Opetuslapsi

by Kari Hotakainen

Marian tähänastinen elämä kiertyy kolmen päivän aikana vyyhdiksi, jonka purkaminen ja selvittäminen ajaa hänet hylätylle huoltoasemalle, entiselle työpaikalleen. Mukaansa hän sieppaa kolme ihmistä, joilta vaatii synnintunnustusta. Poliisin Karhuryhmä piirittää aseman.

Kolmen päivän aikana Maria tekee tilit selviksi tavalla, joka pakottaa myös lukijan miettimään elämän tarkoitusta, keskiluokkaisen elämäntyylin ongelmia ja omaa osaansa yhden aikakauden viimeisellä kielekkeellä.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta Hotakaisen esikoiskirjan ilmestymisestä. Juhlavuoden kunniaksi hän julkaisee romaanin, joka ei katso taakse, vaan kohti.

Genres: Fiction, Finnish Literature, Contemporary

250 pages, Hardcover

First published August 1, 2022

About the author

Kari Hotakainen is a Finnish writer. Hotakainen started his writing career as a reporter in Pori. In 1986, he moved to Helsinki. He became a full-time writer in 1996. He has two children with his wife, sound technician Tarja Laaksonen, whom he married in 1983. He has also worked as a copywriter and as a columnist for the Helsingin Sanomat.
His father, Keijo Hotakainen, worked as a storekeeper and photographer while his mother, Meeri Ala-Kuusisto, worked as a sales clerk. Kari Hotakainen passed his matriculation examination in 1976 and graduated from Rautalampi High School the same year. He has a Bachelor of Arts.

Hotakainen kicked off his career as an author in the beginning of the 1980s by writing poetry. His debut collection Harmittavat takaiskut (Unfortunate setbacks) was published in 1982. From poetry, Hotakainen moved on to writing books for children and young adults and then on to writing novels for adults. Before he started writing full time, Hotakainen worked as a news reporter, in the advertising department of WSOY, etc. Hotakainen’s breakthrough came when he was nominated for the 1997 Finlandia Prize, for his semi-autobiographical work entitled Klassikko (The Classic). In 2002, Hotakainen received the Finlandia Prize for his book entitled Juoksuhaudantie (Battle Trench Avenue) published the same year. Later on, the book was turned into a movie with the same name. In 2004, Hotakainen received the Nordic Council's Literature Prize for the same book. In 2006, he received the Nordic Drama Award for his play Punahukka.

Hotakainen has also written children's plays, radio dramas, newspaper columns and the scripts for a 10-part TV series entitled Tummien vesien tulkit.

Reviews

[Mia Turpeinen · Rating 5 out of 5]

Hotakaisella on tarkka silmä, terävä kynä ja taito tarttua pinnalla oleviin yhteyskunnallisiin ilmiöihin, mistä Opetuslapsi on jälleen loistava esimerkki. Ei tule itselleni mieleen toista kirjailijaa, joka yhtä taitavasti mahduttaisi traagisen ja koomisen yhteen ja samaan pakettiin, ilman että kumpikaan tuntuu mitenkään päälle liimatulta.

[Juha Viitanen · Rating 4 out of 5]

"Muistan, kun Lauri antoi minulle lahjaksi kirjan, joka kertoi itsensä tuntemisesta ja voimavaroista, jotka pitää ottaa käyttöön saadakseen täysipainoisen elämän (...) Vein kirjan divariin, sain siitä kymmenen auroa, joilla ostin seitsemän halpaa olutta. Ne juotuani minulla oli voimavaroja."

"...pyörätuolissa istuva vanhus, jota olin edelliset viikot hoitanut, korahti vaimealla äänellä nimeäni. Vanhus halusi kiittää minua siitä, etten ollut hoitojen yhteydessä puhunut sanallakaan elämän lahjasta ja Jumalan armollisuudesta."

"Väkivalta ei ole ratkaisu, mutta auttaa matkalla kohti päämäärää."

"Luonnon tuhoaminen on sallittua, mutta ylinopeus ei."

"Tämän tiedämme nyt: verensokerit määräävät elämäämme huomattavasti enemmän kuin uskonnot, ideologiat, elämänkatsomukset tai ajatusrakennelmat. Kun ruoka loppuu, loppuvat myös vaihtoehdot."

Kari Hotakaisen tuore romaani Opetuslapsi (2022) on kirjan takakannen mukaan "raivoisa romaani osattomuudesta, kostosta ja yhteyden etsimisestä".

Juonikin on takakannessa sen verran hyvin tiivistetty, että lainaan takakansitekstiä: "Päähenkilö Marian tähänastinen elämä kertyy kirjassa vyyhdiksi, jonka selvittäminen ajaa hänet hylätylle huoltoasemalle, mukanaan kolme väkivaltaisesti sieppaamaansa ihmistä."

Hotakaisella on taas asiaa ja ihan painavaa sellaista. Teksti saa vähän raamatullistakin ilmaisuasua monin paikoin. Keskiluokkaisen elämäntyylinen ongelmia, maailman ongelmia tässä tuodaan esiin. En ole arvosteluja tästä lukenut, nähtävästi oli Kirkko ja kaupunki -lehdessäkin arvostelu, sen voisin lukea, romaanin tyyli kun sopii siihen, että kirkon julkaisema lehti tästä voisi arvostelun tehdä. Odotin loppuratkaisuksi jotain vähän muuta. Tämän pitää varmaan antaa vielä vaikuttaa alitajunnassa. Ehkä jopa lukea joskus uudelleen.

Nyt näin äkkiseltään annan arvioksi 3,8/5.

[Kisxela · Rating 5 out of 5]

An indictment wrapped in satire against the liberal middle class and Western society in general, which plays good while being cruel, plays environmentally conscious while destroying it. This book is both horrifying and painful to read while agreeing and sympathizing with the main character. Anyone who does not feel comfortable in this society, who sees it as the enemy, seeks a way out of it. And if there is no way out, she is capable of any extreme.

[Joonas Koivisto · Rating 4 out of 5]

Lähentelee viittä tähteä. Päällekäyvä, katkera ja suorasanainen Hotakaisen tyylin. Suositus.

[Laura Walin · Rating 3 out of 5]

"Raivoisa romaani" luonnehdittiin tätä kirjaa sen takakansitekstissä, ja raivoisa se totta vieköön oli. En tiedä miksi olen ajatellut Hotakaista aina sellaisena leppoisana jutustelijana, mutta nyt teoksen alku oli niin räväkkä että se vei lukemaan tuon takakansitekstin, jonka yleensä jätän suuremmitta huomiotta.

Kirjassa kolmikymppinen päähenkilö Maria, sijaislapsena kasvanut, elämän epäoikeudenmukaisuuksista monella tavalla kärsinyt erilaisten opintojen ja ammattien kokeilija, tekee konkreettisesti tiliä lapsuuden ja nuoruuden tapahtumiensa kanssa. Sen verran Maria on astunut yhteiskunnan normien ulkopuolelle, että tilinteon tapa on brutaali, joskin lukijana voi tuntea empatiaa Marian menneestä kumpuavaa vihaa kohtaan.

Kirja on selkeästi kritiikki meidän keskiluokkaisten, keski-ikäisten ihmisten löllöä elämäntapaa kohtaan, elämäntapaa, joka tavalla tai toisella aina perustuu muiden ihmisten (ja lajien) huonoon kohteluun ja jonka vääryydet kuitataan viherpesulla ja teko-tekemisellä. Vimmasta tälle teokselle plussaa. Ongelmalliseksi koin tietyt kerronnalliset ratkaisut, esimerkiksi ne pari rikostutkijan suulla kuultua jaksoa, jotka latistivat Marian oikeutetun raivon.

[Hannu Pelttari · Rating 4 out of 5]

Opetuslapsi on pitkästä aikaa parempaa Hotakaista. Tuttua on se, että kirjailija on pienen ja vähäosaisen puolella ja iskee sanaan säilällä hyväosaisia. Tekopyhyys saa taas lujaa kyytiä. Opetuslapsessa Hotakainen onnistuu aikaisempaa paremmin (pl Juoksuhaudantie) juonen ja tarinan kuljettajana. Hän malttaa hieman pidätellä verbaalista rumputultaan ja teksti hengittää sopivan rytmikkäästi.

Pääosassa on älykäs Raskolnikov.. ei kun Maria, joka päättää ottaa oikeudet omiin käsiinsä. Maria on ottolapsi, joka on kärsinyt sekä biologisista että sijaisvanhemmistaan ja hapuillut elämässään sinne sun tänne. Nyt hän kolmikymppisenä kostaa vanhemmilleen, hänet nuorisoteatterin roolijaossa ohittaneelle näyttelijälle sekä kahdelle elintasopatsastelijalle. Toinen on purjehtija, joka on vakuuutuslääkärinä hylännyt hänen ainoan kaverinsa työkyvyttömyyspaperit ja toinen on maailman turhuutta symboloiva ruokabloggari.

Hotakaisella on tarkka katse kaikenlaiseen kulttuuriseen poseeraamiseen. Herkullista on lukea hänen pirullisia havaintoja purjehtijan sponsoritilaisuudesta. Näyttelijän kateus ja ruokabloggarin pinnallisuus tulevat nekin sanoitettua hyytävästi. Maria kaappaa nämä kolme ja draamassa seurataan jaksoittain myös poliisin toimia Marian kiinnisaamiseksi. Kuvaukset poliisista haastattelemassa Marian sijaisvanhempia ovat sekä teräviä että nautittavia.

Aika uskottavasti Hotakainen seurailee Marian mielen ailahtelua ja sumenemista panttivankijakson päällikönä. Annetaan anteeksi naisen voima suhteessa miehiin pelkällä kumivasaralla, vaikka pistooli vähän avittaakin tottelemista, mutta sitä en anna anteeksi että Hotakainen ei keksi miten kolme panttivankia tekivät tarpeensa tavarakonteissa. Kirjan mukaan kolme vuorokautta mentiin ilmeisesti ihan ummessa? Loppujaksoissa myös Marian ja poliisien neuvottelijan, Taktisen, puhe ja ajatukset tulevat kuin samasta sanapajasta. Lukijan ei sentään pitäisi arvuutella kumpi tässä nyt on äänessä.

Opetuslapsi on kova varoitushuuto yhteiskunnan eriarvoistumisesta, huono-osaisuudesta nousevista uhkista hyväosaisille sekä otteessaan pitävää kaunokirjallisuutta.

[Jaana Angeria · Rating 4 out of 5]

Kari Hotakainen, Opetuslapsi. (Siltala, 2022) s. 271


Hotakainen näkee tarkasti ja sivaltaa taitavasti. Hän on vähäosaisten puolella ja tekee pirullisen tarkkaa havainnointia keskiluokkaisten ylimielisyydestä ja itsekeskeisyydestä. 

Päähenkilö Maria on sijoitettu hyvin toimeentulevaan perheeseen, jossa hän saa terveellistä ruokaa, hyvät vaatteet ja harrastusmahdollisuudet. Maria kuitenkin kaipaisi lämpöä, rakkautta ja nähdyksi tulemista, mutta niitä hänelle ei suoda. Kun Maria viimein löytää oikean ystävän, tätäkään ei perhe hyväksy. Niinpä Marian sisälle patoutuu suunnaton määrä vihaa, ja lopulta aikuistunut Maria radikalisoituu. Hän valitsee uhrit ja alkaa toteuttaa kostofantasiaa. Ensin osansa saa lähipiiri, sitten kolme keskiluokan edustajaa: näyttelijä, vakuutuslääkäri ja ravintolakriitikko.

Päähenkilössä on jotain samaa kuin Olga Tokarczukin Aja aurasi vainajain luitten yli Janinassa, vaikkakin Hotakaisen Maria on paljon nuorempi. Samaa on myös se, että Opetuslapsikaan ei ole pelkästään yhteiskunnallinen romaani, vaan siinä on myös jännitystä ja myös painavaa sanottavaa niin ihmisten kuin eläinten oikeuksista.

Mielestäni teos on parhaimmillaan ja pirullisimmillaan siinä, miten se osoittaa keskiluokan suvaitsevaisuuden olevan usein pohjimmiltaan hyvin itsekeskeistä. Ollaan tekevinään hyvää, mutta oikeasti satutetaan ja pahennetaan tilannetta, koska ei oikeasti kysytä eikä kuunnella. Toisaalta on helppoa olla avulias ja ymmärtäväinen sellaisia ihmisiä kohtaan, joiden kanssa ei tarvitse olla tekemisissä. Jos omassa elämässä oikeasti pitäisi tinkiä jostain, keskiluokkaiset sulkevat silmänsä ja kääntävät päänsä. 


Kirjan alusta vaikutuin. Sitten inhorealismi hyydytti lukuintoa, mutta lopun taas ahmin. Marian sisällä on niin paljon vihaa, että se hirvittää. Kuitenkaan Hotakainen ei missään vaiheessa tuomitse Mariaa, mutta sen sijaan hän kyseenalaistaa keskiluokkaisten elämäntavat ja päämäärät. On epäreilua, miten mediassa toitotetaan, että kalaa pitäisi syödä kahdesti viikossa, mutta oikeasti se ei ole mahdollista läheskään kaikille. 


Kerronta on karikatyyrimaista ja monin paikoin inhorealistista. Teos ei siis ole mikään hyvän mielen kirja. Kuitenkin se on tärkeä kirja. Se nostaa esille yhteiskunnan ongelmia eikä päästä lukijaa helpolla. Kaikkiaan kirjasta jäi hämmentynyt ja ristiriitainen fiilis. Ehkä se olikin Hotakaisen tarkoitus. 

Muuta: Kirjan lukemisesta on nyt pari viikkoa. Kun nyt jäsensin mietteitäni, jäin miettimään, onko Goodreadsiin antamani kolme tähteä sittenkin liian vähän. Ehkä...Kyllä kirja minussa sen verran vahvan tunnreaktion sai aikaan.

[Jukka Aakula · Rating 4 out of 5]

Tärkeä aihe. Miten keskiluokka pärjää hienosti mutta suuri osa syrjäytyy. Keskiluokka esittää empatiaa mutta totuus taitaa olla karumpi. Empatian sijasta lentää rasismisyytteitä ja juntiksi leimaamista.

Miten käy kun alaluokan lapsi päätyy ottamaan huostaan kolme keskiluokkaista aikuista narsistia ja perustaa väliaikaisen perheen?

Hauskakin paikoitellen mutta ei yllä Juoksuhauhdantien tasolle. 3 1/2.
.

[Eija Toiviala · Rating 2 out of 5]

Mielestäni hieman erilaista Hotakaista. Kirja ei ihan yllä loistaviin sfääreihin vaan keskentekoisuutta jää ihmettelemään. Olisi pitänyt hioa vielä vähän.

[Kaisla Kurki · Rating 5 out of 5]

Todella nopealukuinen ja mukaansa tempaava. Tarina etenee samaan aikaan nopeasti ja toisaalta junnaa paikallaan, koska pääosassa ei ole lopulta itse juoni vaan päähenkilön ajatusmaailman peilaaminen todellisuuteen. Yhteiskunnallisena satiirina Opetuslapsi on nokkela ja pureva, mutta mielestäni keskiluokkaisen elämäntavan kritisoimisen lisäksi kirjailija onnistuu herättämään kysymyksen myös kritisoijan tekopyhyydestä. En ole ennen lukenut Hotakaisen teoksia, mutta tämän perusteella rakastan hänen tarkkaavaista ja piikikkään sarkastista tapaansa kirjoittaa ja tarkastella tarinansa maailmaa.

[Lassi Aalto · Rating 4 out of 5]

Sujuva kirja lukea ja aihekin minulle sopiva vähäisestä väkivallasta huolimatta. Tämän voisi voinut lukea yhteen menoon, jos sellainen aika olisi ollut.

[Inka Partanen · Rating 4 out of 5]

En ymmärtänyt että Hotakaisella on tällainenkin puoli - jos en olisi muuta tiennyt, olisin voinut luulla lukevani Anja Kaurasta tai Rosa Liksomia. Juoni nyt oli aika lennokas ja kulmakarvoja nostattava, mutta tekstistä nautin.

[Tiila · Rating 3 out of 5]

Kari Hotakaisen Opetuslapsi on romaani osattomuudesta, kostosta ja yhteyden etsimisestä. Maria on siepannut väkivaltaisesti kolme ihmistä ja koettaa tehdä tilit selviksi heidän kanssaan.

Tämä oli ihan kelpo lukukokemus; päähenkilö ei ollut ollenkaan sympaattinen eikä mukava, joka oli sinänsä virkistävää. Välillä tosin Hotakaisen turhankin tarkasti mietityt ja nokkelat ilmaukset ärsyttivät. Kirja antoi kuitenkin ajattelemisen aihetta siitä, jos päätäntävaltamme vietäisiin meiltä kokonaan pois. Ja siitä, suljemmeko silmämme, kieltäydymmekö näkemästä syntejä, joita olemme tehneet.

”Minä olen nyt heille paha, ja pahan ulkoistaminen on luontevaa ekologista toimintaa, kierrätystä, pois paha muovi meistä, pois pahvi ja pienmetallit, viedään ne silmistä niille tarkoitettuihin lokeroihin, emme me niitä ostaneet.”

[Anni · Rating 5 out of 5]

Hotakaista parhaimmillaan: nasevaa, viiltävän lakonista, anteeksipyytelemätöntä – parasta lukemaani yhteiskuntasatiiria pitkään aikaan. Onhan sivuilla toki Hotakaisen tuotannosta tutut autot, bensankatku ja muu auringonlaskuun katoavan miehisyyden rekvisiitta, mutta nyt on myös sävyjä ja vivahteita. Henkilöhahmojakaan ei ole veistelty karikatyyreiksi, vaan nyt on lähes kokonaisia uskottavia ihmisiä. Kirpaisi ja pisti pohtimaan; tarinan loppu oli täydellinen.

Äänikirjana kuuntelin, toimi erinomaisesti.

[Jaana · Rating 3 out of 5]

Opetuslapsi tuo mieleen jokin aika sitten näkemäni Saariahon ja Oksasen oopperan Innocence. Oopperan loputtua on selvää, ettei kukaan noin 1300 läsnäolijasta ole viaton taikka syytön oopperan kuvaamiin tapahtumiin. Opetuslapsen päähenkilö Maria kokee yhteiskunnan jakaantuvan hyväosaisiin , tekojaan viherpeseviin riistäjiin ja itsensä kaltaisiin osattomiin, joilla ei ole valinnan varaa. Lukijana tiedän paikkani niiden joukossa, joita Maria haluaa tuomita ja opettaa.
Hotakaisen kieli on hiottua ja ja ajatukset tiivistetty lähes aforismeiksi. Taidokasta kieltä on ilo lukea, mutta toisaalta se tuntuu etäännyttävän Mariasta ja kirjan tapahtumista. Hotakainen ironisoi taitavasti hyvinvointipuhetta ja vastuullisuusposeerausta. Samoin hän viljelee raamatullista kieltä, parodioi tai muuten muokkaa raamatun tekstejä ja rukouksia. Tämä kohottaa koko tarinaa, mutta minä en ymmärrä mihin pitäisi kohota. Minusta romaani tuntui jonkinlaiselta pirunnyrkiltä, tiiviiltä ja hiotulta arvoitukselta, joka rupesi saamaan happea vasta loppusuoralla, neuvottelija Taktisen kauniin ja järkevän puheen avaamana.

[Niko-Janne Vantala · Rating 2 out of 5]

"Väkivalta ei ole ratkaisu, mutta se auttaa matkalla kohti päämäärää."

"En ole rakkautenne hedelmä, olen sen kuoret."

Kari Hotakaisen uusin romaani Opetuslapsi (2022) kertoo syrjäytyneestä ja katkeroituneesta entisestä sijoitusnuoresta, Mariasta, joka päättää tasata tilit keskiluokkaistuneen yhteiskunnan kanssa ja päätyy kidnappaamaan kolme julkisuuden henkilöä opettaakseen näille nöyryyttä, kunnioitusta ja elämää keskiluokkaisen valinnanvapauden ulkopuolella. Olen tykännyt useimmista Hotakaisen romaaneista, mutta tästä en pitänyt. Hotakaisen kirjalliset maneerit alkavat ärsyttää jo ensi sivuilta. Romaani on keskiluokkaa kritisoivaa parodiaa ja paikoitellen raamatullisiin sävyihin yltyvää palopuhetta keskiluokkaisesta moraalittomuudesta ja omanapaisuudesta. Tätä on totuttu lukemaan Hotakaiselta, mutta nyt ei osu nuoli tauluun. Teema tuntuu vanhan toistolta ja maneerit kuluneilta. Välillä tuntuu lankakin tippuvan hyppysistä. Hotakaiselta löytyy huomattavasti onnistuneempia romaaneja.

Arvioni: 2,3 tähteä viidestä.

[Virpi Makela · Rating 4 out of 5]

Kirjan päähenkilö on nuori aikuinen Maria, joka on 5-vuotiaana huostaanotettu ja sijoitettu ylemmän keskiluokan kulttuuriperheeseen. Perheen kulissit ovat viimeisen päälle kunnossa, mutta rakkautta ei riitä pullealle tytölle joka ei ymmärrä kulttuurin hienoutta ja jonka ainoa ystäväkin on vääränlainen.

Katkeroitunut Maria sieppaa kolme keskiluokan tekopyhyyttä symboloivaa henkilöä: purjehtivan vakuutuslääkärin, ravintolakriitikon ja näyttelijän. Hän haluaa anteeksipyyntöä ja jonkinlaista sovitusta.

Hotakaisen kirja on hurja. Päähenkilö ei ole mikään kiva ja siloiteltu köyhä, vaan hyvin ongelmainen eikä kovin miellyttävä ihminen. Silti tunnen sympatiaa Mariaa kohtaan.

Suosittelen kirjaa kaikille, jotka ovat joskus lentäneet viikonloppumatkalle, syöneet 7 ruokalajin maistelumenyyn tai ihmetelleet mikseivät köyhät ota itseään niskasta kiinni.

[Kaisa Loikkanen · Rating 4 out of 5]

"He pelkäävät minua. Tätä ennen he ovat pelänneet, että keittiön viemäri menee tukkoon, sijoitusten arvo laskee, naapuriin muuttaa mauton ihminen, klassisen musiikin kausikortti unohtuu väärän popliinitakin taskuun, uusi joogamatto osoittautuu liian ohueksi, sijoitusyksiön vuokralainen kaataa punaviiniä parketille, sähköauton akku reistailee, kirjamessujen päivälippu katoaa. He pelkäävät, että teen heille pahaa, samalla kun ovat varmoja, että ovat tehneet minulle hyvää."

[Helena · Rating 5 out of 5]

Parasta Hotakaisen tuotantoa, armotonta, tarkkanäköistä ja tiivistä tykitystä kohti 'hyveellistä' keskiluokkaa. Marian huolella suunniteltua kostoa seuratessa tätä luki kuin dekkaria odottaen loppuratkaisua. Hotakaisen kielenkäyttö on taiturillista, lakoninen huumori osui ja upposi. Huumorin ohessa kirjassa oli niin paljon tärkeätä ajateltavaa, että tätä jää varmaan miettimään pitkäksi aikaa.

[KrisLai · Rating 4 out of 5]

Erinomainen kuvaus siitä, että me kaikki haluamme tulla nähdyksi ja hyvästytyksi. Kieli oli niin oivaltavaa, että monta kertaa olisin halunnut kirjoittaa muistiin parhaita kohtia. No, niitä oli runsaasti.

[Tytti Hirvonen · Rating 4 out of 5]

Kokonaan suurempi teos. Tiivistä ja täyttä tykitystä. Aihe loistava ja teos onnistuu kuvaamaan osattomuuden mekanismeja ja tunnelmia. Kekiluokkaisten kupla rikotaan ja haastetaan tavalla, josta soisin usean ottavan oppia.

[Kirjasieppo · Rating 4 out of 5]

Aika yllättävä kirja; alkoi sellaisella Kill Bill -actionillä että piti ihan tarkistaa mitä tuli lainattua. Löytyihän sieltä sitten tuttuakin Hotakaista moraalisine dilemmoineen ja ihmisyyden pohdintoineen. Ajatuksia herättävää luettavaa.

[Anna (kirjaana) · Rating 5 out of 5]

Varmaankin tämän vuoden paras kotimainen kirja, todella upeaa kuvaa ajastamme ja ihmisen tekopyhyydestä.

[Juha Virkki · Rating 4 out of 5]

Aika kipakka.

[Nina · Rating 3 out of 5]

äänikirja

[Sini · Rating 4 out of 5]

Amazing and clever use of language.

[Antti Tähtinen · Rating 4 out of 5]

Lässytyksen loppu. Tilit selviksi ja tilikirjat tuleen.

[Juha Huuskonen · Rating 3 out of 5]

Raapivan kuivaa analyysia keskiluokkaisen katseen kapea-alaisuudesta. Kärsii kuitenkin toisteisuudesta ja jossakin määrin ennalta-arvattavuudesta.

[Arja-täti · Rating 5 out of 5]

Huikea tarina. Otin jo seuraavan Hotakaisen käsittelyyn. Tätä täytyy saada lisää.

[Katja · Rating 2 out of 5]

Ei vaan ollut mun kirja, vaikka aikamme kritiikki kivan kipakkaa olikin.