Kun toukokuun alun heleänä päivänä juhlitaan jääkiekon MM-kultaa, betonilähiössä tapahtuu veriteko. Surmatyön tekijäksi paljastuu Olavi Finne, iäkäs yksinäinen mies, joka ei osaa selittää tapahtunutta. Hänet suljetaan mielisairaalaan.
Yli kymmenen vuotta myöhemmin kolmikymppinen Mikael nimetään Finnen omahoitajaksi. Mikaelin elämä on kriisissä: puoiliso on sairastunut vakavasti, ja Mikael itse kärsii töissä kokemansa väkivaltaisen välikohtauksen traumoista. Kuolema ja pelkotilat leijuvat konkreettisina uhkina hänen elämänsä yllä. Siirtymisen harmittomalta vaikuttavan Olavin omahoitajaksi on tarkoitus helpottaa Mikaelin arkea. Miesten hoitaja-potilassuhde alkaa muuttua nopeasti yhä tiiviimmäksi, kun Mikael kiinnostuu oudoista tarinoista, joita hänen kummallinen potilaansa kertoo.
Hiljalleen Mikael alkaa epäillä potilaskertomusta, jonka mukaan Olavi on vain skitsofreniaa sairastava vanhus. Miehen kertomukset ikuisen elämän mahdollisuudesta ja ajatusleikit kuoleman voittamisesta tuovat Mikaelin elämään uutta, outoa toivoa.
Käärinliinat kertoo ihmisen tarpeesta säilyttää niin kuolleet kuin elävät rakkaimpansa, mutta myös tarpeesta piilottaa heidän pahat tekonsa muiden katseilta. Se on samaan aikaan mustanpuhuva ja intensiivinen kertomus ihmismielen mahdista sekä armoton kuvaus mielisairaalaelämän karusta arjesta.
Marko Hautala’s unique blend of psychological horror and realism has attracted readers of all genres, earning him a reputation as the Finnish Stephen King. His first novel The Self-Illuminated Ones (Itsevalaisevat, 2008) received the Tiiliskivi Prize, and in 2010 Hautala received the Kalevi Jäntti Literary Prize for Young Authors for Shrouds (Käärinliinat, 2009). He was also nominated for the Young Aleksis Kivi Prize in 2013 for Seeing Eyes (Unikoira, 2012).
Hautala's literary sensibility was formed at an early age by horror novels and later on by his experiences working as a nurse at a mental institute in the early 1990's. The Black Tongue (Kuokkamummo, 2015) is Hautala's first novel to appear in English.
Jaaha, taas on monta kirjaa luettu, mutta enpä ole muistanut päivittää näitä tänne Goodreadsiin. :-) Joka tapauksessa jatkoin Marko Hautalan parissa toisella teoksella heti Pimeän arkkitehdin jälkeen. Tämähän oli jopa vielä parempi kuin Pimeän arkkitehti! Tämän teoksen jälkeen Hautala sai muistaakseni jonkin palkinnonkin. Tässä ei oikeastaan ole mitään yluluonnollista (ellei jotain sellaista halua itse kuvitella), toisin kuin Pimeän arkkitehdissä. Ilmeisesti kaikki Hautalan kirjat sijoittuvat syksyiseen Vaasaan, niin tämäkin. Taas ollaan nykyhetkessä ja tällä kertaa mielisairaalassa (tuota nimeä ei kyllä taidettu teoksessa käyttää, mutta you got the point). Kirjassa on yksi käänne, joka on kuin suoraan eräästä tunnetusta ja kehutusta kauhuelokuvasta. En kerro elokuvaa, koska silloin juonenkäänne on arvattavissa. :-) Tässäkin teoksessa Hautala jättää lukijoiden pääteltäväksi parikin asiaa. Ja se on hyvä ratkaisu. Kaikkea ei tarvitse selittää niin kuin yleensä tehdään esimerkiksi amerikkalaisissa elokuvissa. Oikeastaan voisin antaa arvosanaksi enemmänkin kuin neljä tähteä, jos sen verran kerran annoin edelliselle lukamalleni Hautalalle. Tämä ei jää viimeiseksi kirjaksi jonka Hautalalta luen, mutta nyt välillä jotain muuta.
Odotin kauhua, sain psykologiaa. Horisontin fiksaaminen kesken teosta on hankalaa, ja onnistuin siinä vasta loppumetreillä - jolloin löytyi myös se twisti ja kauhu.
Mielisairaanhoitaja ja hänen työympäristönsä ja -toverinsa ovat hyytäviä, mutta tiukan realistisessa mielessä. Olavi Finne puolestaan jää hämäräksi, mystiseksi hahmoksi, jonka painajaisia selitetään, mutta päämäärät ja toiminta jätetään ahdistavan avoimiksi.
Kieli on kaunista, pakottaa lukemaan hitaasti ja keskittymään yksityiskohtiin. Silti loppumaku on vähän väljähtänyt.
Monenlaisia ristiriitaisia ajatuksia herättävä kirja. Kirjan kirjoittanut kirjailija on haastattelujen perusteella työskennellyt myös hoitajana psykiatriessa hoitolaitoksessa, mikä ei ole ainoa yhtymäkohta Ken Keseyn kuuluisaan teokseen „Yksi lensi yli käenpesän“. Jälkimmäinen maailmanmInettakin saanut teos oli kirjoitettu lähinnä potilaan näkökuomasta katsottuna, tämä kirja taasen lähinnä hoitajan (ja välillä ylilääkärin) näkökulmasta kuvattuna. Pistää perustellusti pohtimaan, kumpi seuraavista on sairaampi: psykiatrinen hoitolaitos autoritäärisine/totalitäärisine johtamis-/hoitamiskäytäntöineen, sadistisine rangaistuskäytäntöineen, vaiko sen „hoidettavana“ olevat potilaat?
Vaikka kirja oli hyvin kirjoitettu ja sisälsi monia toimivia juonenkäänteitä, en henkilökohtaisesti voi aiheen vakavuuden takia antaa enempää tähtiä. Koen teoksessa viihteellistettävän sairaan eriskummallisella tavalla psykiatristen hoitolaitosten vääristyneitä, epäinhimillisiä ja edelleenkin voimassaolevia käytänteitä, joissa ollaan puuttumatta epäkohtiin tai alisteisiin hoitokäytäntöihin. Vaikka teos on fiktiota, johon on sekoitettu ripaus historiallisia faktoja ja kirjoittajan ehkä todellisuudessakin kokemaa laitosmaailmaa, on siinä niin henkilöitä epäinhimillistäviä kuvauksia ja tappamista romantisoivia tai sillä mässäileviä kuvauksia, että ainakin minua välillä kuvotti.
Osa kuvatuista käytönnöistä lepositeineen, väkivallantekoineen, näyttänee olevan psykiatristen hoitolaitosten arkipäivää edelleenkin, Suomessakin, vuonna 2020: ks. https://rm.coe.int/1680a00dac
Käärinliinat on unenomaisen tunnelmansa vuoksi jonkinlainen poikkeus Hautalan tuotantoon, jota yleensä määrittää melko suoraviivainen, ylimääräisestä fiilistelystä karsittu kerronta (toim. huom., niiden muutamien teosten perusteella, jotka olen Hautalalta lukenut). Käärinliinat lisäksi edustaa Hautalan vanhempaa tuotantoa, ja on helppo huomata, miten kirjailijan ilmaisu on vuosien kuluessa kehittynyt. Viittaukset muinaiseen Egyptiin lienevät jonkinlainen Hautalan tavaramerkki - sujuvan ja miellyttävän kerronnan lisäksi - ja niitä löytyy Käärinliinoistakin (kirjan nimeä myöten, heh).
Vaikka kirja ei genrensä puolesta vastannut ennakko-odotuksiani, sain silti taattua Hautalaa: jouhevasti etenevää kerrontaa ja juonen rytmitystä sekä kirjan, jota oli vaikea laskea käsistä. Pieni miinus on pakko antaa kirjoitusvirheistä, joita oli ainakin minun saamassani painoksessa jonkin verran.
Käärinliinat ei ollut samalla tavalla pelottava kuin Hautalalta esimerkiksi Kuokkamummo, mutta tykkäsin siitä huolimatta kovasti. Tarina eteni sopivasti pikkuhiljaa taustoja valottaen ja ainakin mut onnistui yllättämään vielä loppumetreillä. Tykkään Hautalan kerronnasta todella paljon ja tavasta miten pystyy luomaan tarinaan tunnelman joka imaisee lukijan mukaansa. Mitä useamman Hautalan kirjan luen, sen vahvemmin tunnustaudun faniksi.
Mielisairaalaan sijoittuva psykologinen trilleri, joka flirttailee yliluonnollisen kauhun kanssa. Hyvä juoni ja aidontuntuista sairaalakuvausta. Tähän mennessä paras lukemistani Hautaloista. Siksi annan täydet viisi tähteä, jotka on ymmärrettävä genren sisäisellä skaalalla annetuiksi. Bonuspiste natsisivujuonesta!
Pidin paljon parista edellisestä lukemastani Hautalan kirjasta, mutta Käärinliinat oli turhan laahaava. Masentavaa ja melko tylsää luettavaa, mitä nyt vankimielisairaalamiljöö piti jonkin verran yllä mielenkiintoa. Pelkkä unenomainen tunnelmointi ja päähenkilön ahdistuksen kuvailu ei iskenyt meikäläiseen. Odotin ehkä enemmän yliluonnollisia elementtejä.
Tarinasta kolme tähteä ja yksi bonuspointsi Hautalan kielestä. Oli nautinto lukea hienosti soljuvaa tekstiä. Tarina ei ollut ihan sitä, mitä alkuun oletin, mutta kuitenkin sopivalla tavalla häiritsevä.
Eilen 22.07.2020 ostin Käärinliinat e-kirjana, ja luin loppuun tänään. Kauhu ja psykologinen trilleri, nordic noir ja sarjamurhaajakeissit kyllä iskevät, mutta nyt oltiin niin syvissä vesissä. Koska miljöö, ihmisten nimet ja tavat olivat niin tuttuja, suomalaisia, niin se ahdisti vielä enemmän kuin Kansankodin ja anglosaksien partituurit. Marko Hautala: Käärinliinat, Tammi.
Olin sekä omalla reviirilläni että myös epämukavuusalueella, realistisesti. Miltei tunsin sanitaarion luonnonvalkoisen, kermanvärisen rappeutumisen. Kun Yksi Lensi yli käenpesän esitti potilaat persoonina ja laitoksen yhdysvaltoina tms, niin tässä oltiin jonkin toisen äärellä. Missä menee raja. Milloin lääkkeet toimivat, ja milloin leparit on paikoillaan. Ihan kirjan alkua olisi voinut hioa ja petsata, jotain karheutta oli. Tai ehkä olin vastakarvaan. Varuillani, ja sitten vasta muljahdin tähän maailmaan.
Eniweis, juonta tai juonia paljastamatta halusin tehdä matkan tämän kirjan kanssa. Edellisenä yönä luin muuten pitkään Rikos ja rangaistus -romaanin alkua. Pitkästä aikaa, e-kirjana. Sitä olen nähnyt myös teatterissa. Millainen tämä teos olisi tv elokuvana, olisiko siinä tillaa Matti Onnismaalle ja Johannes Holopaiselle.
Tämä on toinen kirja, joka vaan eräänä päivänä ilmestyi meille eikä suostunut lähtemään pois lukematta. En oikein tiedä, mitä kirjasta ajattelisin ja montako tähteä antaisin. En pitänyt kirjasta yhtään. Siis juonellisesti, tai edes henkilöiltään. Se oli ahdistava ja unenomainen, ihmiset outoja painajaishahmoja, varjominät esiinmarssilla. Mutta sitten taas, pidin rikkaasta kerronnasta, jossa ei tullut sitä normaalia kieleen turtumista. Tässä kirjassa kieltä voi maistella. Ja pidin toisaalta siitä unenomaisuudestakin. Ja rehellisyydestä ja raadollisuudesta. Silti lukukokemus oli epämääräisen ahdistava... mutta ehkä se olikin kirjan tarkoitus?
En odottanut laitosta, en odottanut keskittymistä ihmissuhteisiin, en odottanut työpaikkaseksiä. Halusin kissajumalia, halusin Egyptiä, halusin käärinliinoja. Sain kieroutuneita laitostyöntekijöitä, mielisairaita ihmisiä, arkea ja turhautuneisuutta. Että ei tämä nyt ihan niin mennyt kuin piti, ihan kiva kirja silti. Inhorealismista plussaa!
Takakansi vaikutti mielenkiintoiselta, ja vaikka olin jo kerran aikaisemmin pettynyt Hautalan tuotantoon, päätin antaa Käärinliinoille mahdollisuuden. Kirja oli kuitenkin pettymys. Tarina ei tuntunut etenevän sitten millään. Kieli oli kylläkin sujuvaa ja miellyttävää lukea.
"Allucinazioni"... E spero che questo libro ne sia una! Scritto male e zeppo di sbudellamenti vomitevoli, è prolisso e confuso, con un finale incomprensibile. Ditemi che non l'ho letto davvero, vi prego.
Olipahan korutonta kertomaa. Taattua Hautalaa kyllä, ja näistä lukemistani synkin (kaksi ensimmäistä on vielä lukematta). Ei ihan tavoittanut viiden tähden rajaa, kaikkinensa juonen ratkaisu jäi ehkä lopulta kuitenkin pikkuisen liian epämääräiseksi, mutta lähelle päästiin.
Erittäin luettavasti kirjoitettu kirja, vankisairaalaosaston arki tulee elävästi iholle ja asioita paljastuu Hautalalle ominaiseen tihkuvaan tahtiin. Onneksi en ottanut tätä sairaalalukemiseksi pari viikkoa sitten.