Atte Koskisen runot piirtävät rauhallisella ja keskittyneellä ilmaisulla esiin ihmisten välistä intiimiä tilaa, siihen aina kuuluvaa ihmetystä ja horjuntaa. Teos liikkuu välitiloissa, jotka häilyvyydestään huolimatta paljastuvat tärkeiksi. Ihmisten välille jää aina etäisyys, mutta vain tuossa etäisyydessä voi ilo sijaita.
Upea teos. Kirja kulki kokonaisena alusta loppuun ja niin hengästyttävän tarkkana, että piti lukea uudelleen ja uudelleen. Siltikään kaikkia vivahteita ei pystynyt ottamaan vastaan.
En voi lukea Atte Koskisen Silmittömyyttä työpäivän jälkeen. En voi lukea sitä markkinavoimien tahraamana, ihoni pc:n ja kopiokoneen keinovaloa heijastavana. En voi, koska minuun ei mahdu. Koska jatkuvan voitontavoittelun orjana olen haavaa.
Vain märkivää haavaa.
Silmittömyydessä on niin vähän sanoja. Niin ihanan vähän sanoja, että sen lukemiseen tarvitaan harvinaisen paljon aikaa.
Aikaa ja tilaa. Avaruutta. Suuntia, joille antautua. Joihin kurkottautua.
On liikaa runokokoelmia, joissa sanoja on paljon. Sanoja, jotka huutavat ja pölisevät, mutta joiden tarttumapinta jää niiden oman vyöryn alle.
Silmittömyydessä on toisin. On kuin merenpohjasta vuosikymmenien aikana pintaan nousisivat vain ne täysimmät lauseet. On kuin Koskisen rivit olisivat nappeja, joita painamalla avautuu yhä lisää
jatkaa avautumistaan
Kyse on "vain" siitä, kuinka pitkäksi aikaa maltat Silmittömyyteen pysähtyä, antaa täyttyä, kyetä olemaan pelkäämättä muuttumista osaksi virtaa.
Tutustua Silmittömyyteen kuin ihmiseen. Riskinsä on aina.
"Olemme lihastemme polkuja, niiden muisti
omaamme syvempi, vastaansanomattomampi."
Kahden ihmisen kohtaaminen on ihme. Mikä sana edellisessä lauseessa pitäisi lihavoida? Alleviivata? Kursivoida?
Aivan.
Se, miten paljon ne kaksi ihmistä tuovat kohtaamiseen mukaan. Jos sen kaiken voisi nähdä. Miten paljon tilaa tarvittaisiin sen kuvaamiseen?
Voi tehdä toisin. Tehdä kuin Atte Koskinen. Tiivistää kaikkeuden sanoihin.
Silmittömyyden sanoissa se on. Se kaikki. Aina enemmän kuin mihin voi päästä käsiksi tai mille voi antaa muotoa.
Senkaltainen sellainen ihme. Sanat, jotka muodostuvat kirjaimista sellaisina kuin kirjaimet ovat vs. Silmittömyyden sanat ja niihin sisältyvät laukaisumekanismit. Sen toisen ihan kaikki siihen hetkeen asti. Kuten myös sen toisen, sillä kaksihan heitä on.
Siihen astisten yhteentulo.
Huimaus.
Muutos, jonka toinen saa aikaan. Jonka toinen näyttää. Jätetään pilkkuun jatkumaan,
Annetaan jatkua pisteen yli. Tässä vaiheessa voi kai jo sanoa: jatkuu jatkumistaan
"Ja miten lähes kaikki minusta huomaamattani tihkuva
saakaan uuden elämän kasvoillasi,"
Olla vahainen identiteetti, kuten on myös hänen identieettinsä. Ja tästä hetkestä - joka juuri on mennyt - eteenpäin ei vahasi, ei vahansa ole enää sama. Vahassa vaatimus, ihkatuore.
"Tästedes jokin sinussa tunnistaa sen,
oppii hakeutumaan kohti. Oppii vaatimaan."
*
Elämä on musta tila, pimeänä ympärille kietoutuva avaruus. Kun ne kaksi tulevat lähelle toisiaan mustan keskelle alkaa muodostua kukintaa. Teräledet, joissa ne kaksi viereentyvät toisiinsa. Näin sanoo Silmittömyyden kansi.
Silmittömyys oli yksi tämän vuoden Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkintoehdokkaista. Hyvä niin, että on palkintoja, joita myös runoilijat voivat tavoitella. Palkintoja, jotka eivät ihan ensisijaisesti tähtää myyntilukuihin, kuten eräs toinen nimeltä mainitsematon palkinto.
Hyvää on myös se, että esikoiskirjapalkintoon ei voi saada kanta-asiakkuutta siitä yksinkertaisesta syystä, että esikoisteoksen voi kirjoittaa vain kerran.
Silmittömyys on komea teos. Kuin taottu ilman jähmettämistä. Se on muodoltaan maltillisen voimakas, kasvava. Harvinaisen taidokas tosiaan ollakseen tekijänsä esikoinen.
Atte Koskinen (s. 1997) on runoilija, jonka esikoiskokoelma Silmittömyys ylti Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ehdokkaiden joukkoon. Runoilijuuden lisäksi Koskinen työskentelee Tuli & Savu -lehden toimittajana ja opiskelee filosofiaa.
”Kuinka paljon noihin väleihin mahtuukaan, ja mitä / ja millaista tilaa ne oikein rakentavat”, kirjoittaa Koskinen ja voisi kirjoittaa omasta kokoelmastaan. Hän ei ole kirjoittajana runsassanainen, vaan tyyli kallistuu fragmentaarisen ja aforistisen puolelle. Asettelusta tulee mieleen Olli-Pekka Tennilän teokset, mutta tyylillisesti tässä ei ole Tennilän kielellä leikittelyä. Koskinen tekee niukkoja, mutta kiinnostavia huomioita maailmasta.
Silmittömyys luotaa ihmisten välistä etäisyyttä. Mitä kaikkea siihen väliin mahtuukaan! ”Ja miten lähes kaikki minusta huomaamattani tihkuva / saakaan uuden elämän kasvoillasi, / / vastaansanomattomasti tunnistavilla.” Minä luen tätä kokoelmaa jotenkin rakkaudentäyteisenä, tässä on paljon herkkää ja ilahduttavaa hienovaraisuutta. Paljon lainattavaa, paljon sellaista, mitä voisi omalle rakkaalleen siteerata. ”Että jokainen toinen asento, tila, aika, / olisi sydäntäsärkevällä tavalla väärä.
Miten ilahduttava tämä kokoelma onkaan. Monessa kohtaa runot onnistuvat koskettamaan, jokin tunne soi ja liikahtaa. Tekstit liikkuvat hyvin abstrakteilla tasoilla, mutta silti tämä toimii. Ehkä jonkun toisen lukijan tämä etäinen taso jättää kylmemmäksi. Helsingin Sanomien arvostelussa toimittaja jäi esimerkiksi ihmettelemään ilmaisua ”kaatuvan salon huipun määrätietoisuus”, joka minulle tuntuu jopa kouriintuntuvan konkreettiselta: jos salko kaatuu, sen huipun kaari kohti maata on todellakin määrätietoinen liike. Koskisen lukijan ajattelulle ja kokemukselle jättämä tila on minun makuuni kohdillaan.
Siis: ilahduttava runokokoelma. Vuoden parhaita esikoisia, uskallan tässä kohtaa jo sanoa!
Kun katsoo ympärilleen ei näe kieltoa missään, vain suurta myöntöä, kaiken.
Kuuntelin tästä Runosoulissa esityksen ja kuuntelin äänikirjana vielä sen jälkeen. Rauhallinen, tyyni, solahti minuun sopivasti. Uppoaa syvälle katseeseen, katsotuksi tulemiseen, kohtaamiseen. Oboe ja cembalo hymyilyttivät. Tässä oli iloa!
Luin tän rauhallisesti ääneen. Etäisyyksistä, etäisyyksien ja toisen katseen avaamista uusista tiloista, niistä muodostuvasta kauneudesta, ja ihan vain ilosta. Jotenkin mä vain tajusin tän.
update (19.3.): luin tätä vielä äidille, ja uusia yhteyksiä ja merkityksiä avautu entisestään. rakastan.
Valitsin Atte Koskien teoksen Silmittömyys, tunnustan- ulkomuodollisin kriteerein: Kansi on maailman kaunein. Toiseksi, koska itsekin kirjoitan runoutta, runous tuntuu lämpimälle ja lohdulliselle juuri nyt kun olo on avattu, aukinainen, runous täyttää ja tyhjentää. Ja miten nämä Atte Koskisen sanat soljuivatkin aukinaisuuteen! Täyttivät ja tyhjensivät. Koskinen ansaitsee suitsutusta ja kehuja, hän osaa sanoittaa sitä vaikeinta, sitä tilaa, väliilä olevaa tilaa, välitilaa, missä toinen ihminen kohdataan, missä asetutaan toisen reunoille, missä välitila, välillä oleva tila on merkityksellinen. Koskinen kuvaa rakkautta ja rakastumista siten kuin rakkaus ja rakastuminen ansaitsevat tulla sanoitetuksi. Koskinen kuvaa iloa ja riemua.
Kirja, tai teos, sanana tuntuu tämän Silmittömyyden kohdalla miltei liitoittelulta. Kirjassa sanoja on vähän, rivejä on vähän ja vaikka asettelu on väljää, sivujakin on vähän. Mutta se, mitä sanotaan, on painavaa, kevyttä, ilmavaa, tiivistä, vahvaa ja herkkää. Kaikkea samaan aikaan.
Koskisen runot on jaettu neljän osaan. Ehkä kyseessä on neljä eri runoa, mutta itse liikuin runosta toiseen, rakastumisesta rakkaudesta ilosta ja riemusta toiseen kuin kineettisnä liikkeenä, pysähtymättömänä tunteen seuraamisena. Luin monta kertaa, alusta loppuun ja aina löysin uutta. Runoutta parhaimmillaan.
Lauseet ovat harkittuja, sivuilla on tilaa paljon, mutta suurin osa niistä kehystää kirjailijan osuvia rivejä aivan ansaitusti, antaen tekstin hengittää. Mukana useampikin kultahippu, joiden perusteella piirtyy kuva osaavasta runoilijasta, ei jostakusta, joka sattuu osumaan vahingossa kerran pari.
Metatasolla huomion kiinnittää piristävänä poikkeuksena ehkä... toivo?
Kirjasta jäi hyvä mieli niin aiheensa pohjimmiltaan positiivis-sävyisen käsittelyn kuin kirjoittajansa teknisen osaamisen vuoksi - rootsit on tsekattu ja se näkyy.
Ajattelin että voisin kuunnella runoja ekaa kertaa äänikirjana, mutta näistä en saanut kyllä minkäänlaista otetta. Tuli sellainen olo että teksti vain soljui mun ohi ilman että tajusin siitä yhtään mitään ja aiheutti aika dissosioivan olon. Ei ollut kyllä mun juttu ollenkaan, tiedä sitten jos olisi luettuna sisäistänyt yhtään paremmin. Aika turhautunut olo jäi, mutta olipahan ainakin lyhyt (14 min).
To want to own a piece of nature, to want to understand beauty, it's impossible by its definition isn't it? I'm both at awe and completely lost on these pages, but I appreciate this highly and am never giving up.