Talousromahduksen jälkeinen pakolaiskriisi kiristää Euroopan jännitteitä äärimmilleen.
Kun Italian pääministeri saapuu Helsinkiin, salamurhaajan luoti räjäyttää ruutitynnyrin.
Suomen entinen pääministeri Leo Koski luulee olevansa 36-vuotiaana merkityksetön eläkeläinen, mutta kutsu saapua valeasussa Helsinkiin vie hänet kriisin kuumimpaan polttopisteeseen. Leo kohtaa nuoren historiantutkijan Saran, joka uskoo tietävänsä, mistä nopeasti etenevässä tapahtumaketjussa on kyse.
Kuka on Heimdall, jonka suunnitelmat uhkaavat niin vallanpitäjien kuin epätoivoisten pakolaisten henkeä?
Kun kirja alkaa korkeimman oikeuden kansliapäällikön murhalla, rima asetetaan varsin korkealle. Niskakangas on tehnyt runsaasti taustatyötä korkeimman oikeuden salijärjestelyistä ja armahdukseen liittyvistä käytännöistä lähtien. Näistä iso plussa. Juoni on rakennettu ajankohtaisten poliittisten teemojen ympärille ja se on pääosin toimiva. Minuun kerronta ja sen tempo ei kuitenkaan valitettavasti oikein iskenyt, liekö syy edeltävissä Galbraitheissa, joihin tätä ei ole reilua verrata.
Roihu oli yksi viime vuoden positiivisimmista yllätyksistä ja kovin toivoin, että niin olisi tämäkin. Ei ihan kuitenkaan ollut, koska tässä tapahtui ihan hirvittävän paljon kaikkea ja uskottavuuden kanssa oli vähän niin ja näin. Tykkäsin ideasta, jollain tapaa perusidea ja sen syyt ja seuraukset voisi jopa tapahtua lähitulevaisuudessa. Meno yltyi kuitenkin niin kovaksi, että jossain vaiheessa juonenkäänteet alkoivat jopa naurattaa. Myöskin osa henkilöiden motiiveista tuntui kovin ohuilta, ja Kosken toimintaa ajoi kyllä niin tylsän kliseinen ja jopa konservatiivinen syy, että olisin toivonut Niskakankaalta enemmän mielikuvitusta. Sen verran paljon tässä tapahtui, varsinkin lopussa, että taitaa olla näiden henkilöiden tarinat kerrottu. Toivottavasti Niskakangas kuitenkin jatkaa jännärien kirjoittamista, hänellä on taito kirjoittaa oikein sujuvaa ja vetävää tarinaa.
Kirjallisuuden ranskanleipää. Ei jätä pysyvää muistijälkeä, mutta vaivatonta nautittavaa, jota jatkaa ihan mielellään. Ensimmäisten 20 sivun aikana kliseemittari kävi hälyttävällä tasolla, mutta sitten tyyli erkani hieman pahimmista remestelyistä. Hieman vientimarkkinoille suunnattua laskelmointi miljöökuvauksessa, mutta ei kai se synti ole.