Terävästi nähty ajankuva ja vangitseva romaani hankalista perhesuhteista, julkisuudesta ja teknologiasta, jolla on ennakoimattomia seurauksia.
Suvi Vaarla kuljettaa neljän henkilön tarinat Helsingin ja Tukholman kautta Piilaaksoon.
Pariskunta tuijottaa ruutuja eikä enää näe toisiaan. Lastenhoitaja huomaa palanneensa ajassa taaksepäin. Lapsi karkailee voidakseen pelata älypuhelimellaan. Entä onko ihmiskunta kadottamassa muistinsa?
Pidän kovasti Vaarlan ilmaisusta, joka on ilmavaa, mutta täynnä asiaa. Tämä kirja oli, surullista kyllä, hyvin realistinen ajankuva digitalisaatioon ja some-maailmaan liittyen. Lukiessani suorastaan nyökyttelin useissa kohdissa, kun Vaarlan kuvaamat ilmiöt ovat niin totta. Tätä lukiessa tuli tarve katsoa myös itseään peilistä ja todeta, että vaikka en päivitä elämääni some-kanaville, tulen tarttuneeksi ihan liian usein kännykkään ja pirstovani päiviäni surffailemalla nettimaailmassa. On onni, että saan viettää työpäiväni pääosin ilman tekniikkaa ja olla yhteydessä ihmisiin!
Kirjassa ei sinänsä ole isompaa vikaa, minä vain pidin Westendistä niin paljon enemmän kuin tästä. En saanut Kadonneen ajan henkilöihin samanlaista otetta. Olihan henkilöt nidottu yhteen ja älypuhelimet oli selkeä kantava teema eri kanteilta tarkasteltuina, mutta jotain mitä en osaa tarkemmin jäsennellä, jäi puuttumaan. Tästä huolimatta lukisin varmasti Vaarlan seuraavankin kirjan.
Aivan loistavan esikoisen (Westend) jälkeen odotukset olivat niin korkealla että ei tehnyt oikein edes mieli aloittaa tätä.
Periaatteessa sama terävä havainnointi on läsnä mutta mielestäni neljä kertojaa ei kuljettanut tarinaa eteenpäin vaan hajoitti sitä. Lisäksi naiskertojat olivat huomattavasti sujuvampaa tekstiä. Teemana on digitalisaatio ja sen vaikutus ihmissuhteisiin ja olemisen muutos. Esimerkiksi somea analysoitiin mainiosti. Silti vähän turhan paljon aiheita (vanhemmuus, parisuhde, suhde vanhempiin, suhteiden kestävyys, aikuistuminen, ura, turvaverkot, elämän odottamattomuus, nykyajassa nuoressa kasvaminen, yllätysraskaus…) teki käsittelystä pintaraapaisun.
Teoksen sanoman voisi tiivistää jotakuinkin näin: ”Älypuhelimet ovat pahoja, ne kadottavat ajan sekä tuhoavat keskittymiskyvyn ja ihmissuhteet.” Sinänsä ihan mielenkiintoista, että tästä aiheesta saarnaavasta romaanista on tehty äänikirja.
Muuta en oikein saanut tästä irti. Rakenne on hajanainen ja neljän eri henkilön kautta fokalisointi vain hajotti sitä entisestään.
Suvi Vaarlan Kadonnut aika käsittelee ihmisen osaa nykymaailmassa. Mitä teknologia ja työelämä meille tekee ja millaisia ovat niiden vaikutukset. Vaarla tarkastelee myös ihmissuhteita (romanttisia ja ystävyyteen sekä perhesiteisiin perustuvia) maailmassa, jonka meno on yhä kiihkeämpää. Kadonnut aika on kerrottu neljän eri henkilön kautta. Teoksen alussa fokuksessa on tietoturvaexpertti Otto, joka on eronnut Iriksestä ja jolla on toisen naisen kanssa yhteinen lapsi.
On kiinnostavaa ja raikasta, kun Vaarla kuvaa Oton isyyttä ja lapsen äiti nähdään Oton näkökulman kautta. Se, mitä Otolle tapahtuu muistuttaa elämän hauraudesta ja miten koko elämä saattaa hetkessä keikahtaa ihan uuteen asentoon, joka ei vaikuta pelkästään Ottoon, vaan koko hänen lähipiiriinsä. Oton jälkeen vaihdetaan Iriksen näkökulmaan ja keskeiseksi nousee mm. kysymys, miten olla tyytyväinen elämäänsä. Onko se edes mahdollista ja onko kukaan omaan elämäänsä tyytyväinen. Iriksestä kerronta hypähtää tämän nuorempaan siskoon Alexandraan, jolla on eri äiti kuin Iriksellä. Alexandran elämää lähestytään hänen Amerikassa viettämänsä au pair -ajan kautta ja samalla polttopisteeseen nousee vanhemmuus, joka valuu au pair -perheen vanhemmilta Alexandralle. Teoksen päättää kuvaus Lassesta, jonka kanssa Otto on ollut ystävä kouluvuosista lähtien samoin kuin Peter. Siinä missä Lasse on elänyt apurahojen epävarmassa maailmassa ja kirjoittanut väitöskirjaansa jo 15 vuotta on Peterillä sekä perhe että varallisuutta. Espoolaistalon pihalla palju, johon on upotettu kaiuttimet ja jonka vesi vaihtaa väriä.
Vaarlan esiinnostamat teemat ovat sekä tärkeitä että suuria, mutta niiden käsittely jää hieman pintapuoliseksi. Eri näkökulmien kautta tapahtuva kerronta vie romaanilta intensiteettiä ja tekee siitä leveän syvän sijasta. Toki kerrontaratkaisu tavallaan korostaa nykyajan pirstaleisuutta ja ihmisten välistä etäisyyttä toisistaan.
Oli ihanaa tarttua Vaarlan kirjaan, kun Westendin lukukokemus oli vielä kirkkaana mielessä. Ei tämä ihan samalle tasolle yltänyt, mutta ehkä se johtui siitä, että aihekin on vaikeammin kuvattavissa. Vähän kuin teoksen nimikin, tarinan aika ja hahmot ja tapahtumat katoavat heitä ympäröivään kaoottisuuteen, teknologian kykyyn saada aikakäsitys pirstaloitumaan ja luomaan etäisyyksiä ihmisten (ja lukijan ja tarinan hahmojen) välille. Mielestäni tämä oli omanlaisensa onnistunut kuvaus teknologian ja verkostoyhteiskunnan ajan haasteista.
Erittäin osuvaa ja syvällistä tekstiä näinkin kevyesti luettavaksi kirjaksi. Ei ollutkaan aivan niin teknologiakeskeinen, kuin takakansi antaa ymmärtää, mikä on vain hyvä juttu. Kieli oli jossain määrin hiukan väritöntä, mutta havainnointi nykyajan ihmissuhteiden ja olemassaolon haasteista oli todella tarkkanäköistä. Kuinka voi olla niin lähellä toista ihmistä, mutta silti liian kaukana?
Jotenkin levoton kirja. Aina kun pääsee kiinni hahmoon tai kiinnostuu hahmon tarinasta, kertoja vaihtuu. Teräviä (ahdistavia) huomioita nykyajasta. Ehkä tämän kuuluikin olla yhtä poukkoileva kirja, kuin tämän päivän keskittymiskyky.
Tavallaan kaikki kiertyi joo yhteen tapahtumaan mutta oikeasti kaikki tuntui vähän irralliselta. Oli selkeä tausta-ajatus siitä miten kiinni olemme puhelimissa ja miten siihen suhtaudutaan mutta - se jäi liian taakse. Kaikki liittyi toisiinsa toki mutta mistään ei kuitenkaan saanut kauheasti irti.
3,5 ⭐ pyöristyy neljäksi. Pidin tästä, vaikka tästä onkin vaikea sanoa oikein mitään. Tässä oli paljon tunnistettavaa ajankuvaa ja pidin kirjoitustavasta.