Olen lukenut Kjell Westön romaaneja satunnaisessa järjestyksessä ja enpä sitäkään tiennyt, että Älä käy yöhön yksin (2009) oli Westön näkemyksen mukaan "Helsinki-kvartetin" neljäs ja viimeinen osa. Muut osat olivat Leijat Helsingin yllä, Isän nimeen ja Missä kuljimme kerran. Voi tosin olla, että Westö itsekin on muuttanut mieltään asiasta, koska Helsinki-teema ja tietyt henkilöhahmot ovat jatkaneet elämäänsä myös Westön myöhemmissä kirjoissa. Jos itse pitäisi jaotella, niputtaisin yhteen Leijat Helsingin yllä, Isän nimeen ja tämän kirjan ja laittaisin Missä kuljimme kerran ja Kangastus 38:n toiseen nippuun. Älä kulje yöhön yksin -romaanin myötä olen tullut lukeneeksi tai kuunnelleeksi kaikki Westön romaanit.
Siinä, missä muissa Westön romaaneissa päähenkilöt ovat olleet enemmän tai vähemmän bättre folkia, ovat tämän romaanin keskeiset henkilöt selkeästi työväenluokkaa, joskin siitä eroon pyrkiviä. Omat suomenruotsalaiset sukulaiseni ovat olleet hieman samaa kategoriaa, joten tähän romaaniin oli helpompi samaistua kuin Westön muihin teoksiin. Tarinan ensimmäisessä osassa Adriana, Ariel ja Jouni tekevät musiikkia 1960-luvulla, toisessa päähenkilönä on Männistön lähiössä kasvava Frank Loman, josta tulee kirjailija. Tarinassa on muutamia yllättäviä käänteitä, joten en spoilaa sen enempää.
Jonkinlaisena kaukonäköisyytenä voi pitää sitä, että jo 2009 Westö pani merkille, että milleniaalit muistuttivat huomatavasti 1970-luvun stalinisteja, joita päähenkilö nimitti ironisesti "loisteputkiksi".