Temperamentti - Ihmisen yksilöllisyys

by Liisa Keltikangas-Järvinen

Aikuisuuden pohja on lapsuuden kokemuksissa

Miten hyvin lapsen temperamentti ja ympäristön vaatimukset ja odotukset sopivat yhteen, vai sopivatko ollenkaan?

Temperamentti on ihmisen synnynnäinen käyttäytymistyyli, hänen tapansa reagoida asioihin. Toiset ovat helposti innostuvia, toiset taas hitaasti lämpeneviä. Jokaisesta lapsesta saadaan riittävän sopeutuva, itsensä hyväksyvä, muiden kanssa toimeen tuleva ja stressiä sietävä aikuinen, mutta se edellyttää lapsen yksilöllisen rakenteen tuntemista ja hyväksymistä. Väärät odotukset saattavat vaarantaa hyvän kehityksen. Koulu taas "suosii" tiettyjä temperamenttirakenteita, jolloin tietynlaiset oppilaat saattavat jäädä alisuoriutujiksi.

Teoksesta on apua kaikille, jotka ovat kiinnostuneita lapsen kehityksestä mutta myös aikuisille, jotka haluavat oppia ymmärtämään paremmin itseään.

Genres: Psychology, Nonfiction, Finnish Literature, Self Help, Science

319 pages, Hardcover

First published January 1, 2004

Reviews

[Katri · Rating 5 out of 5]

Mielenkiintoinen ja hyödyllinen kirja. Vaikka tämä onkin erityisen tärkeä luettava kasvattajille ja opettajille mielestäni tässä oppii jotain itsestäänkin (ainakin suhtautumaan itseensä armollisemmin).

[Mika Auramo · Rating 2 out of 5]

Professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen on kirjoittanut helppolukuisen ja yleistajuisen teoksen temperamentista ja ihmisen yksilöllisyydestä. Kirja on suunnattu kehityspsykologiasta kiinnostuneille, ja se soveltuu hyvin kaikille kasvattajille vanhemmista opettajiin, jotta he osaisivat huomioida muiden ihmisten erityispiirteitä.

Reilu kolmesataa sivua on jaoteltu tusinaan osaan, ja päähuomio kiinnittyy temperamenttitutkimukseen ja sen kehittymiseen. Temperamenttia ei pidä sekoittaa arkikieliseen käsitteeseen, jolla lähinnä tarkoitetaan jonkinlaista impulsiivisuutta ja äkkipikaisuutta. Sen sijaan se tarkoittaa 1950-luvulta alkuun saanutta temperamenttitutkimuksen käsitteitä, jotka määrittelevät asian jo pikkulapsena opituiksi pysyviksi luonteenpiirteiksi. Temperamentti voidaan määritellä helpoksi, vaikeaksi tai hitaasti lämpeneväksi. Ensin mainitut mukautuvat ja sopeutuvat vaivatta ulkoisiin muutoksiin, ja viimeinen ryhmä tekee hommansa koulussa muita perusteellisemmin, vaikka vaikeuksia on päästä tehtävissä alkuun. Näitä on nykyään tavattu diagnosoida yhä lisääntyvässä määrin nepsy-oppilaiksi. Jollain on ADHD-syndrooma diagnoosina tai vastaavan kaltaisia häiriöitä, jotka voisivatkin olla ihan hyvin vain temperamenttipiirteitä.

Temperamenttimäärittelyssä on monia ongelmia, ja usein lähdetään – niin tässäkin kirjassa – synnynnäisistä ominaisuuksista ja ympäristön aikaansaamista muutoksista. Proffa määrittelee temperamentin olevan persoonallisuuden biologinen ydin, mutta temperamentin periytyvyyttä ei käsitellä ollenkaan, vaikka sen todetaan olevan osin perinnöllinen. Genetiikka ja epigenetiikka sivuutetaan kokonaan. Lisäksi suurelta osin kirjan sisältö on temperamenttipioneerien kuten Thomasin ja Chessin teorioiden referointia ja tapausesimerkkien ja tutkimusten selostamista (myös Kagan,Reznick ja Snidman; Kagan, Goldmith ja Rothbart). Tieteellisiin materiaaleihin viitataan hyvin epäselvästi tyyliin ”tutkimuksissa on todettu”. Myöskään kirjan lopussa ei ole mitään lähdeluetteloa, asiasanahakemistoa eikä viitteitä kirjattu mitenkään.

Kirjaa voi pitää hyödyllisenä opettajalle, ja sen loppupuoli keskittyykin koulumaailmaan. Pintatasolla opettaja voi saada käsityksen, että oppija on vain laiska – tuntematta häntä ja temperamenttia juuri ollenkaan. Sinnikkyyttä, peräänantamattomuutta, häirittävyyttä ja aktiivisuutta pystyy hyvin seurailemaan kateederiltakin. Tähän kun vielä lisätään tehtäväorientoituminen ja oppijoiden yksilölliset tarpeet, opettaja voi antaa jokaisen luokassa edetä omaan tahtiin ja omien tavoitteiden mukaisesti. Arvioinnin suhteen tekijä kehottaa olemaan varovainen, sillä persoonallisuuspiirteiden ei pitäisi vaikuttaa arviointiin lainkaan.

Oman pomon aggressiivisiin kiukunpuuskiinkin kirjan lukenut voi saada uutta perspektiiviä, sillä esi-ihminen on saattanut olla jo vaippaikäisinä rääkyvä koliikkivauva, ja vartuttuaan hän on huomannut aggressiivisuuden olevan toimiva käyttäytymismalli, joka tosin on aina merkki jonkinasteisesta persoonallisuushäiriöstä. Ongelmanratkaisutilanteissa tällaisesta suggestioon perustuvasta manipuloinnista tulee toimintamalli, kun muut keinot ja verbaliikka loppuvat, ja ihminen menettää kontrollinsa. Optimaalisia alaisia näille raivopäille ovat puolestaan ujot ja hiljaiset sopeutujat, joihin sopii hyvin määrittely ”goodness of fit” — siis enemmistön tahtoon muovautuvat konformistit.