Esikoisromaani kuvaa sukupolvien yli jatkuvaa huono-osaisuuden ketjua ja kipeitä ihmissuhteita sekä niistä irtautumista.
Rebekan lapsuudessa ei haaveilla korkeakouluopinnoista tai ulkomaille muutosta, sillä lähikapakka tuntuu todennäköisemmältä päätepisteeltä elämälle. Rebekka jaksaa silti uskoa siihen, että maailmalla on tarjota hänelle enemmän. Vielä aikuisenakin rikkinäisen kodin kasvatti päätyy kuitenkin etsimään rakkautta ja turvaa vääristä paikoista. Kotileikki kuvaa suomalaisen yhteiskunnan luokkaeroja ja näyttää todellisuuden, jossa jokaisella ei ole tasavertaisia mahdollisuuksia tehdä hyviä valintoja, mutta toivo paremmasta tulevaisuudesta kipinöi silti.
Kotileikissä on paljon hyvää ja kerronta on sujuvaa. Olen tosi iloinen, että huono-osaisuuden ja luokan teemoja on alettu käsitellä kirjoissa oikein urakalla (tai no, luin juuri tätä ennen Vallinkosken Koneen pelon). Kuitenkin jonkinlainen ydin ja syvyys jäi puuttumaan. Oli ehkä virhe lukea nämä kirjat peräkkäin, Koneen pelko oli kokonaisuutena niin vahva, että Kotileikin lukukokemus taatusti kärsi vertailusta.
Jään odottamaan milloin joku kirjottaisi maaseudun köyhyydestä, kaupunki- ja lähiöympäristössä on paljon minulle vierasta, vaikka toki tuttuakin.
Ehkä kaikkein päällimmäiseksi häiritsemään jäikin teoksen queerrepresentaatio. Aivan viime metreillä päähenkilö tulee ulos kaapista tekstiviestillä äidilleen. "Minussa virtasi lesbolaista rakkautta eikä sitä voinut estää." Ja koko kirjan ajan hän on heteroseksuaalisessa suhteessa, ilman, että seksuaalisuutta sen korostetummin pohditaan? Vähän jutellaan ja ryypätään baarissa yhden naisen kanssa, jolle on kirjoitettu aika vanhoja queerviboja. Tässä olisi ollut oiva tilaisuus valottaa luokan ja seksuaalisuuden intersektiota enemmän. Tai sitä häpeää, mikä luokkaan liittyi käsiteltiin roppakaupalla mutta lesbona olemisessa heti kaapista ulostulon jälkeen häpeä lakkasin olemasta olemassa.
Ei tämä ollut yhtä huonosti kirjoitettu kuin instakritiikit antoivat ymmärtää, eniten kiinnitin äänikirjaformaatissa huomiota siihen, että lapsen ja aikuisen äänien välille ei oltu rakennettu mitenkään merkittävää eroa. Mutta ei kerronta niin rikasta ja eläväistä ollut, että olisi jäänyt mieleen kuin yksityiskohta sieltä täältä, kuten muovisen leikkikeittiön käyttö olohuoneessa baarina tai se, kuinka lattialämmitys kylpyhuoneessa oli luksusta. Enemmällä ajalla ja kirkastamisella olisi saatu tekstistä enemmän ytimeen solahtavaa.
Tykkäsin Kallion Kotileikistä kovasti. Teos kuvaa tarkkanäköisesti, miten luokkaerot näkyvät suomalaisen perheen elämässä, ja tarinasta välittyy selvästi se, miten eri lähtökohdista erilaisista taustoista tulevat ihmiset ponnistavat ja miten eri tavalla samat asiat voivat näyttäytyä. Suosittelen tätä lämpimästi, erityisesti jokaiselle joka väittää ettei Suomessa ole luokkaeroja.
Yllätyin todella positiivisesti ja tykkäsin. Tarina piti otteessaan, elin mukana ja halusin tietää, miten ja mihin elämä hahmoja kuljettaa. Pidin suoruudesta ja konstailemattomuudesta.
Luokan ja luokkaerojen käsittely on kieltämättä kyllä melkoista naamaan hieromista, mutta jotenkin sekin oli viihdyttävää ja nautinnollista. Ja ihanaa, että joku vaan antaa palaa. Keskiluokkaisetkin ihmiset tosin sanovat kyllä "häh?". Kuka muka kotioloissa korjaa toisen, melko vieraan aikuisen ihmisen reaktiosta kumpuavaa sanavalintaa? Ehkä joku kusihattuinen pikkuporvari.
En seuraa Natalia Kalliota tai tiedä hänestä kovinkaan paljon, mikä varmasti helpottaa kirjaan positiivisesti suhtautumista. Olen tosi skeptinen someinfluenssereille myönnettyjen kustannussopimusten suhteen. Jotkut somessa mainetta niittäneet kuitenkin osaavat myös oikeasti kirjoittaa.
Viihdyin Kotileikin parissa. Toivon maailmaan lisää luokkatietoista ja työväenluokkaisesta näkökulmasta kirjoitettua kaunokirjallisuutta.
ihan jees, 2,5, sujuva kokemus ja tärkeä olemassaolollaan. kirjan isolla näkyvyydellä ja teemalla odotin enemmän, syvempää, jotain. en tiedä mitä tai miksi, mutta ei tämä tällaisena pitkäksi aikaa mieleen jää. alun disclaimer/lukuohje oli myös aika erikoinen, en muista moiseen kirjallisuudessa ennen törmänneeni. eikö lukija nimenomaan saa tehdä omat tulkintansa ja päätelmänsä lukemastaan?
Suosittelen. Tutun ja toden tuntuinen romaani vähäosaisuudessa elämisestä ja sen jättämistä jäljistä. Mulle olisi toiminut vähempi alleviivaaminen (duunariäidit tekivät muiden äitien ruoat), mutta havainnot on kirkkaita ja hyvin kirjoitettuja.
Olipa rankka kertomus köyhyyden ja päihteiden varjostamasta lapsuudesta! Kerronta on onnistunutta ja aitoa: lapsen ääni ja traumat kuuluvat.
Kallio kuvaa osuvasti yhteiskuntaluokkia ja niiden eroja, jotka hahmottuvat Rebekan aikuistuessa. Köyhyys ja luokka seuraavat edelleen Rebekkaa, vaikka ulkoisesti hän yrittääkin tehdä luokkahyppyä. Kiinnostavaa on myös se, miten elävästi Rebekan häpeä omasta taustastaan tulee ilmi niin lapsena kuin aikuisenakin.
Muut henkilöhahmot, kuten Ylämäen viisaat, muistuttavat satuhahmoja lapsen näkökulmasta kuvattuina. Vaikka hahmot ovatkin inhottavia, ovat he silti pääosin hyväntahtoisia, joskin oman tilanteensa ja taustansa vankeja.
Tää oli eka kirja pitkään aikaan, joka iski niin syvälle, että pakko keksiä tästä jotain sanottavaa.
Kallio kuvaa teoksessa hienosti huono(mpi)osaisuutta; Ei romantisoiden, mutta ei myöskään liian raa’asti. Kirjan kerronta oli tasaisen melankolista, mutta samaistuttavuuden ansiosta lukukokemus sisälsi myös pieniä hymynpilkahduksia.
Kaiken kaikkiaan koen, että teos oli nautinnollinen yhdistelmä eskapismia ja realismia. Äänikirjana teoksesta ei ainakaan huomannut tämän olevan Kallion esikoisromaani, vaan teksti oli sujuvaa ja mukanaan kuljettavaa.
Kiinnostava ja ihan oivaltava, aika paljon löytyi samaistusmispintaakin. Olisin kaivannut kirjaan vähän enemmän selkeyttä ja tietynlaista syvyyttä. Tosi tärkeä aihe.
Tuntui siltä, että teoksella on suuri merkitys nimenomaan tekijälle itselleen (luin lukemisen aikana pari Kalliosta tehtyä haastattelua, joka toki vaikuttaa fiilikseeni). Lapsuuteen sijoittuvat luvut olivat kuvainnollisesti niin lapsenomaisia ja hauskoja, erityisesti pennut-käsite huvitti! Aikuisaikaan liittyvät luvut taas olivat ehkä liian toisteisia
Kirja jakautuu lukuihin, jotka vuorottelevat päähenkilön lapsuuden ja nykyhetken välillä. Lapsuus on kirjoitettu loistavan tarkkaavaisesti ja sanoittaa hienosti monia yksityiskohtia omastakin lapsuudesta. Aikuisuuteen sijoittuvat luvut eivät vakuuttaneet yhtä lailla ja tuntuivat usein hieman kiusallisen uhriutuvilta. Tarina ei tuntunut aluksi etenevän aikuisuuden puolella, mutta loppua kohden tarinassa oli myös vaikuttavia hetkiä.
Voin kritiikistä huolimatta suositella kirjaa kiinnostuneille jo pelkästään lapsuuden vaikuttavan luokkakuvauksen pohjalta. Näen myös, että aikuisuuden tarina voisi vedota toiseen lukijaan vahvemmin; en ehkä vain henkilökohtaisesti löytänyt samaistumispintaa tässä osassa tarinaa.
Pidin tästä enemmän kuin osasin odottaa. Rehellisesti sanoen mulla oli jonkun verran ennakkoluuloja tätä kohtaan, koska somevaikuttajien kirjailijatrendi on mun mielestä kyseenalainen ilmiö, mutta aloin epäilemään Kallion kuulumista tähän kategoriaan.
Kirjassa oli paljon samaistuttavia asioita, ja sellaisia pieniä yksityiskohtia jotka vaan tiivistää alemman luokan lapsuuden niin hyvin. Vastakkainasettelu keskiluokkaisuuden kanssa toimi kyllä verrattain hyvin, vaikka Onnin äidin "häh?"-kyssärin kritisointi oli musta tosi pakotettu. Olisin myös kaivannut tarinaan itsessään enemmän syvyyttä, koska tätä olisi voinut lukea vielä enemmän ja niin saada esim. Rebekan seksuaalisuudesta ja suhteesta Onniin enemmän irti. Nyt ne tuli tavallaan annettuina ilman mitään pureksintaa.
Mulla kävi tän kanssa vähän sama kuin Vaiti-kirjaa lukiessa, etten voinut olla etsimättä linkkejä Rebekan elämästä Kallion omaan elämään, ja pohdin että mitkä kohdat ovat oikeasti tapahtuneet, mitkä ovat fiktiota. Mun mielestä tää olisi voinut olla jopa vaikuttavampi, jos Kallio olisi suoraan vaan kirjoittanut omasta itsestään, mutta ymmärrän että sellainen kirjoitusprosessi olisi varmasti tosi haastava.
"Paloma on tarkkasilmäinen ja sen huulet on aina vedetty tiukaksi viivaksi. Sillä on pitkä ja paksu ruskea tukka, niin kuin minullakin, ja päällä vanhat vaatteeni, jotka on ennen minuakin olleet joidenkin toisten lasten päällä. Paloma tarkkailee, se on usein hiljaa, mutta kun se alkaa puhua, se ei jätä tilaa yhdellekään risteävälle ajatukselle. Se kertoo tarinoita, joita ei aina jaksaisi kuunnella, ja usein se huomaa asioita, jotka jää muilta näkemättä. Se tietää, mitä hyödynnettäviä taitoja kenelläkin on, että kilohintoja pitää tarkkailla ja että muurahaiset kulkee useimmiten Alhontien puolelta.
Me ollaan tosi kiitollisia meidän äideille siitä, että ne halusi muuttaa tähän samaan taloon. Tästä kerrostalosta meidän on hyvä aloittaa, vierekkäisten parvekkeiden kautta aukeaa meidän yhteinen maailma."
Paikoin kauniin värikästä, ilmaisuvoimaista ja kuvailevaa kieltä, mut tarinan kaari ei valitettavasti kannattele loppuun asti.
Kirjan tarina soljuu kivasti kahdessa ajassa vierekkäin ja teksti oli mukavan kevyttä luettavaa. Hyvä- ja huono-osaisuudesta ei ole tullut aiemmin vastaan tämän kaltaisia tarinoita, ja mielestäni nuo elämän jättämät jäljet tuli hienosti esille. Aihe tuntui kaikkinensa tärkeältä.
Jotenkin jäin kaipaamaan henkilöhahmoilta vielä enemmän. Toisaalta tarina olikin vain yhden henkilön näkökulmasta, jolloin toiset henkilöt tuntuu enemmänkin vain sivurooleilta joilla ei ole kokonaisen ihmisen syvyyttä. Myös osa tarinan yksityiskohdista jäi tuntumaan irrallisilta suhteessa kokonaisuuteen ja jos kirjaan tuo useita teemoja, ne vaativat myös enemmän pohjustamista.
Hyvä kirja kuitenkin. Suosittelen ja jään innolla seuraamaan millaisia tästä kirjasta seuraavat tulee olemaan!
Hyvin nopealukuinen ja paljon ajatuksia herättävä teos. Rakastin Kallion soljuvaa tekstiä ja sitä miten hän kuvasi asioita. Esimerkiksi kohta ”Olin kuvitellut, ettei sellaisia sanoja koskaan käytettäisi minusta. Ne kaikuivat huoneissa kuin paukkuvat ovet, joiden saranat oli voideltu vuosien hiljaisuudella.” jäi mieleeni. Tarina olisi voinut enemmän kuvata päähinkilön kokemaa häpeää tai muita tunteita omaan seksuaalisuuteen liittyen. Tästä olisi ollut todella mielenkiintoista lukea. Kokonaisuudessaan hyvin silmiä avaava teos, jota voisin suositella kaikille!
Luokkaeroja suomalaisessa yhteiskunnassa on käsitelty mainion monessa kirjassa viime vuosina ja hyvä niin. Tämä kirja osallistuu jatkumoon ihan ok, mutta ei nyt itselleni tuottanut mitään valtavaa oivallusta. Jotenkin häiriinnyin siitä, että ihan alun introa myöten kirjoittaja halusi kertoa ja suorastaan sormella osoittaa, missä ja miten luokka vaikuttaa. Olisin viihtynyt hienovaraisemman ilmaisun äärellä, niin että lukijana minulle olisi jäänyt tilaa oivaltaa itse.
Parhaimmissa kirjoissa elää tarinaa ja tapahtumia mukana, tää kuului niihin. Paikoittain liiallista alleviivaamista ja selittämistä, vähän tarkemmalla viimeistelyllä tää ois ollut uskomattoman hieno.
Tämä oli parempi kuin odotin, suora ja kaunistelematon kuvaus sosiaalisista luokkaeroista ja vähäosaisuuteen liittyvästä häpeästä. Aiheestaan huolimatta ei mikään angstinen kirja, kirjoittajan tarkat havainnot hetkittäin hymyilyttivätkin. Lukemisen jälkeen googlettelin tietoa kirjoittajasta, joka oli itselleni ihan tuntematon, mutta näköjään some-maailmassa tunnettukin.
Kotileikin päähenkilö Rebekka lyö hynttyyt yhteen sijoitusvoitoilla elävän ja yksityisiä lääkäripalveluita huvin vuoksi harrastavan helsinkiläisen Onnin kanssa. Parisuhteen osapuolista kumpikaan ei vaikuta missään vaiheessa edes tykkäävän toisesta, mutta näin kirjailija saa kätevän tavan hieroa päättymätöntä luokkasotaa vasten lukijan naamaa. Lisäksi romaanissa kuvataan Rebekan lapsuutta köyhissä oloissa Järvenpäässä. Kahdessa aikatasossa eteneviä tarinoita yhdistää Rebekan jokaisen ajatuksen, tunteen, kokemuksen ja havainnon paikantuminen hänen luokkataustaansa: jopa television katseleminen perheen kanssa jouluaattona on merkki yksilön huono-osaisuudesta. Ja heti kurjuudesta kertovan yksityiskohdan perään lukijalle esitetään vastakohdaksi muistutus varakkaiden todellisuudesta, jonka piirissä nuoret aikuiset juovat juhlissa sivistyneesti vain yhden lasillisen shamppanjaa ja suosivat arkisissa keskusteluissa sellaisia rahvaalle vieraita ilmaisuja kuin "suokaa anteeksi".
Valtavirtafeminismin tulkinta sinänsä arvokkaasta intersektionaalisuudesta johtaa pahimmassa tapauksessa tämän romaanin ehdottamaan maailmankuvaan: ihminen on vain ja ainoastaan taustansa ilmentäjä – ja erilaisesta taustasta tulevan vihollinen. Elämässä on kyse voittamisesta ja häviämisestä. Kotileikin kirjoittaja on jo ennalta päättänyt tuon taistelun tuloksen ja ojentaa sen lukijalle tarjottimella: viaton ja sinnikäs köyhä voittaa ahneen ja julman rikkaan.
A nicely put coming-of-age that feels very timely in many way. Obviously it makes it extra hard to review as I'm on the same boat with the topic of Natalia Kallio in many ways, writing about the same things and often with the same ways, too. But I enjoyed it and tried to take it for what it is, though I am obviously biased. Clever storytelling in many parts, wonderful choices with the wordplay which made me chuckle multiple times. I am forever interested in class because it still feels completely absurd that money determines so much of our rights as human beings. And also it's particularly interesting to read stories based here because there's so many possibilities. It's such an interesting web of values, generations, opportunities, psychology of children, so many things. But we do have our libraries, don't we?
Kevyttä, sujuvaa, helppoa ja melko viihdyttävää lukemista. Päätös kirjakielen ja puhekielen välillä kulkemisesta ei ole kuitenkaan täysin loppuun asti harkittu, mikä hieman häiritsee lukukokemusta. Kirjoitusvirheitä on myös päässyt kustannustoimituksesta läpi, lainaus kirjasta: ”ei meillä ollut koskaan puhuttu kulttuurista, ei ollut käyty teattereissa tai oopperoissa tai tilattu Hesaria.” (*oltu)
Sitten itse sisältöön. Kirjoittaja selkeästi kokee lapsuutensa huono-osaisuuden jonain todella traagisena ja surullisena. Kommenttien perusteella myös ilmeisen monet lukijat, joten kirjoittaja on kaiketi päässyt tavoitteeseensa. Itse Suomessa sekä minimipalkalla, sosiaalituilla, että vanhempien omakotitalossa eläneenä, että näiden erilaisten Suomessa mahdollisten ekonomisten tilanteiden lisäksi valtameren takaisessa kehitysmaassa tavallista päivätyötä tehneenä ja vuokraa maksaen, en voi olla huvittumatta hiukan siitä traagisesta kauhistelusta, jolla kirjoittaja (ja useat lukijat) suhtautuvat vuokrakerrostaloasuntoelämään, yhteiskunnassa jossa hanasta tulee vettä, on ilmaiset kouluruoat, yhteiskunta maksaa pientä toimeentuloa myös työtä tekemättömille, ja lapset käyttävät serkkujen käytettyjä vaatteita. Toki tämä on niukkaa elämää, jos vertaa Westendin omakotitaloihin, luksusautoihin ja yritysjohtajiin, mutta siitä vinkkelistä, että olen nähnyt ja elänyt ihan oikeassa köyhyydessä jossain päin Väli-Amerikkaa, ja se on minulle oikeaa käsinkosketeltavaa ihmisten todellisuutta eikä vain etäisiä kehitysapujärjestöjen kuvastoja tv-ruudulla, voin sanoa että se dramaattisuuden ja marttiiriyden määrä, jolla kirjoittaja kuvaa suomalaisten luokkaerojen syvää kuilua, näyttäytyy minulle aika koomisena. Vaikka millainen olisi lapsuus Järvenpäässä, ei kertoja varmasti kuvailisi aihetta tällaisella paatoksella, jos olisi tehnyt 8 tunnin ja viiden/kuuden päivän työviikkoja 325 €:n kuukausipalkalla, ottanut aamulla ennen töitä suihkuja kolapullosta vettä päälleen kaataen, koska hanoissa on niin usein vesikatkoja, pesseen työvaatteitaan käsin muoviämpärissä vapaapäivänä joka sunnuntai, ja eläneen lähinnä valkoisella riisillä koska makrillitölkkiin ei normi asiakaspalvelijan palkalla useimmiten ole varaa.
Eikä tämä ole mitään extreme-elämää, vaan ihan normaalia arkea SUURIMMASSA osassa maailmaa, länsimaiden ulkopuolella —- kaiken lisäksi kulttuureissa, joiden musiikkia, tanssia ja muuta populäärikulttuuria todella moni suomalaisnuori myös surutta kuluttaa—- ja kuvittelee todellisuuden näissä maissa olevan palmuja, aurinkoa ja hiekkarantoja rommicocktailit kädessä.
Kaiken lisäksi menin kirjan lukemisen jälkeen lukemaan HS:n artikkelin Natalia Kalliosta, jossa hän nauroi 800€:n Balenciagan lenkkareilleen, ja jossa mainittiin kuvasta, jossa hän poseeraa entisen pääministeri Sanna Marinin kesäasunnolla Sabina Särkän kanssa.
Kirjoittajan näkemys oikeean köyhyyteen ja huono-osaisuuteen vaikuttaa siis melko kapealta. Mutta onhan toki helpompi sulattaa maailma, kun Suomen ulkopuolisesta elämästä ei tiedä mitään, ja lukijoiden kehua tätä ”keskusteluksi tosi tärkeästä aiheesta”. What you don’t know doesn’t hurt you.
Ja KYLLÄ —- tiedän kuinka kurjaa ja niukkaa on elää Suomessa pelkillä sosiaalituilla, kun näkee keskiluokkaisten nauttivan elämästä ja ostavansa kaupasta mitä ruokaa vain tekee mieli ja kuinka paljon. Mutta olen nähnyt myös paljon pahempaa, ja elänyt PALJON niukemmin silti koko ajan työtä tehden— ja vaikka olen itse palannut Suomeen, tunnen silti paljon ihmisiä jotka edelleen elävät siinä todellisuudessa, tälläkin hetkellä. Siksi koulun ruokalasta varastetut haarukat ja veitset ja serkun vanhat toppahaalarit ja barbit eivät saa minulla tippaa linssiin.
Odotin tältä kirjalta niin paljon. Odotin ja odotin koko ajan, että milloin päähenkilö lähtee kasvamaan johonkin suuntaan, milloin ristiriitoja aletaan käsitellä syvällisemmin. Mutta sitä ei tapahtunut juurikaan, päähenkilön ajatukset jäivät vähän irralliseksi kuvailuksi sieltä täältä. Mitään sellaista ahaa-hetkeä, jossa hahmo olisi kiinnostavalla ja realistisella tavalla kasvanut tai oivaltanut jotain, ei oikeastaan ollut.
Pidin simppelistä kielestä ja kirjan maailmasta. Paikoitellen ajatukset olivat myös huono-osaisuudessa kasvaneelle hyvin samaistuttavia. Joskus taas tuntui, että on kasattu yhteen kaikki huono-osaisuuden kliseet vähän epäuskottavalla tavalla. Ostellaan osarilla ja ryypätään. Huono-osaisuuden taustojakaan ei kauhean perinpohjaisesti käsitelty, ja Rebekan äiti jäi etäiseksi. Lapsi- ja aikuiskertojan äänet olivat aika samankaltaiset ja myös vähän epäuskottavat: alun lapsi keskittyi melko erikoisiin asioihin, ja toisinaan taas vaikutti olevan kaikesta tietämätön, aikuiselta taas puuttui syvempi reflektio (vaikka senkin voisi ehkä ajatella johtuvan huono-osaisuudesta ja traumoista). Paljon kysymyksiä jäi avoimeksi.
Joku ehkä myös sanoisi, että päähenkilön obsessio ”hienoon” elämään ja kaksijakoinen ajattelu oli ärsyttävää, mutta itse koin sen ehkä parhaana piirteenä. Hyvin samaistuttavaa, huono-osaisuudessa kasvaessa välillä tuntuu, että muut ovat normaaleja ja itse on epänormaali. Jo keskinkertainenkin perhe vaikuttaa maailman rikkaimmalta ja hienoimmalta.
Ei ehkä aivan 3/5 todellisuudessa, mutta menköön sillä.
Ei missään nimessä huono kirja. Oon iloinen että Natalia Kallio on kirjottanut tästä aiheesta, on huumoria ja tarkkoja havaintoja ja pimeitä mörköjä. Mutta ehkä kokonaisuus jäi silti vähän etäälle, kirja on aika lyhyt ja vaikka tavallaan pääsen päähenkilön mieleen melko hyvin, se tuntuu ajoittain vähän yksioikoiselta? Että olisi kaivannut vielä enemmän jotakin, kääntöpuolia tai kulmia.
Itselle suurimpana kompastuksena ehkä oli kieli ja tyyli josta en ihan saanut otetta, että mitä se tahtoi olla, metaforista runollisempaa kieltä vai suoraviivaisempaa toiminnan kuvausta. Jälkimmäistä oli enemmän joten sitten runolliset kohdat yllättivät vähän hassusti. Ehkä se on esikoisteoksen luonne.
Mutta kaiken kaikkiaan kiitos Natalia Kalliolle tämän kirjoittamisesta!