Inkeriläinen äitini kertoo Reijo Rautajoen löytöretkestä äitinsä suvun vaiheisiin ja inkerinsuomalaisten uskomattomiin kohtaloihin. Äiti pelkäsi vuosikymmenet pakkopalautusta Neuvostoliittoon.
Inkeriläisten palautus Neuvostoliittoon 1944-1945 merkitsi jatkoa sille hitaalle kansanmurhalle, jota Stalinin hallinto harjoitti inkeriläisiä kohtaan neljännesvuosisadan ajan. Palautus oli petos, johon syyllistyivät sekä Neuvostoliitto että Suomen valtiojohto. Rautajoen historiateos on läpileikkaus Neuvostoliiton synkimpien vuosien vaikutuksista inkeriläisten elämänmenoon.
Kirja on taitavasti rakennettu eepos, joka laajentaa yksilön näkökulman koskemaan laajasti koko inkeriläisyyttä. Siinä toistuvat samat surulliset vaiheet, joita näemme tämänkin päivän maailmassa: vaino, sota, nälkä, karkotukset.
Kirja valottaa inkeriläisten kohtaloa Suomen ja Neuvostoliiton välissä. Juutalaisvainoista kirjoitettu viime vuosina paljon, mutta myös muiden sodassa vääryyttä kärsineiden kansojen asiasta on tärkeää puhua, ettei totuus unohtuisi. Kirja oli mielenkiintoinen, mutta jotenkin se tuntui silti vähän hidastempoiselta. Joka tapauksessa se herätti miettimään, olisiko Suomella ollut muuta vaihtoehtoa kuin luovuttaa inkeriläiset Neuvostoliiton painostuksen alla toisen maailmansodan jälkeen.
Inkeriläinen äitini on hienosti kerrottu, henkilökohtainen tarina sodasta, menetyksestä, muutosta ja pakolaisuudesta. Kirjan intiimi näkökulma tekee historiasta elävää tavalla, jota harvoin kohtaa: pelko, epävarmuus ja selviytymisen pakko tuntuvat jokaisella sivulla.
Teos avasi minulle paljon uutta inkeriläisistä ja heidän kohtalostaan — aiheesta, joka on suomalaisessa ja laajemmassakin historiankirjoituksessa usein jäänyt marginaaliin.
Tosi konkreettinen kuvaus siitä miten maailmanpolitiikka ja totalitarismi vaikuttivat inkeriläisten elämään. Teema oli minulle entuudestaan vieras, mutta tämä kuvasi inkeriläisten elämää ja niihin vaikuttaneita tekijöitä tosi monella eri tasolla. Itselleni tämä toi teeman vielä vähän lähemmäs, koska tunnen kirjoittajan.
Teos antaa hyvän kuvan inkeriläisten elämästä ja kohtaloista viime vuosisadalla. Siinä on hyvin paljon henkilöitä ja onkin vaikeaa muistaa kuka kukin on ja mistä ajasta milloinkin on kysymys. Teos ei ole kielellisesti sujuva, mutta se on rakkaudella kirjoitettu.