Esikoisteoksellaan Humanismin paheet (2019) kulttimainetta saavuttaneen Tenho Kiiskisen uusi esseekokoelma kuvaa nykyisyyttä ja lähitulevaisuutta massaihmisen eli tavallisen kansalaisen silmin. Mitä yksilö voi odottaa omalta tulevaisuudeltaan, jos koneet vievät hänen työpaikkansa samalla kun luonnonkatastrofit, kulkutaudit ja sotilaalliset selkkaukset lisääntyvät luonnonvarojen huvetessa ja globaalin ihmismäärän ylittäessä kymmenen miljardin rajan? Kiiskinen ei kuitenkaan julista vääjäämätöntä maailmanloppua, vaan yrittää vastata kysymykseen, miten väistämättömään pitäisi suhtautua ja varautua. Tulevaisuus ei lupaa hyvää, mutta pelissä on monta muuttujaa, eivätkä kaikki tarinat pääty aina kyyneliin.
Esseet esittelevät suomalaiselle yleisölle myös yhdysvaltalaisen politiikan teoreetikon Samuel T. Francisin (1947–2005) ja tämän ajatukset modernin massavaltion tulevaisuudesta. Francisin näkökulma on nyt ajankohtaisempi kuin koskaan, sillä hän osasi ennustaa niin Donald Trumpin nousun kuin länsimaiden ajautumisen kohti hallintomuotoa, joka on samanaikaisesti anarkokapitalistinen ja sosialistinen. Valta on keskittynyt yhä harvempien käsiin, suuryritykset sanelevat kansallisvaltioiden politiikan ja keskiluokat kutistuvat. Toivo piilee kuitenkin järjestelmän kaatumisessa omaan mahdottomuuteensa. Tällöin paikalliset identiteetit, kulttuurit ja kansat saavat uuden tilaisuuden.
Aika harvoin tulee miettineeksi, miten lähellä poleemisuus ja naurettavuus ovat toisiaan, mutta sellaisilla sanoiksi kirjatuilla ajatuksilla kuin "opettajat, toimittajat ja näyttelijät ovat tyhmäaivoja kakkapyllyjä" (parafraasi) tai "olen VAARALLINEN N... ÄÄRIOIKEISTON EDUSTAJA ja jos hermostun niin TAPAN KAIKKI" (todennäköisesti väärin siteerattu, palautin kirjan kirjastoon jo muutama päivä sitten) Tenho Kiiskinen johdatti ajatukseni näille teille. Hän nimittäin yrittää olla yhtä osuva ja poleeminen kuin oppi-isänsä Hevosen Kyrpä selvinä päivinään, mutta laiskoine provokaatioineen, tuhanteen kertaan nähtyine apokalyptisine visioineen ja seksinpuutteeseen perustuvine yhteiskunnallisine teorioineen päätyy olemaan kuin Hevosen Kyrpä kännissä. Siihen nähden, kuinka tasokasta oikeistoradikaalia esseistiikkaa Suomessa on viime vuosina julkaistu (kiitos Hevosen Kyrvän), Tenhon Suuri peli on liian vetiseksi laimennettua tiivistemehua, joka ei onnistu provosoimaan yhtään ketään edes ajattelemaan, hermostumisesta puhumattakaan.
Tenho, kun kuitenkin luet tämän: - Esseistiikka ei vaadi tilastoja, mutta jos niihin kuitenkin vetoaa, niin niihin pitäisi antaa jotain lähteitä. - Jos olet sitä mieltä, että kristinusko ja yhteisöllisyys ovat ainoita oikeita arvoperustoja niin sano se ääneen ja kirjoita paperille sen sijaan, että toistat väsyneintä versiota väestönvaihtoteoriasta ja piiskaat itseäsi siitä että päädyit kirjoittamaan OpenGPT-tasoista pastissia Sarastuksen blogiteksteistä vaikka olisit toivonut syntyneesi *~insinööriksi~* ja päässeesi rietastelemaan törkeiden matematiikkaosaamisella tienattujen massien turvin omaan saarivaltioosi, jos vain onnistuisit oikeuttamaan sen kristilliselle arvopohjallesi. - Oma veikkaukseni on, että päästötodistuksen arvosanat estivät pääsysi teatterikorkeakouluun, ja baaripöydässä tiedotusopin opiskelijat vittuilivat.
Sanonta ”Pessimisti ei pety” kiteyttää ehkä parhaiten tämän kirjan sanoman. Kiiskisen tapa käsitellä tulevaisuuden mahdollisia kehityskulkuja on pelottoman oivaltavaa, paikoin ilahduttavan epäkorrektia ja siinä näkyy hänen laaja yleissivistyksensä. Pessimistisestä pohjavireestä huolimatta toivoakin tulevaisuudesta löydetään.