiä ja tulkintoja kirjallisuudesta. Tämä kuitenkin valitettavasti peittyy hänen omien mielipiteittensä ja hypokriittisyytensä alle. Tulkinnat jäävät usein liian pintapuolisiksi. Esimerkiksi olettaisi, että hän ottaisi enemmän kantaa kolonialismin vaikutuksiin matkakirjallisuudessa, mutta tämä jätetään vain sivuseikaksi kun pitää miettiä miten kuitenkin upea kirja on yli 1000 sivuisessa kauneudessaan. Tuntui siltä, että Sutinen ei pystynyt antamaan tarpeeksi kriittistä näkökulmaa tai uusia keskustelun puolia klassikoihin.

Ja sitten se, mikä tiputti arvostukseni niin kirjaan kuin sen ansaitsemaan Finlandiapalkintoonkin. Ja se on Sutisen kieltämätön hypokriittisyys melkein jokaisessa lauseessaan. Esimerkiksi hän esipuheessaan sanoo ettei hän väitä, että pitkät ja mutkikkaat romaanit olisivat muita parempia, mutta samassa esipuheessa hän rinnastaa lyhyet kirjat helppoihin kirjoihin. Tällainen taktiikka on ihan suoraan alakoulu ajoilta kun lause aloitetaan sanomalla “Ei millään pahalla, MUTTA….”. Tekstistä näkee vähänkään kriittisellä silmällä katsoen, että Sutinen yrittää olla loukkaamatta ketään, mutta ei voi hillitä omia mielipiteitään.

Eniten itseäni tottakai harmitti tämä täysin kultainen ote, jossa Sutinen kaikessa viisaudessaan esittää, että melkein kaikki fantasiaa arvostavat lukijat ovat ikuisia lapsia kun he raahaavat kamalaa fantasiaa mukanaan aikuisuuteen täysin sokeina sille miten paljon parempia muut genret ovat.

Tämänkin täysin upean lausahduksen jälkeen Sutinen yrittää palata vähän taaksepäin niin ettei vaan loukkaa ketään ja sanoo muutaman hyvän asian fantasiastakin. Mutta tämän jälkeen ainakin minulta oli jo viimeinen päre ehtinyt palaa. Omasta mielestäni Sutinen voisi ottaa pienen tauon kirjallisuuden arvostelusta siihen asti kunnes hän osaa oikeasti kunnioittaa kaikkia kirjallisuuden genrejä ilman tarvetta alentua sanomaan, että tietyn genren rakastajat ovat lapsekkaita sokeita hölmöjä, jotka eivät osaa arvostaa “kunnon kirjallisuutta”.

[Lotta Yli-Hukkala · Rating 4 out of 5]

Oonpa onnellinen siitä, että Sutisen teos voitti Finlandian ja saanee sen myötä ansaitsemaansa huomiota. Esseet ovat valtavan onnistunut yhdistelmä paksujen teosten erittelyä, niiden kontekstualisointia sekä kirjallisuuden merkityksen pohtimista. Odotin lukevani paljon Tolstoista, Dostojevskista ja Hugosta, kirjoista joita pidän pikemminkin "poikkeuskirjallisuutena", mutta Sutinen on valinnut esseidensä aiheiksi aidosti tuntemattomampia tiiliskiviä ilmeisten valintojen sijaan.

[Menni · Rating 3 out of 5]

"Nähtäväksi jää kuka on ensimmäinen suomalainen autofiktion kirjoittaja, jonka yli tuhatsivuinen teos tai teossarja nousee myyntilistojen kärkeen." (S.77)

Mitenkäs Kalle Päätalon Iijoki-sarja?

Ilman tätä mieleni pahoittamista olisi ehkä tullut yksi tähti enemmän.

[Mira Kreivilä · Rating 4 out of 5]

Suomessa on joitakin julkisuuden henkilöitä/taiteilijoita, joiden kanssa haaveilen joskus pääseväni kaljalle. Ville-Juhani Sutinen pääsi heti listani kärkipäähän.

[Hannu Pelttari · Rating 5 out of 5]

Ville-Juhani Sutinen on megalomaanisen tuottelias kirjailija ja kääntäjä. Lisäksi hän on kirjojen suurlukija. Korona-aikana hän luki suuren joukon 1000-2000 sivuisia kirjoja, jonkin sortin klassikkoja kaikki, ja kirjoitti näistä Vaivan arvoista kirjan. Kaiken kukkuraksi kirja voitti Tieto-Finlandian.

Sutinen onnistuu minun kannalta paradoksaalisesti. Hän kirjoittaa kiinnostavasti kaikista valitsemistaan kirjoista ja samaan aikaan ei saa minua innostumaan lukemaan yhtään noista kirjoista. Karamazovin veljekset olen toki lukenut, mutta kaikki muut ovat minulle (ja pääosalle meistä) uppo-outoja Ilmari Rantamalan Harhamaa lukuunottamatta. Outoutta varmistaa se, että harvaa Sutisen kirjoista on edes suomennettu ja osaa ei kuulemma pysty edes kääntämään.

Vaivan arvoista kirjat ovat siis vaikeana pidettävää poikkeuskirjallisuutta ja tätä vaikeuden myyttiä Sutinen haluaa kirjoittaa pois. Mutta kyllä heti ensimmäinen valinta Arno Schmidtin Zettel´s Traum/Bottom´s Dream jää Sutisenkin jälkeen niin vaikean oloiseksi, että huh-huh. Dorothy Richardsonin Pilgrimage on Sutisen mielestä parempi kuin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä ja tuntuu kiinnostavalta naisen aseman ja sen muutoksen kuvauksena 1800-luvun lopulta vuoteen 1915, mutta lähes 2000 sivua kyllä karkoittaa minut.

Matkat ja matkoilla olo toistuvat monissa Sutisen valinnoissa. Amerikkalaisen Marguerite Youngin Miss MacIntosh, My Darling kirjassa tehdään muun ohella matkaa läpi uuden mantereen. Mutta Robert Byron on sitten ihan täysiverinen matkakirjailija 1920-30 -luvuilta. Hänen matkassaan Sutinen alkaa kuvailla matkustamisen ja varsinkin matkalla lukemisen ihanuutta tavalla, jota vähän tunnistan itsessäni. Tosin Sutinen ei tunnu katsoneen maisemia lainkaan lukiessaan koko bussimatkan halki Amerikan. Rebecca Grey kuvaa Black Lamb and Grey Falcon kirjassa matkaansa 1930-luvun Balkaniin/Jugoslaviaan ja Sutisen mukaan onnistuu mainiosti tallentamaan Eurooppaa ennen toista maailmansotaa.

Ilja Ehrenburgin Ihmisiä, vuosia, elämää vie Sutisen yhdelle hänen vahvuusalueelleen Neuvostoliitto/Venäjään. Tässä yhteydessä Sutinen tarkastelee kiinnostavasti sosialistisen realismin realiteetteja ja toteaa ne osin samanlaisiksi kuin kirjoittaminen markkinataloudessakin. Kummassakin piti ja pitää arvata mitä kustantaja haluaa, jotta kirja tulee julkaistuksi. Toki pieni ero jää siihen, että markkinataloudessa kirjailijaa ei samalla tavalla tuhota kuin sosialistisen realismin lakeja rikkoneita tuhottiin. (” onko tärkeämpää säilyttää oma ääni vai oma henki/ onko tärkeämpää kirjoittaa niin kuin haluaa vai tulla toimeen kirjailijana”) Sutinen innostuu pyörittelemään tätä problematiikka, itsensä kanssa kiistellen niin, että häneltä unohtuu Ehrenburgin uskomattoman elämän elämäkerran esittely. Sama problematiikka jatkuu Vasili Grossmanin Stalingrad kirjan parissa, mutta tätä teosta Sutinen käy myös substantiaalisesti läpi.

Dostojevskin Karamazovin veljekset vie Sutisen pohtimaan ääneen lukemisen antoisuutta. Hänen mukaansa erityisesti monien Dostojevskin henkilöiden puheet toimivat paremmin ääneen luettuna (mutta äänikirjoista Sutinen ei pidä). Ja ääneen lukemista Sutinen tuntuu itsekin harrastavan. Myös omia kirjoituksia työstäessään. Ja tällä lienee osasyy siihen, että Sutisen kieli on erittäin nautittavaa tarkkuudessaan ja sujuvuudessaan.

Henry Jamesin trilogia ihmismielen irrationaalisuudesta kuulemma ponnistaa osin Dostojevskista, mutta Sutisen mielestä keksii samalla miltei vahingossa modernismin. Suomalaisista mukaan on päässyt vaatimattoman tuhannen sivun tuotoksellaan Ilmari Rantamalan Harhama. Tämän Sutinen niputtaa hyvin perustellen mielenkiintoiseksi täydelliseksi epäonnistumiseksi ja haluaa poistaa siltä kulttikirjan aseman.

Tuorein kirja joukossa on 2016 ilmestynyt Alan Mooren Jerusalem. Kiiinnostavana Sutinen pitää teoksessa ajan monisyistä käsittelyä ja kun lisäksi etsitään elämän tarkoitusta ja maailman merkitystä, on kirjailija ottanut haastetta kerrakseen. Toiseksi viimeinen essee käsittelee ansiokkaasti erilaisia rajamaita käsitelleitä kirjoja/kirjailijoita: Joseph Roth, Bruno Schulz, Samuel Agnon ja Stefan Zweig. Viimeinen essee Fiktion loppu yllättää ja on taas yhdenlainen paradoksi. Luettuaan kymmeniä tuhansia sivuja fiktiota pelkästään tätä kirjaa varten, Sutinen alkaa kääntyä pois fiktiivisestä kirjallisuudesta yhä enemmän esseistiikan pariin. Autofiktioille Sutinen ei lämpene ja perstuntumakirjallisuutta luonnehtiessaan (ilman lukeneisuutta, perinnetietoisuutta tehtyä) hän vain vaivoin saa pidäteltyä itseään kirjan lempeässä tyylilajissa.
Enemmän faktan suuntaan kääntyminen yllättää siksikin, että kirjassa Sutinen monin kohdin tuntuu kelluvan myyttisessä ”taide ennen elämää” -maailmassa ja ihannoidessaan jättikirjojen maailmoihin uppoutumista, hän on nimenomaan fiktion pauloissa. Mutta kas kummaa, lopulta mies alkaakin kääntyä faktojen puolelle? ”Kirjallisuus on aina pakoa, mutta sen ei tarvitse olla pakoa maailmasta. Sen sijaan se voi olla pakoa maailmaan.”

Sutinen on tehnyt elitistisen suurtyön karttaessaan laajemmin tunnettujen jättiklassikkojen ottamista luupin alle. On tietenkin kulttuurityö esitellä näitä meille tuntemattomia kirjailijoita ja kirjoja, mutta mielellään olisin nähnyt joukossa jonkun tavalliselle ihmiselle lukukelpoisen suurteoksen, jos ei nyt sentään Sotaa ja Rauhaa niin Täällä Pohjantähden alla? Mutta nostetaan hattua, rima on ollut korkealla ja hienosti Sutinen ylittää itse asettamansa riman. Ja vielä yksi paradoksi: kirja fiktioista voi siis olla tietokirja.

Ja lopuksi, tämä on toinen postaus, koska ensimmäinen näyttää kadonneen Goodreadsista.

[Salla Hiltunen · Rating 2 out of 5]

Lainasin tämän esseekokoelman kirjastosta, koska yksi essee oli luovan kirjoittamisen opintojen tenttimateriaalina. Päädyin lopulta lukemaan koko teoksen, vaikka olisi ehkä kuitenkin kannattanut tyytyä siihen yhteen esseeseen.

Sutinen nimittää poikkeuskirjallisuudeksi kirjoja, jotka ovat ylipitkiä ja vaikeita – eli siis kaikin puolin vaivalloista luettavaa. Hän otti koronasulkujen aikaan projektikseen syventyä tällaisiin teoksiin, ja nämä esseet ovat syntyneet luettujen kirjojen pohjalta.

Sutisen mielestä kirjan vaivalloisuus on arvokasta itsessään. Jos lukemisen eteen joutuu näkemään vaivaa, siitä saa myös enemmän irti. Hän kokee, että tällaisistä poikkeuskirjoista oppii suurempia elämänviisauksia kuin lyhyemmistä, helpommista ja viihteellisemmistä kirjoista.

Minulle jäi tästä esseekokoelmasta aika ristiriitaiset ajatukset. Toisaalta oli ihan mielenkiintoista lukea kirjoista, joita tuskin tulen koskaan itse lukemaan. Sutinen myös kirjoittaa sujuvaa ja soljuvaa tekstiä. Kirjan tausta-ajatuksena on ehkä ollut kannustaa ihmisiä lukemaan tuntemattomampia ja keskivertoa pitempiä kirjoja, ja se olisikin ihan arvostettava tavoite. Toisaalta en kuitenkaan yhtään lämpene sille tavalle, jolla Sutinen lukemisesta puhuu.

Sutinen yrittää kovasti olla olematta elitistinen ja snobbaileva mutta onnistuu siinä aika kehnosti. Hänen mielestään suurin osa ihmisistä ei osaa lukea kirjoja oikein eikä oikeita kirjoja. Useampaan otteeseen hän parjaa myös nuorempaa itseään, joka kuulemma vain kuvitteli ymmärtävänsä kirjallisuudesta jotain parikymppisenä opiskelijana. Nyt keski-ikäisenä kirjallisuuden maailma on kuitenkin lopulta avautunut hänelle aivan uudella tavalla.

Fantasian ystävä voisi muuten ilahtuneena ajatella, että fantasiakirjathan ovat usein pitkiä ja niitten lukeminen vaatii aikaa ja vaivaa – ovatko nekin tällaista Sutisen arvostamaa poikkeuskirjallisuutta? No eivät tietenkään, koska ne eivät ole hienoa ja sivistävää "korkeakirjallisuutta". Niiden lukeminen kannattaisi jättää suosiolla nuoruuteen ja keskittyä aikuisena Kunnolliseen Kirjallisuuteen.

Hohhoijaa. Eiköhän tällaista arvottavaa kirjapuhetta ole muutenkin jo ihan tarpeeksi.

[Jaana Angeria · Rating 4 out of 5]

Hieman arastellen tartuin Tieto-Finlandialla palkittuun teokseen, mutta täytyy sanoa, että kannatti. Pelkäsin, että kirja olisi hyvin teoreettinen ja tenttikirjamainen, mutta vaikka Sutinen on kirjallisuusalan ammattilainen, hänen lähestymistapansa jättipaksuihin ja ikään kuin plaavin rakoon jääneisiin romaaneihin on tuore ja mukavan jutusteleva. 


Yhtäkään esitellyistä kirjoista en ole lukenut, pari sentään entuudestaan tiesin. Kirjoja voisi pitää elitistisenä, enkä usko yhteenkään niistä tämänkään jälkeen tarttuvan, mutta ehken myöskään jatkossa yhtä herkästi sivuuta 1000-sivuista kirjaa vain sivumäärän vuoksi. 


Nautin sivistyneen miehen kirjojen taustoituksesta ja analysoinnista. Kirja vaatinee kuitenkin lukijalta varsin hyvät kirjallisuuden perustiedot, sillä ainakaan äänikirjassa erikoistermejäkään ei selitetä mitenkään. Mielelläni olisin kirjaa osin lukenut ja selannut, mutta ei paperi- eikä e-kirjaa ollut nyt saatavilla. Olisin esimerkiksi ehdottomasti tahtonut nähdä, miten kolmen palstan kirjassa teksti etenee ja miltä sivuhuomautukset näyttävät. 

Tosin näin jälkikäteen tuntuu, että parhaiten mieleeni jäivät Sutisen omat tarinat. Näistä on alla muutama muistiinpano. (Tarkistus jää nyt tekemättä, koska äänikirjasta on vaikea löytää oikea kohta ja koska paperikirja on joka paikasta lainassa.)

Helmet 2022: 17, 20, 26 (en yleensä kuuntele kirjoja kokonaan), 30, 32 (matkustus, rauhassa lukeminen), 42, 44 (esseekokoelma), 45, 46.


*Sutinen pitää matkustamisesta ja odottaa, että saa matkalla lukea rauhassa. 

*Yhden alkupään kirjan lukeminen kävi Sutisellekin työstä. Hän sai luettua 20 sivua 1,5 tunnissa. 

*Omalle lapselleen hän luki ensimmäiseksi ääneen Kafkan Muodonmuutoksen. Vauva sai siis nauttia isänsä äänestä. 

* Sutinen pitää ääneen lukemisesta.  Hänellä ei ole ajokorttia, joten automatkoilla hän lukee itselleen ja vaimolleen ääneen. 

[Laura Walin · Rating 5 out of 5]

Ihastuin tähän kirjaan ja ehkä vähän kirjoittajaankin, tai ainakin hänen elämäänsä. Ollapa ihminen, joka pandemian iskiessä päättää käpertyä mammuttimaisen pitkien teosten äärelle kun kerrankin on aikaa, ja osata sitten vielä kirjoittaa näistä teoksista näin mielenkiintoisia, ajatuksia kutkuttavia esseitä!

Sutinen käy teoksessa läpi vähemmän tunnettuja pitkiä teoksia - Joycen Odysseuksen, Kilven Alastalon salissan ja Foster Wallacen Päättymättömän riemun ollessa sieltä tunnetummasta päästä. Teosten myötä lukijalle valottuu muun muassa naiskirjailijoiden asema kirjallisuuden kaanonissa, matkakirjallisuus ja sosialistinen realismi lajityyppeinä ja itse kirjan nimikkeen mukainen asia eli vaivalloisen, pitkän proosan lukemisen ilot.

Sutisen teksti on vaivatonta ja siitä kumpuaa sekä hänen lukemiensa teosten syvällinen tunteminen että ilo siitä, kun hän pääsee niitä lukijalle selittämään. Esseissä on myös hyvin taustoitettu mammuttiteosten kirjoittajien taustoja ja sitä aikaa, jolloin ne ovat ilmestyneet. Kerta kaikkiaan ihana, sivistävä esseekokoelma, jonka jälkeen voi melkein jo kuvitella nuo mammutitkin lukeneensa.

[Pauliina (The Bookaholic Dreamer) · Rating 3 out of 5]

Vaivan Arvoista dokumentoi Sutisen kokemuksia poikkeuskirjallisuudesta (= pitkät, vaikeat, unohtuneet, ja populäärikulttuurin äärilaidoilla piileksivät teokset) poikkeusvuonna (= COVID). Esseet ovat kiehtovia ja ne kaivautuvat syvälle siihen miksi hankalia ja pitkiä kirjoja luetaan, ja mikä niiden paikka on kirjallisuudessa ja lukijoiden elämässä. Hyvin kirjoitettu kokonaisuus antaa lukijoille pilkahduksen poikkeuskirjallisuudesta, josta olin kiitollinen: nyt ei tarvitse enää lukea näitä opuksia!

Sutisen argumentit jäävät kuitenkin pinnallisiksi, eivätkä ne kestä tarkempaa tutkimista. Esimerkiksi Sutinen pohtii kuinka vaikeiden kirjojen kirjoittamista ei juhlita samalla tavoin kuin Olympia-urheilijoiden suoritusta: ihmiset katsovat ja kannustavat mielellään maratonaria, mutta eivät kirjailijaa, joka on saanut aikaiseksi tuhansien sivujen eepoksen. Tässä väitteessä kuitenkin ongelmana on se, että maraton-penkkiurheilijan ei tarvitse seurata jokaista hetkeä maratonista, vaan hän voi nauttia vain tapahtuman parhaista paloista puolessa tunnissa. Lukija sen sijaan käy läpi jokaisen sivun romaanissa, ja siten vaikeat kirjat voivat vaatia kymmeniä tunteja aikaa. Olympialaisiakin varmasti moitittaisiin hankalaksi, jos katsojien olisi pakko seurata jokaista hetkeä kisoissa.

Paria tällaista, harhautunutta argumenttia huolimatta, Sutinen perustaa väitteensä siihen, että kirjat joiden lukemiseen pistää enemmän vaivaa voivat antaa lukijalle jotain tärkeämpää ja perusteellisempaa kuin helpompi lukuiset nidokset. Varsinkin kirja julistaa sitä, että vaikeat teokset onnistuvat kuvaamaan tosimaailmaa jotenkin realistisemmin, fiktion kautta. Näistä argumenteista kuitenkin hohtaa Sutisen subjektiivinen ote aiheeseen, varsinkin kun esimerkkejä siitä mikä vaikeasta kirjasta voi tehdä niin vaikuttavan tarjotaan hyvin harvoin jos ollenkaan. Argumentit vaikuttivat enemmän siltä, että Sutinen haluaa näyttää mahtavan lukulistansa, ja oikeuttaa sitä kuinka paljon tärkeämpiä vaikeat kirjat ovat hänelle. Pohjimillaan se on kuitenkin maku-kysymys: kirjat jotka jättävät jäljet lukijaan ja saavat heidät ajattelemaan, tulevat henkilökohtaisiksi aarteiksi, siitä riippumatta kuinka helppolukuinen tai hankala kirja on. On loogista odottaa, että pitkät ja hankalat kirjat antavat lukijalle jonkinlaista iloa ja voimakkaita tunteita joihin helppolukuiset kirjat eivät pysty, pelkästään sillä perusteella, että pitkän kirjan lopussa odottaa euforinen voitontunne. Se ei kuitenkaan ole riippuvainen kirjasta tai sen sisällöstä.

Velttojen argumenttejen lisäksi Vaivan Arvoista ärsytti siinä, että se ei pysy täysin alkuperäisessä tavoitteessaan. Sutinen kertoo alussa lukeneensa poikkeuskirjallisuutta poikkeusvuonna, mutta monet teoksista on luettu ennen pandemiaa, pitkä sivumäärä johtuu vain siitä että Sutinen ryhmittelee monia kirjoja samaan esseeseen, ja osaa kirjoista ei voi mielestäni kategorisoida poikkeukselliseksi (mistä lähtien Dostojevski on poikkeuksellista kirjallisuutta?).

Ikävästi räsähtävistä yksityiskohdista huolimatta, Vaivan Arvoista toimi hyvänä keskustelun aloittajana kodissani. Se sai minut ajattelemaan itse sitä, mitä piilee erilaisten lukemismieltyvyyksien taustalla, ja minkälaiset motivaattorit saavat ihmiset kirjoittamaan ja lukemaan loputtomia ja mahdottoman vaikeita kirjoja. Tämä itsessään antaa kirjalle valtavasti arvoa silmissäni. Sutisen ote on kuitenkin liian ylimielinen ja elitistinen, että voisin pitää kirjasta - monet hänen mielipiteistään näyttävät kapeaa ymmärrystä muiden ihmisten tilanteista. Alkusanat saivat minun melkein jättämään kirjan kesken ennen aikojaan. Mielestäni ei ole tarpeen, että kaikki ihmiset lukevat vaikeita kirjoja, kuten myöskään ihmisten ei tarvitse lukea helppoa kirjallisuutta. Molemmilla on osa kirjallisuudessa ja lukijoiden elämässä.

[Lucy_van_pelt · Rating 5 out of 5]

4.5 tähteä.

Valtavan hyvä! Jokainen essee käsittelee yhtä tiiliskiveä ja samalla rinnalle on otettu kirjan inspiroima toinen aihe, esim ääneen lukeminen, matkustelu ja lukeminen ym.

Tykkään hirmusti kirjoista, sanoista ja lukemisesta kertovista kirjoista. Luin viime vuonna Turusen Suurteoksia, paitsi että se jäi heti alkuunsa kesken, kun inspiroiduin melko alussa esitellystä kirjasta, Riivaus, niin että aloin lukea sitä siltä seisomalta.

Tätä kirjaa välttelin kuitenkin, ehkä sen lievän elitistisen maineen vuoksi. Mut eihän tää ollut elitistisen! Ellei sitten lukijan mielestä kirjan koko aihe, poikkeuskirjallisuus, ole se elitistinen osuus. Mutta silloin lukija kyllä projisoi. On myös sanottava että mua ei häiritse älyllinen knoppailu, päinvastoin sytyn siitä. Jos kerran rahkeet riittää, antaa mennä vaan.

[Anna Reta Maria · Rating 3 out of 5]

Rakastin kirjan ylistystä lukemisesta. Sutinen kuvailee monet lukemisen tunteet osuvasti ja perustelee samalla, miksi vaikeita teoksia kannattaa lukea. Ei välttämättä tarvitse tarttua samoihin teoksiin kuin Sutinen, mutta kannattaa silti hiukan pohtia, minkälaisia kirjoja haluaa lukea ja miksi.

Olen itse jo vuosia katsonut vuodenvaihteessa menneen vuoden lukutilastojani. Lähes aina minulla on sellainen olo, että tulen tarttuneeksi helppoihin ja kivoihin kirjoihin, vaikeampien kustannuksella. Kuitenkin kun muistelen, mitkä kirjat ovat tehneet suurimman vaikutuksen, pidemmät ja monimutkaisemmat teokset usein yltävät niille listoille.

Tämä kirja kannustaa minua pohtimaan tarkemmin, mitä kirjoja haluan oikeasti lukea. Kirja antaa myös hyviä eväitä ammatillisessa mielessä.

[Crystal Miu · Rating 5 out of 5]

Parhaat kirjat kertovat vähän kaikesta, kuten tämäkin: kirjoista, rakkaudesta kirjoihin, kirjallisuudesta, kirjallisuustieteestä, (kielitieteestä!), historiasta, yhteiskunnasta, ihmisyydestä, mahdollisuuksista, rajanvedoista, taiteesta, elämästä. Nautin!

[Emilia · Rating 4 out of 5]

Ihan ajatuksia herättävää pohdintaa kirjallisuudesta ja sen merkityksestä yleisesti. Esittelee myös kiinnostavia kirjallisuuden suuntauksia ja teoksia, joista en itse ollut kuullut ennen. Kannustaa mielestäni lukemaan sekä analysoimaan lukemaansa.

[Piritta · Rating 4 out of 5]

Tykkäsin paljon. Lukemisesta lukeminen on hauskaa, vaikka enemmän olisi saanut irti jos olisi itsekin lukenut useamman käsitellyistä kirjoista. Koronakirjallisuutta voi tehdä näinkin.

[Mika Lamminpää · Rating 5 out of 5]

Olipas hyvä esseekokoelma. Vaikka en ole lukenut tässä käsitellyistä kolmestatoista tiiliskivestä kuin Karamazovin veljekset, oli ilahduttavaa lukea paneutunutta pohdiskelua, oppineita ja viehättäviä havaintoja kirjallisuudesta ja maailmasta ja maailmankirjallisuudesta, kaiken maailman kirjallisuudesta.

[Juho · Rating 5 out of 5]

Riemastuttava kirja kirjoista, lukemisesta ääneen ja ääneti, kirjoiitamisesta.

Luin sen väärin äänikirjana samalla aitalautoja maalaten.

[Kenneth · Rating 5 out of 5]

Vuoden 2022 Tietokirjallisuuden Finlandia-voittaja Ville-Juhani Sutinen on kiistatta ansainnut palkintonsa kirjastaan ”Vaivan arvoista. Esseitä poikkeuskirjallisuudesta”. Uskomatonta miten hyvän kirjan hän on kirjoittanut meille kirjoista, vieläpä poikkeuskirjallisuudeksi mainitsemistaan kirjoista. Kirjat, joita Sutinen käsittelee esseissään, ovat poikkeuksellisia, ei vain sivumääränsä (minimi 1.000 sivua), vaan myös aiheidensa ja niiden käsittelytavan puolesta. Tämän määritelmän mukainen poikkeuskirjallisuus ei ole minulle vierasta. ”Alastalon salissa” luin juuri vuoden vaihteessa ja tuttuja ovat myös esimerkiksi Joycen Ulysses ja Proustin ”Kadonnutta aikaa etsimässä”. Suuri sivumäärä sinänsä ei tee kirjasta hyvää tai huonoa. Näistä mainituista Proustin lukeminen oli minulle enemmän työtä kuin huvia.

Sutisen kirja oli poikkeuksellisen innostava, vaikka monet esitellyt kirjat eivät olleet minulle tuttuja, ei aina edes kirjoittaja nimeltään. Ainoa lukemani kirja Sutisen esittelemistä on Dostojevskin ”Karamazovin veljekset”, mutta monet tässä esitellyt kirjat päätyvät kyllä ToRead -listalleni. Irmari Rantamalan ”Harhama” puolestaan pysyy tämänkin jälkeen poissa listaltani. Sitä käsittelevän esseen otsikko jo kertoo syyn – ”Täydellinen epäonnistuminen”.

Kirja- ja kirjailijaesittelyiden lisäksi, kirjaan sisältyi paljon kiinnostavaa ja innostavaa sekä ajatuksia herättävää esiteltävistä kirjailijoista sekä kirjailijoista ja kirjallisuudesta yleensä. Tässä poiminta mieleeni painuneista ajatuksista:
* Työläskin lukeminen osoittautuu monesti vaivan arvoiseksi.
* Ääneen lukeminen joko yksin tai seurassa avaa uusia ulottuvuuksia tekstiin ja sen ymmärtämiseen.
* Kirjallisuuden kääntäminen ei ole mekaanista, se on uustulkintaa alkuperäisteoksesta.
* Kirjan pituus ei korreloi sen vaikeuden kanssa.
* Matkakirjatkin voivat olla hyvää kirjallisuutta ja hyvä kirja on itsessään matka. Matkalla lukeminen tuo oman ulottuvuuden lukemiseen.

Viimeisessä esseessä ”Fiktion loppu” Sutinen käsittelee ajatuksia herättävällä tavalla kirjallisuuden eri muotoja, erityisesti fiktion ja faktan suhdetta. Tyypittelyt ovat tietenkin aina enemmän tai vähemmän keinotekoisia. Sutisen sanoin: ”Toisin kuin joskus ajatellaan, nonfiktio ei siis ole vain tietoa, tekstillä ajattelua, vaan ennen kaikkea kaunokirjallisuutta. Sen keinoin on luontevampi käsitellä yhä epätodellisemmaksi käyvää todellisuutta kuin todellisesta etääntyvän fiktion.” Näin varmasti on, mutta kyllä fiktiokin voi kertoa hyvin paljon todellisuudesta tavalla, johon nonfiktiivinen kirjallisuus ei pysty.

Lukemani kirjan olen lainannut kirjastosta. Vaikka olen alkanut tietoisesti vähentää kirjojen hankkimista omaan hyllyyni, niin tässä täytynee tehdä poikkeus. Kaipaan tätä kirjaa oppaakseni vielä, kun jatkossa alan poimia tässä esiteltyjä kirjoja luettavakseni.

***

SYYSKUU 2023: Nyt olen täyttänyt ensimmäisen osan lupauksestani. Rebecca Westin "Black Lamb and Grey Falcon" on nyt luettu ja englanninkielinen arvostelu löytyy täältä: https://www.goodreads.com/review/show... . Täytyy vielä lukea Sutisen teksti uudelleen ja peilata sitä omiin havaintoihini.

**

SYYSKUU 2024: Nyt olen on sitten toinen osa lupauksestani täytetty. Marguerite Youngin "Miss MacIntosh, My Darling" on luettu ja englanninkielinen arvostelu löytyy täältä: https://www.goodreads.com/book/show/6... . Sutinen näyttää löytäneen enemmän kirjan punaisesta langasta kuin minä..... sikäli kuin sellaista yleensä on olemass. Kieli oli kuitenkin kiehtovaa.

[V.S.]

Kirjallisuuden monityöläisen uunituore Tieto-Finlandia-voittaja on, kliseisyydenkin uhalla, rakkaudenosoitus lukemiselle — ennen kaikkea mutkikkaan ja järkälemäisen kirjallisuuden lukemiselle. Teoksen idea pähkinänkuoressa: Sutinen kävi poikkeustilan suoman ylimääräisen ajan turvin kirjahyllynsä pelätyimpien tiiliskivien kimppuun ja kokemusten tuloksena syntyi tämä kirja. Tekijä tituleeraakin käsittelemiään teoksia poikkeuskirjallisuudeksi. Siis sellaisia teoksia, joista harva kuulee, vielä harvempi hankkii käsiinsä ja aniharva lukee.

Tyyliltään Sutisen teos on sen sijaan takkatulenkajoisan kodikas ja (ainakin wanhan kirjallisuudenopiskelijan silmään) miellyttävän konstailematon. Se pitelee lukijaa (tai äänikirjan kuuntelijaa, c’est moi) kädestä ja peittelee viltillä juuri sopivasti, sortumatta kuitenkaan liialliseen rautalankaan. Sellaista otetta varmasti kaivataankin, liikuskeleehan varsinainen teema snobismin rajamailla. Sutinen toki tekee kaikkensa murtaakseen vaikeaan kirjallisuuteen ja turhanpäiväiseen pätemiseen liittyviä myyttejä, mutta toisaalta teoksessa hypätään yli ne kaikkein ”ilmeisimmät” kirjat ”joita kukaan ei ole lukenut”. Toisin sanoen esimerkiksi David Foster Wallacen Infinite Jest (Päättymätön riemu), Volter Kilven Alastalon salissa, Thomas Pynchonin Gravity’s Rainbow (Painovoiman sateenkaari) ja James Joycen Finnegans Wake jäävät teoksen ulkopuolelle. Niiden sijaan naftaliinista raahataan nipullinen uusia tiiliskiviä, joista vielä harvempi on edes kuullut.

Aihevalinta on kiinnostava kirjallisuuden ja lukemisen olemuksen kannalta: miten pitkän ja vaikean teoksen lukeminen poikkeaa lyhyestä ja vetävästä? Tuntuisi nimittäin siltä, että jokin ero pituuksien välillä on, niin ”teoksessa olemisen” kuin sen/siinä ajattelemisen suhteen. Sutinen kirjoittaa useamman opuksen yhteydessä kirjallisen maailman rakentamisesta, siitä miten teos on kokonaisvaltaisuudessaan niin totaalinen, että siinä voi ikään kuin oleilla ja liikuskella. Tällöin kaikkea kirjassa olevaa ei edes tarvitse ymmärtää tai rekisteröidä, sillä silkka massa tasoittaa lukukokemuksen pienet rosot ja puutteet totaalisuudellaan.

Tämä on todenkuuloista ja tunnistettavaa, nähdäkseni ”maailmanrakentamiseen” pohjaa suuri osa viihdeteollisuudesta: 1900-luvun kuluessa ensin elokuvat, sarjakuvat, televisio ja tietokonepelit, lopulta 2000-luvulla Netflix-putket ja sosiaalinen media. Myös Seinfeldissa, Twin Peaksissa, Dark Soulsissa ja Lav Diazin elokuvissa pystyy oleskelemaan, myös niissä rakentuu ”totaalinen” maailma. Ehkä kiinnostavin kysymys onkin, missä suhteessa maailmanrakentuminen (tai: maailmaanpakeneminen) on eskapismiin – oli kulloinkin rakentuva maailma sitten korkeakulttuuria tai massamurhaviihdettä. Myönnän, että omaan silmääni tiiliskivikirjallisuus tuntuu osaltaan vanhentuneelta, mutta niin tuntuvat toisaalta myös esimerkiksi mammuttimaisen pitkät elokuvat – vaikka vielä muutama vuosikymmen sitten ns. slow cinema eli buumiaan. Syy tuntuisi olevan nimenomaan siinä, ettei pitkä muoto tuntuisi vastaavan enää yhteiskunnan ja ympäristötuhon nopeutta. Aivan kuin aika itse olisi menetetty. Tämän vuoksi minkä pitkät teokset tuntuvat eskapistiselta matkustamiselta sellaisiin tiloihin ja aikoihin, jolloin niiden luomia tiloja vastaavaa aikaa kenties vielä oli. Silloin ollen herää puolestaan kysymys siitä, miksi niin on ja/tai pitäisikö niin olla. Miksei juuri silloin pitäisi hidastaa, kun tuntuu siltä, että yhteiskunta tai maailmanhenki tai mikä ikinä on lähinnä vapaapudotuksessa? Ja niin edelleen.

Joka tapauksessa minäkään en äkkiseltään keksi tuttavapiiristäni enää ketään, joka lukisi vapaaehtoisesti tuhatsivuisia kirjoja (jotka eivät ole scifiä tai fantasiaa), saati sitten kokeellisia sellaisia. Tai siis keksin toki, mutta silloin kyseessä ovatkin ne muutamat kokeellisen kirjallisuuden ammattilaiset ja ikuiset tutkimusmatkalaiset, jotka ovat ensinkään tietoisia teoksessa käsiteltävistä kirjoista. Esimerkiksi itselleni teoksessa käsiteltävistä kolmestatoista kirjasta entuudestaan tuttuja (edes teosnimeltä) oli ehkä kolme (Arno Schmidtin Zettels Traum / Bottom’s Dream, Dostojevskin Karamazovin veljekset ja Irmari Rantamalan eli Algot Untolan Harhama). En toki väitä olevani (varsinkaan näin vanhoilla, varhaisen keski-ikäni päivillä) obskyyrin kulttikaman konnossööri, mutta syvimmälle kiveen hakatun peruskaanonin ulkopuolelta Sutisen kirjassa nähdäkseni tullaan. Käsiteltävien teosten nippu kylläkin pyörii edelleen kovin valkoisella Iso-Britannia -Yhdysvallat – Venäjä -akselilla (suomalaisista mukana on vain roimasti satikutia saava Harhama), mutta ainakin kirjallisen modernismin kaanoniin ehdotetaan muutamia sieltä (Sutisen mielestä) turhaan pudonneita tai unohduksiin jääneitä naisoletettuja.

Luonnollisesti myös kielimuuri rajoittaa käsiteltävien teosten naaraamista: vaikka esimerkiksi Kiinasta, Afrikan maista tai Intiasta löytyisikin poikkeuskirjallisuutta (ja miksei löytisi), on sitä yhden tekijän vaikea käsitellä jos käännöksiä ei löydy edes englanniksi. Kiehtovaa (tai oireellista) onkin, että käytännössä kaikki teoksessa käsiteltävät kirjat ovat nimenomaan englanniksi kirjoitettu tai käännöksinä englanniksi luettu, Harhamaa ja Karamazovin veljeksiä lukuun ottamatta. Tarkoitukseni ei ole moittia Sutisen kielitaitoa rajoittuneeksi (päinvastoin), vaan pikemminkin pohtia teoksen käyttäjärajapintaa. Silläkin uhalla, että aliarvoin keskimääräisen suomalaisen lukijan englanninkielen taidon ja innon: kuinka moni lähtisi taittamaan teoksessa käsiteltäviä teoksia edes suomeksi, saati sitten englanniksi? Onko monituhatsivuinen, kirjallisesti haastava poikkeuskirjallisuus ensinkään muiden kuin koko elämänsä lukustrategioiden ja kirjallisen kokemuksen kartuttamiseen käyttäneiden nörttien (siis asian suhteen monomaanisten) heiniä? No, tähänkin kirja yrittää osaltaan vastata.

Koska käsiteltävät kolmetoista teosta ovat pääosin yli 1000-sivuisia, ei Sutinen edes yritä änkeä kirjansa vajaaseen 300 sivuun megatarkkaa analyysia, vaan pikemminkin käyttää käsiteltäviä kirjoja tekosyinä ja moodeina esseihtiä lukemisesta ja kirjallisuuden merkityksestä ylipäänsä. Niinpä varsinaisten teosten käsittelyn yhteydessä saatetaan lähteä tangentille ääneenlukemisen kulttuurihistoriasta ja Sutisen omista tavoista lukea kirjoja ääneen puolisolleen ja lapselleen; tai siitä miten matkakirjallisuus toimii aina huomattavan paljon paremmin, mikäli käsillä olevan kirjan lukee kirjan maisemissa, tai edes junassa tien päällä. Tavallaan nämä hajamietinnät ovat usein myös teoksen varsinainen suola ja parhaiten mieleenjäävää antia, eihän käsiteltävistä poikkeusteoksista voi lopulta saada kovinkaan säällistä kuvaa näin lyhyessä mitassa.

Tämänkin kuuntelin äänikirjana. Jutustelevan sävyn ja miellyttävän lukijan vuoksi formaatti toimii yllättävänkin hyvin, ”maailmaa rakentavasti”.

[Hannu · Rating 5 out of 5]

Ville-Juhani Sutinen on megalomaanisen tuottelias kirjailija ja kääntäjä. Lisäksi hän on kirjojen suurlukija. Korona-aikana hän luki suuren joukon 1000-2000 sivuisia kirjoja, jonkin sortin klassikkoja kaikki, ja kirjoitti näistä Vaivan arvoista kirjan. Kaiken kukkuraksi kirja voitti Tieto-Finlandian.

Sutinen onnistuu minun kannalta paradoksaalisesti. Hän kirjoittaa kiinnostavasti kaikista valitsemistaan kirjoista ja samaan aikaan ei saa minua innostumaan lukemaan yhtään noista kirjoista. Karamazovin veljekset olen toki lukenut, mutta kaikki muut ovat minulle (ja pääosalle meistä) uppo-outoja Ilmari Rantamalan Harhamaa lukuunottamatta. Outoutta varmistaa se, että harvaa Sutisen kirjoista on edes suomennettu ja osaa ei kuulemma pysty edes kääntämään.

Vaivan arvoista kirjat ovat siis vaikeana pidettävää poikkeuskirjallisuutta ja tätä vaikeuden myyttiä Sutinen haluaa kirjoittaa pois. Mutta kyllä heti ensimmäinen valinta Arno Schmidtin Zettel´s Traum/Bottom´s Dream jää Sutisenkin jälkeen niin vaikean oloiseksi, että huh-huh. Dorothy Richardsonin Pilgrimage on Sutisen mielestä parempi kuin Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä ja tuntuu kiinnostavalta naisen aseman ja sen muutoksen kuvauksena 1800-luvun lopulta vuoteen 1915, mutta lähes 2000 sivua kyllä karkoittaa minut.

Matkat ja matkoilla olo toistuvat monissa Sutisen valinnoissa. Amerikkalaisen Marguerite Youngin Miss MacIntosh, My Darling kirjassa tehdään muun ohella matkaa läpi uuden mantereen. Mutta Robert Byron on sitten ihan täysiverinen matkakirjailija 1920-30 -luvuilta. Hänen matkassaan Sutinen alkaa kuvailla matkustamisen ja varsinkin matkalla lukemisen ihanuutta tavalla, jota vähän tunnistan itsessäni. Tosin Sutinen ei tunnu katsoneen maisemia lainkaan lukiessaan koko bussimatkan halki Amerikan. Rebecca Grey kuvaa Black Lamb and Grey Falcon kirjassa matkaansa 1930-luvun Balkaniin/Jugoslaviaan ja Sutisen mukaan onnistuu mainiosti tallentamaan Eurooppaa ennen toista maailmansotaa.

Ilja Ehrenburgin Ihmisiä, vuosia, elämää vie Sutisen yhdelle hänen vahvuusalueelleen Neuvostoliitto/Venäjään. Tässä yhteydessä Sutinen tarkastelee kiinnostavasti sosialistisen realismin realiteetteja ja toteaa ne osin samanlaisiksi kuin kirjoittaminen markkinataloudessakin. Kummassakin piti ja pitää arvata mitä kustantaja haluaa, jotta kirja tulee julkaistuksi. Toki pieni ero jää siihen, että markkinataloudessa kirjailijaa ei samalla tavalla tuhota kuin sosialistisen realismin lakeja rikkoneita tuhottiin. (” onko tärkeämpää säilyttää oma ääni vai oma henki/ onko tärkeämpää kirjoittaa niin kuin haluaa vai tulla toimeen kirjailijana”) Sutinen innostuu pyörittelemään tätä problematiikka, itsensä kanssa kiistellen niin, että häneltä unohtuu Ehrenburgin uskomattoman elämän elämäkerran esittely. Sama problematiikka jatkuu Vasili Grossmanin Stalingrad kirjan parissa, mutta tätä teosta Sutinen käy myös substantiaalisesti läpi.

Dostojevskin Karamazovin veljekset vie Sutisen pohtimaan ääneen lukemisen antoisuutta. Hänen mukaansa erityisesti monien Dostojevskin henkilöiden puheet toimivat paremmin ääneen luettuna (mutta äänikirjoista Sutinen ei pidä). Ja ääneen lukemista Sutinen tuntuu itsekin harrastavan. Myös omia kirjoituksia työstäessään. Ja tällä lienee osasyy siihen, että Sutisen kieli on erittäin nautittavaa tarkkuudessaan ja sujuvuudessaan.

Henry Jamesin trilogia ihmismielen irrationaalisuudesta kuulemma ponnistaa osin Dostojevskista, mutta Sutisen mielestä keksii samalla miltei vahingossa modernismin. Suomalaisista mukaan on päässyt vaatimattoman tuhannen sivun tuotoksellaan Ilmari Rantamalan Harhama. Tämän Sutinen niputtaa hyvin perustellen mielenkiintoiseksi täydelliseksi epäonnistumiseksi ja haluaa poistaa siltä kulttikirjan aseman.

Tuorein kirja joukossa on 2016 ilmestynyt Alan Mooren Jerusalem. Kiiinnostavana Sutinen pitää teoksessa ajan monisyistä käsittelyä ja kun lisäksi etsitään elämän tarkoitusta ja maailman merkitystä, on kirjailija ottanut haastetta kerrakseen. Toiseksi viimeinen essee käsittelee ansiokkaasti erilaisia rajamaita käsitelleitä kirjoja/kirjailijoita: Joseph Roth, Bruno Schulz, Samuel Agnon ja Stefan Zweig. Viimeinen essee Fiktion loppu yllättää ja on taas yhdenlainen paradoksi. Luettuaan kymmeniä tuhansia sivuja fiktiota pelkästään tätä kirjaa varten, Sutinen alkaa kääntyä pois fiktiivisestä kirjallisuudesta yhä enemmän esseistiikan pariin. Autofiktioille Sutinen ei lämpene ja perstuntumakirjallisuutta luonnehtiessaan (ilman lukeneisuutta, perinnetietoisuutta tehtyä) hän vain vaivoin saa pidäteltyä itseään kirjan lempeässä tyylilajissa.
Enemmän faktan suuntaan kääntyminen yllättää siksikin, että kirjassa Sutinen monin kohdin tuntuu kelluvan myyttisessä ”taide ennen elämää” -maailmassa ja ihannoidessaan jättikirjojen maailmoihin uppoutumista, hän on nimenomaan fiktion pauloissa. Mutta kas kummaa, lopulta mies alkaakin kääntyä faktojen puolelle? ”Kirjallisuus on aina pakoa, mutta sen ei tarvitse olla pakoa maailmasta. Sen sijaan se voi olla pakoa maailmaan.”

Sutinen on tehnyt elitistisen suurtyön karttaessaan laajemmin tunnettujen jättiklassikkojen ottamista luupin alle. On tietenkin kulttuurityö esitellä näitä meille tuntemattomia kirjailijoita ja kirjoja, mutta mielellään olisin nähnyt joukossa jonkun tavalliselle ihmiselle lukukelpoisen suurteoksen, jos ei nyt sentään Sotaa ja Rauhaa niin Täällä Pohjantähden alla? Mutta nostetaan hattua, rima on ollut korkealla ja hienosti Sutinen ylittää itse asettamansa riman. Ja vielä yksi paradoksi: kirja fiktioista voi siis olla tietokirja.