Lumoava romaani vangitsee lukijan mysteerin ääreen. Se näyttää toiveemme, pelkomme ja niiden takaa säteilevän rakkauden
Kertoja .on vakuuttunut, ettei elä vuotta pidempään. Hän on päättänyt työstää perhoskirjan ikivanhalla painotekniikalla 1600-luvun tyyliin, jättää maailmaan jotain kaunista.
Hän matkustaa Yorkshiren rannikolle tapaamaan kirjeystäväänsä Sergeitä, erakoitunutta venäläisemigranttia ja perhoskerääjää. Sergein talossa, perhoskokoelman äärellä, Whistlerin maalauksen lumossa miehet jakavat syksyiset päivät, jotka paljastavat heidän kipeimmät muistonsa.
Millaisten kuvitelmien varaan rakennamme elämämme? Voiko ihminen koskaan olla vapaa? Mitä tapahtuu Whistlerin yössä?
Huomaan palaavani Joel Haahtelan kirjojen pariin vuosi vuoden jälkeen. Onneksi hän onkin suhteellisen tuottelias kirjailija, että luettavaa riittää.
Näiden pienten kirjojen hellä lumo viettelee joka kerta. Minulle hän on suomalaisista kirjailijoista mestarillisin, kirjoittaa tämän vokaalipainoitteisen haltijakielemme kauneimpia lauseita.
"Sähkölinjat kulkivat meren ylitse, ompelivat Helsinkiä yhteen. Ja tolpat sojottivat taivaalle, valtavat kutimet."
Pidän siitä, miten hän kirjoittaa samaa tarinaa anteeksipyytelemättä aina uudelleen ja uudelleen, kuin ratkoen samaa kysymystä, johon voi olla monta oikeaa vastausta. Pidän siitä, miten hän pysyy tyylilleen uskollisena, ei vaihtele sitä trendien mukaan, yrittäen jahdata jotain hetken suosiota. Pidän siitä, miten hän ei ole kiinnostunut ironiasta, satiirista, terävyydestä tai nihilismistä. Pidän siitä, että hän kertoo tarinoitaan kuin toisen aikakauden tyylillä - ei tällä postmodernilla, kaikesta riisutulla kielellämme, vaan runollisemmalla, ehkä romantiikan tai jopa impressionismin tyylilajilla.
Haahtelalle kirjallisuuden ydin on jossain ihmistä suuremmassa ideaalissa. Kun jumala meille muille kuoli viimeistään joskus Nietzschen aikana, Haahtela yhä kirjoittaa kohti sitä jotain suurempaa arvoa kuin vain maan pinnalla myöriviä, mudassa rypeviä ihmisiä kohti.
Hänen jumalansa ei ole se valkoisen pilven päällä istuva partaukko, vaan enemmän käsitteellinen. Haahtela tutkii sitä alituista mysteeriä, joka jumaluus ja sitä kautta olemassaolo hänelle on. Näiden kirjojen lukeminen on ilo siksi, että hän uskaltaa myös jättää kysymyksiä vastaamatta. Jättää tilaa myös tällaiselle maallistuneelle lukijalle korvata sana jumala vaikka sanalla empatia tai kauneus tai hyvyys.
Haahtelan filosofia on hellää, herkkää, ujoakin. Mutta silti se esittää tarkkoja kysymyksiä. Joskus jopa havaintoja.
"Suurin osa ihmisistä hukkasi elämänsä epäautenttiseen olemiseen. He pelkäsivät itseään ja halusivat elää kuin olisivat kuka tahansa, koska vapauteen eli omana itsenä olemiseen oli kirjoitettu kuoleman kauhu. Liukenemalla muiden joukkoon ihminen häivytti itsensä, ja silloin kuolemakin muuttui muille tapahtuvaksi ja samalla vähemmän ahdistavaksi."
Minulle kirjallisuuden ydin on nimenomaan mystiikassa, myytin olemuksessa. Sen jonkin tutkimisessa, mitä ei oikeastaan voi sanoilla ilmaista. Parhaat kirjailijat ymmärtävät, että todellisuudesta on mahdotonta saada kiinni. Joten he eivät yritäkään. Vaan luovat jotain muuta. Ehkä tarkan pienoismallin tai Haahtelan tapauksessa akvarellimaalauksen.
Pakko sanoa, että petyin, kun klikkasin HS:n arvostelun auki, ajatellen, että kriitikko olisi saanut Haahtelasta irti lisäsävyjä, joilla olisin saanut lukukokemuksestani vieläkin rikkaammaan. Mitä vielä. Pelkään, että elämme jo jälkikapitalistisessa dystopiassa, jossa hypertodellisuus on tehnyt meistä niin tyhmiä, että Helsingin Sanomien taidekriitikkokin joutuu googlaamaan, kuka on Jean Seberg. Tarvitseeko kaunokirjallisuudenkin tosiaan olla somepostausmaisen yksinkertaista, että kuka tahansa pystyy helposti vaan silmäilemään läpi?
Suosittelen lukemaan Haahtelaa itselleen ääneen. Teksti vaatii hidastumista. Lauseiden hienovaraisuus runonlausuntaa.
Mitenkähän tämän lukee sellainen, joka ei ole lukenut aiemmin Haahtelaa? Ehkä tämä menee täydestä ensikertalaiselle, mutta meille enemmän häntä lukeneille tulee mieleen: uudistu hyvä mies. Yö Whistlerin maalauksessa rakentuu tarinana sille, että päähenkilö matkustaa jonnekin etsimään itseään, tapaa siellä itselleen merkityksellisen henkilön ja kotona Suomessa on joku lovestory joko ollut, mennyt tai meneillään, johon palaillaan tekstissä. Erona aiempiin on se, että nyt matkaillaan Brittein saarille ja askarrellaan perhosten kanssa yrittäen tehdä vanhalla painotekniikalla käsityömäisesti kirjaa perhosista.
Haahtela haluaa aina häivyttää pöhinän ja melskeen ja kiertyä hiljaiseen ja mietiskelevään. Ja ainakin ekonomisesti katsoen turhaan, koska on kyse jonkinlaisesta uskonnollisesta etsinnästä. Näin nytkin. Samalla pudotellaan pitkä lista menneiden suuruuksien nimiä, jotka eivät sanoa yhtään mitään tavallisille lukijoille. Laajalti oppinut ja kirjallisesti sivistynyt Haahtela tietenkin on, mutta nyt se näkyy liikaakin.
Yhden hyvän lauseen poimin " minulle ei annettu samanlaista mahdollisuutta kuin isälle, en koskaan pääsisi eroon omasta äidistäni, en lakkaisi olemasta hänen lapsensa."
Kaikkinensa Haahtela kertaa temaattisesti aiemmin kirjoittamaansa eikä tämä enää puhutellut kuten muutamat aiemmat. Pinnistetään sujuvasti kirjoitetusta tekstistä vähän yläkanttiin kolme tähteä.
Haahtelan romaaneissa toistuvat samankaltaiset teemat, perhoset, hengellinen etsintä, yhdessä- ja yksinolon välinen jännite. Niiden kertoja on samankaltainen mies. Mutta silti romaanit ovat aina uusia ja ne ovat täynnä kirkkaita lauseita, jotka haluaa kirjoittaa itselleen muistiin. Tämä teos sijoittuu Kellokosken sairaalaan, Helsinkiin ja Yorkshireen. Siinä pohditaan ystävyyttä ja rakkautta, venäläisyyden ydintä, hitauteen liittyvää kauneutta.
Ihan alkuun rakkaudentunnustus: rakastan Joel Haahtelan kirjoja. Trilogia Adelen kysymys (2017), Hengittämisen taito (2020) ja päätösosa Jaakobin portaat (2022) kulkevat sielussa, rauhoittavat. Ovat minulle ehkä sitä mitä rukous voisi olla, ehkä jokin meditatiivinen mantra. Ja nyt, tämä uusin, Yö Whistlerin maalauksessa, jatkaa lukukokemuksessa trilogian tiellä. Odotukset olivat (banaalisti sanottuna) taivaissa ja lukukokemuksen jälkeen (edelleen, banaalisti) taivaissa. Rakastin.
Vaikkakin, jostain syystä - omasta asettumattomasta mielentilasta kai - en päässyt aluksi teokseen kiinni. Luin ensimmäiset kahdeksan lukua ja harmitti, koska en ymmärtänyt tekstin tarkoitusta, Haahtelan pointtia. Päätin aloittaa alusta.
Ja toinen kierros, paremmalla keskittymisellä, ehkä asiaan tarvittavalla paneutumiselle todellakin sanojen paino asettui kohdilleen. Muistin, miksi Haahtela on itselleni erityisen merkityksellinen kirjailija, miten kirjoittamisensa osuu minussa kohtaan, jossa on rako hengellisyydelle, rauhalle ja armolle. Kuullostaa kirjoittaessa omaankin korvaan oudon hengelliselle, mutta nuo sanat ovat lähinnä sitä kokemusta, lumousta, minkä lukeminen mieleen kuljettaa. Lukeminen sopii illan hämyisiin hetkiin, aamun sarastukseen. Tähän ei mahdu kahviloiden häly, taustamelu.
Teoksessa kertoja, mies, luulee, ettei elä vuotta pidempään ja hän päättää lähteä saattamaan valmiiksi perhoskirjaansa kauas, eritstyksiin, Yorkshiren rannikolle venäläisemigranttiystävänsä luo. Sergei, ystävä, on perhoskerääjä ja kertoja työstettyään päivisin perhoskirjaansa vanhalla painotekniikalla, viettää iltaisin aikaa ystävänsä kanssa ja he avaavat mielessään ja toisilleen elämänsä muistot, ne kipeimmätkin.
Uskoisin, että Haahtela kysyy, kyseenalaistaa ne kivijalat, muistot ja totuudet, joiden varaan kukin elämänsä rakentaa. Haahtela puhuu myös vapaudesta, mielestä, sen rikkoutumisesta, omaan maailmaan uppoamisesta.
Yö Whistlerin maalauksessa tarina, aiheet, motiivit palvelevat kokonaisuutta, valittua tematiikkaa, teemoja. Niitä, joita juuri kokemuksen vahvuuteen nojaten, olivat ne, joita joita tarvitisin. Haahtela yhdistää tarinaansa, juoneensa paljon intertekstuaalisia elementtejä ( joita joutuu googlelta kysymään…) mutta ennen kaikkea Haahtelan sanat, lukuisat kysymykset, vastauksetkin tuovat minulle rauhaa.
Valitettavasti tämä kirja kompastui omaan näppäryyteensä. Parhaimmillaan teksti oli kaunista ja lyyristä, mutta tasapainoa häiritsivät liian monet viittaukset ja sivistyssanat, jotka eivät aina auenneet tai tuntuneet tarkoituksenmukaisilta. Haahtelalla on varmasti valtavasti tietämystä erilaisista asioista, mutta nyt tuntui, että yhteen soppaan oli lisätty liian paljon aineksia. Parasta antia oli sivuhenkilö Saara ja tapahtumat takaumissa. Mutten kirja jätti runsaudessaan tyhjän olon.
Haahtelan kirjat ovat kovin kehuttuja, mutta minä en vain pääse niihin oikein sisään. Ajatukset lähtevät koko ajan harhailemaan jonnekin muualle. Joudun lukemaan uudestaan ja uudestaan. Ehkä liian hidasta ja viipyilevää omaan makuun. Kaunista, eteeristä, pohdiskelevan filosofista. Ja hieman tylsää.
Esineenä tämä kirja on kuin koru: todella kaunis kansi, ja kirjan nimikin on oikein onnistunut.
Kaksi ukkelia pohtii elämää jossain syrjäisessä mökissä.
En ehkä ollut oikeanlaisessa mielentilassa tätä lukiessani tai sitten en muuten vain ollut tälle oikea lukija. Tämä kirja tuntui aikamoisen pitkäveteiseltä, ja tähän oli ahdettu ihan liikaa kaikenlaisia intertekstuaalisia viittauksia.
Pidin päähenkilön ja Saaran välisestä suhteesta, kirjan kauniista kannesta ja siitä, että tämän lukemiseen meni näin vähän aikaa.
Ei suosikkikirjailijalle voi taaskaan antaa kuin neljä. Haahtelan kirjoissa laatu pysyy, eikä niissä yritetä mitään ihmeellistä. Tässäkin mukavan juonen ympärillä monipolviset tarinat. Ihan kaikista ajatuksista en saanut kiinni, mutta se ei häirinnyt kokonaisuutta. Olisin voinut lukea vaikka kerralla, mutta "säästin" useampaan iltaan ja luin vain muutaman kymmenen sivua kerralla.
Ihan okei mutta välillä vähän sekava ja outo. En osannut odottaa tällaista kirjaa ja ehkä vähän petyinkin. Välillä ihan mielenkiintoisia pohdintoja mutta välillä vähän teennäisen oloisia asioita.
Helmet- haasteen 2023 toinen kierros ja kirja voisi sopia kohtiin 19, 39, 42, 45, 49.
viipyilevää kuvailua, runollisuutta, paikoittain tosi herkullista tekstiä. Päähenkilö jäi etäiseksi, oli aika tynkä kirjaksi. Mutta suhde Saaraan oli kaunis. Olisin kaivannut et olis jätetty enemmän tilaa itse oivaltaa, hetkittäin oli vähän liian auki pureksittu?
Olen aina epäillyt, että Joel Haahtela ei ole mun juttu. Tämä kokemus taisi sen vahvistaa. Osin siksi, että hengellisyys on niitä harvoja asioita, jotka ei yhtään jaksa kiinnostaa. Jos olisin lukenut kuuntelemisen sijaan, kokemus olisi varmaan ollut hitusen parempi.
Aion antaa näinkin kypsän palautteen kuin että olipa huono ja tylsä.
Romaani alkaa niin ikään aivan keskeltä ei mitään ja päähenkilö/kertoja on ensimmäisen puolikkaan kirjasta lukijalle täysi kummitus. Kirja on aivan liian lyhyt sen minimalistiseen ja rauhalliseen kerrontatyyliin, noin 70 sivua jonkinnäköistä introa päähenkilöstä puuttui.
Mielestäni päähenkilön ja Sergein välisillä syvällisillä keskusteluilla ei ollut nyt oikein mitään arvoa, kun en ollut tutustunut edes koko päähenkilöön vielä.
Aivan liikaa namedroppailua ja koko kirja tuntuu vaan intertekstuaaliselta leuhkimiselta siitä kuinka sivistynyt Haahtela itse on.
Aivan liian lyhyt, juoneton ja juureton kirja ollakseen niin mukamas syvällinen. En tykännyt yhtään.
Pari tähteä sivuhenkilöstä, joka osoittautui kirjan loppumetreillä mielenkiintoiseksi.
Haahtelaa. Kulttuurinen osaaminen on ainutlaatuista, mutta se ei mielestäni mene yhteen tarinankerronnan kanssa. Teos kulkee sfääreissä, mikä on hyvä, mutta maadoitus puuttuu.
Olen löytänyt uuden lempikirjailijani: Joel Haahtela ❤️ Hesarin arvostelussa kritisoitiin namedroppailua ja epäiltiin Haahtelaa lukijan yliarvioimisesta. Parempi yli kuin ali, sanoisin. Koin nimi- ja teosviittaukset rikastuttavina, ja ne joita en tiennyt (n. 99%) googlasin ja opin uutta. Henkevää, eurooppalaista, intertekstuaalista ja kaunista. Tarina oli ehkä vähän teatraalinen, mutta samalla myös hallittu ja elokuvallinen. Hienoa myös se, että Haahtela osaa pelkistää ja jättää asioita auki.
Tämmöinen fiilistely-ja filosofointikirja. Juoni on, että ollaan jossain mökissä ja muistellaan menneitä. Ollaan älykkäitä ja filosofisia ja namedroppaillaan joka toisessa lauseessa. Kiva tunnelma, mutta siinä se. Varmaan tarkoitus olisi, että jokaisen lauseen hienoutta pitäisi makustella ja analysoida ja pohtia. Mutta se ei kiinnosta.
Kirjan kertoja uskoo pian kuolevansa ja matkustaa Yorkshireen perhostutkijatuttavansa Sergein luo, tarkoituksenaan laatia ainutkertainen kirja perhosista vanhalla kuparinpainatustekniikalla ja maalata ne akvarelliväreillä. Hidasta ja vaivalloista - eikä lopputuloskaan kiinnostaisi muita kun keräilijöitä - vastalauseena nykyajan jatkuvasti vaihtuville trendeille ja kertakäyttöisyydelle. Venäläinen emigrantti ja suomalainen Kansalliskirjastossa työskentelevä mies, joita yhdistää kiinnostus perhosiin. Molemmat miehet ovat rakastaneet ja menettäneet, pelänneet ja paenneet. Etenkin Sergein muistojen kautta avautuu läpileikkaus koko Euroopan 1900-luvun historiaan ja yritys ymmärtää venäläisyyttä. Tai ehkä ennemmin oivallus siitä, että venäläisyyttä ei voi ymmärtää.
Päähenkilö yrittää koota itsensä palasia ja löytää sisäiseen rikkinäisyyteensä rauhaa ja merkitystä, ja enimmäkseen tää onkin miesten pohdiskelevia muisteloita ja kipeisiinkin hetkiin palaamista, kuolemanpelkoa ja -odotusta ja halua tavoittaa jotain, mikä ei ole tavoitettavissa.
Jotenkin tän filosofointi jää, kaikessa kauneudessaan, lopulta aika pinnalliselle tasolle, ja jatkuvat viittaukset milloin mihinkin taiteilijaan, arkkitehtiin, historialliseen tapahtumaan ja niin edelleen, latistavat tunnelmaa ja tuntuvat itsetarkoitukselliselta ja semielitistiseltä namedroppiluettelolta.
Kirjan tunnelmat on kuitenkin parhaimmillaan lumoavan meditatiivisia ja kutsuvia, ja onnistuvat tavoittamaan aavistuksen sitä samaa taikaa ja mystisyyttä, jota Whistlerkin pyrki Nocturnoissaan kuvaamaan. Ja lopulta pimeys ei olekaan enää tyhjää ja pelottavaa, vaan kutsuvaa ja rakastavaa.
"Jokainen ihminen oli rajattoman ajatuksen kaiku, kuvitelma kuvitelman sisällä, heijastus siitä mitä ei koskaan tapahtunut mutta joka silti oli todellista."
"–– sillä ihminen oli luotu persoonaksi, ja persoonaksi saattoi tulla vain suhteessa toiseen, toisten ihmisten katseesta, yhteisössä. Vasta persoonaksi tuleminen oli todellinen syntymämme, vasta silloin tulimme siksi miksi meidät oli tarkoitettu. Yksin emme olleet mitään muuta kuin luonnonlakeihin kahlittuja nimettömiä vankeja."
Ei ehkä mukaansatempaava, mutta jollain hienohkolla tavalla pakahduttava. Nautin kirjoitustyylistä. Nautin pyhyydestä. Nautin oivalluksista. Nautin aikahypyistä. Nautin yksinkertaisuudesta.
"Mutta samalla alistuimme systeemille ja se alkoi rajoittaa meitä. Systeemin tahdosta tuli meidän tahtomme, ja meidän halumme oli systeemin rajoittamaa halua."
Lainasin tämän kirjan sattuman oikusta, kirjaston uutuushyllystä. Kirja lumosi minut ja luin sen alusta loppuun melkein yhdeltä istumalta.
Tiedostan, että kirja ei ole kaikkien makuun, ja lukuisat, useat kymmenet eri opusten name-droppailut, sinne-tänne-poukkoilevat tajunnanvirtamaiset, toisiinsa oudosti limittäin punoutuvat juonen fragmentit voivat ärsyttääkin, niinkuin minuakin ihan vähän välillä. Ja välistä taas pidin niistä, paljonkin.
Lukukokemuksena mukava, mietteliäs, monia ajatuksia herättävä, ja yhtäaikaa vähön outokin. Itse kuitenkin pidin, yllätyin positiivisesti.
Joel Haahtelan romaaneja kannattaa lukea, kun maailma tuntuu liian kolkolta ja materialistiselta. Yö Whistlerin maalauksessa kertoo lähes pelkästään sisäisestä elämästä, haaveista, surusta ja yrityksestä löytää totuus ja kauneus. Haahtela on aikaisemminkin tutustuttanut lukijoita itselleen tärkeään taiteeseen. Tällä kertaa Googlettelin Whistlerin nokturnoja ja syvennyn niiden maailmaan. Hienossa kirjassa on paljon avartavaa ja oivallettavaa. Tällä kertaa hiukan häiritsi alkupuolen oppikirjamaisuus sekä päähenkilön ja Saaran välinen dialogi. Minusta arkinen mä ja sä - kieli rikkoi pahasti romaanin ajatonta ja iätöntä tunnelmaa.
Yö Whistlerin maalauksessa on viipyilevän kaunis kokonaisuus.
Kirja on lyhyt mutta ei avaudu nopeasti. Tekstin äärelle on hiljennyttävä. Virkkeet ovat tarkoituksenmukaisia ja täynnä kaipausta. Kirja täyttää ajatukseni melankolialla mutta myös hiljaisella toivolla. Yllätyin kirjan uskonnollisesta ulottovuudesta, joka ei kuitenkaan pyydä uskomaan. Vaatimuksia ei ole. Elämän mystisyys verhoaa tavallisia tapahtumia, ja todellisuus on venyvää.
En ole aikaisemmin lukenut Haahtelaa enkä perehtynyt hänen tuotantoonsa. Ilmeisesti hän on uskollinen tyylilleen läpi kirjallisen tuotantonsa. Uteliaisuuteni on herännyt.
Haahtelan tekstit ovat aina koskettaneet ja tuoneet minulle syvää rauhaa, niin tälläkin kertaa. Tämän lukeminen vei jonkinlaiseen meditatiiviseen tilaan, se hiljensi, pakotti hidastamaan tahtia. Hiukan ristiriitaisesti suhtauduin kirjassa viljeltyyn kulttuuriseen ja historialliseen tietouteen - toisaalta ihailen kirjoittajan yleissivistystä, toisaalta koin sen häiritsevänä, koska kirjan anti ei ole ensisijaisesti tiedollisissa asioissa. Huvittava yksityiskohta oli se, että kirjassa puhutaan Karamazovin veljeksistä - sama kirja on minulla parhaillaan luettavana rinnakkain tämän kanssa.
En ole ihan varma, mitä ajattelen Yöstä Whistlerin maalauksessa. Kaunis romaani se on, niin tekstin kuin kannenkin osalta. Se on haahtelamaisen syvä, hiottu ja puhuttelevakin. En nyt kuitenkaan vaipunut ihan siihen lumoon kuin mitä Haahtelan romaanien kohdalla yleensä. Ehkä tämä pieni kaunis romaani tarvitsee vielä toisen lukukerran. Niin, aion lukea sen joskus uudelleen. Useita sitaatteja ja ihmeellistä lohtua Yöstä Whistlerin maalauksessa kyllä löytää, jos ja kun niitä omaan lukumieleensä tarvitsee. ✨