Menossa ollaan ja suunta on selvä. Matkustetaan länttä kohden, vaikka täsmällisempi päämäärä on jäänyt jonnekin matkan varrelle. Ajellaan bussilla, ylitetään siltoja ja lennellään; kuljeskellaan metsässä unettomin jaloin. Tullaan kotiin, asetutaan taloksi ja tapetoidaan niin, että seinä irtoaa. Jatketaan matkaa. Odotetaan, että K-juna laskeutuisi laiturille tai että puhelin soisi. Odotetaan sinua siellä.Henriikka Tavi venyttää esikoiskokoelmassaan Esim. Esa runouden keinoja hauskasti ja oivaltavasti. Runoilla ei ole yhtenäistä, ennalta annettua muotoa. Runon muoto vaihtuu ja vaihtuu, uusia muotoja lainataan, varastetaan ja keksitään. Runoa puhutaan milloin laiturilta, milloin nenästä käsin. Myös käsitys runoudesta – mitä runous on ja ei ole, mitä se voisi olla – on vasta muotoutumassa. Tavi kyseenalaistaa runouden olemassaolon ja osoittaa samalla sen loputtomat mahdollisuudet.Kokoelman runot ovat ironisia ja vakavia, käsitteellisiä ja tunteellisia, kokeilevia ja omakohtaisia. Ei siis joko tai vaan sekä että.
4-/5. Tämän ostin ja luin ihan siksi, koska se sattui olemaan tuolla Hesarin listalla sadasta parhaasta 2000-luvun suomalaisesta kirjasta (ja olipa vielä melko korkealla tuolla listalla) – ja koska se sattui vielä löytymään kirjakaupan hyllystäkin. No jaa, olihan se kokeellinen. Muttei tehnyt suurempaa vaikutusta. Ehkä pitäisi vaan lukea lisää runoutta, niin voisi tämänkin teoksen arvostus nousta. Mutta epäilen, nousisiko sittenkään.
Runouden lukeminen ei ole kuulu omaan taitorepertuaariini, mutta aina välillä yritän. Joskus innostun (viimeisimpänä Stina Saaren Onninno), nyt Esim. Esan kanssa lähinnä turhauduin. Henriikka Tavin sanat eivät yhdisty mielessäni miksikään uudeksi, ja sen myötä huomaan muuttuvani ylikriittiseksi lukijaksi, joka näkee tekstissä vain kikkailua kikkailun vuoksi.
Sillä kyllähän Tavi kikkailee, ja vieläpä alleviivaa kikkailevansa. Kuvia lukuun ottamatta melkein kaikki typografiset keinot ovat käytössä ja runomuotojakin Tavi kokeilee laajasti, ihan nyt perinteisintä riimittelyä ei sentään. Jos saisin muotojen materiaalina olevista sanoista kiinni - etenkin teoksen alkuosa pakenee itseäni täysin - voisin yrittää ymmärtää muotoakin. Nyt molemmat jäävät sumuun.
Loppuosassa teosta itselleni tulee puolestaan olo, että Tavi todella koettelee lukijaa sen suhteen, mikä kaikki voisi mennä runoutena ja taiteena läpi. Oma vastaukseni on lopulta melko selkeä: tämä ei sentään.
Kiinnostava teos. Vaikka minulle henkilökohtaisena kokemuksena jäi vähän vajaaksi - siis se, miten runot onnistuvat puhuttelemaan. Luin tämän pastissien vuoksi, enkä pettynyt.
Esim. Esa on vinksahtanut runokirja, jossa Henriikka Tavi leikittelee sanoilla ja mielleyhtymillä. Osa runoista on sillä tavoin visuaalisia, että niihin pitää keskittyä huolellisesti. Lukija pääsee myös ”kirjoittamaan” oman runonsa kirjailijan avustuksella.
Jotkut Tavin ideoista tuntuivat ihan hauskoilta, mutta en kuitenkaan lämmennyt kirjalle.
Mietin, että ärsyttääkö tämän kirjan jatkuva, lähes pakonomainen kikkailu sen verran että se on kolmen tähden eikä neljän tähden teos, mutta tulin lopputulokseen että se on samaan aikaan viihdyttävää ja tekee mieli lukea, mitä on keksitty seuraavaksi.
Pidin myös kovasti surrealistisista nyrjähdyksistä ja leikkisyydestä. Monet rivit melkein naurattivat ääneen. Tai ehkä ne eivät ole sellaisia ääneen naurattavia asioita, vaan pikemminkin sellaisia hyväksyvän hymähdyksen hetkiä. Kuten seuraavat:
"Minulla on ääntä nenässä / ja korvassa toinenkin lintu. Sanokaa / mitä sanotte, Oi mänty --"
"Minä menin Olipa kerran graniitissa tuohta / ja ratapihalla muuan erittäin / paras pieni metsä // siellä säilytettiin lähiunia / ja me räiskittiin nuotiota salaisista tumpeista / Olipa koni muotoja on monia"
"8. Olen yrittänyt kukkia, mutta tilanne on ongelmallinen."
"Vertauskuvatkin saavat olla ihmisiä. Ehkä niiden pitääkin / mennä Lauantaina Eskolle."
jne.
Mitä olisin ehkä vähän kaivannut, olisi ollut jokin maadoittava elementti, että ollaan enemmän jossain, roadtripillä Esan kanssa, kavereiden kanssa maalla tai kaupungissa tms. Niin kuin kirjan kuvaus hieman lupaa. Nyt kokonaisvaikutelma on hyvin abstrakti, rikkoutunut ja hajanainen, joka kai kuvaa olemisen luonnetta, mutta yhtä lailla olemisen luonnetta kuvaa sees, kaunis, maanläheinen, no sanotaan se saakelin sana nyt sitten, elämänmakuinen. Ehkä sitä oli läpi kirjan alalaidassa kulkeneessa pötkössä, mutta ehkä se ei sitten aivan kuitenkaan riittänyt, semminkin kun luin sen lopuksi, sillä en jaksanut kiinnittää siihen huomiota samalla kun yritin keskittyä "varsinaisiin" runoihin.
Kuitenkin pidin kirjan YLLÄTTÄVYYDESTÄ. Vaikka kikkailun makua tulikin, olin samalla myös fiiliksissä kekseliäisyydestä ja odottamattomuudesta. Kunnianhimon puutteesta ei voi Henriikka Tavia syyttää. Ja välillä maltettiin onneksi olla myös jotakuinkin konventionaalisuuden rajoissa, mutta harvemmin kuitenkaan täysin.
Jos olisin lukenut tämän ilmestymisen aikoihin, olisin saattanut olla arviossani ankarampi. Niihin aikoihin kikkailu, kielipelit ja rakenteiden rikkomiset kun olivat muodissa. Nyt kirja näyttäytyy hauskana kokeena, omanlaisenaan äkkivääränä maailmana. Kirjan teemat ehkä aukeavat minulle selkeämmin, kun se on muhinut hetken mielessä, mutta aistillisuutta, feminismiä, olemisen absurdiutta ja kaiken huvittavaa hullunkurisuutta löysin ainakin äkkiseltään.
Oi likvidistis rund pasundum. Onnellinen Onnellinen Onnellinen Ilta lähestyi minuutti kerrallaan. Odotin sinua siellä.
Esim. Esa on absurdi ja vinksahtanut; villin kokeellinen ja hervottoman hauska. Tavi leikittelee tässä esikoiskokoelmassaan tutuilla assosiaatioilla, ei sano niin kuin satavarmasti olettaisi, vaan korvaa ilmeiseltä tuntuvan sanan toisella mutta samalta kuulostavalla. Hän rustaa loputtomia sanojen litanioita kuvaamaan rakkauttaan esim. Esaan. Runominä Henrietta-Henna sijaistaa ja opettaa koulussa yhdyssanavammaisia ja koheltavia oppilaita. Pää on todella käytössä, ei ihme jos tukassa rehottaa horsma.
No huh! Olipas jännä runokirja tämä. Ainakin juuri tällä hetkellä vallitsevassa mielentilailmastossani tällainen kielen ja rakenteen sisällön edelle asettaminen on tekniikka, joka kiehtoo ja viehättää. Visuaalisuus, kokeellinen häröily ja aidon silmiäavaavat huomiot tukivat toisiaan. On tyydyttävä tunne, kun runoutta lukiessa hämmennys ja oivaltaminen ovat tasapainossa.
En osannut odottaa tältä kirjalta mitään, joten lukukokemus oli jokseenkin hämmentävä. Olisikos tämä nyt jotain kokeellista runoutta? Ehkä liian kaukana perinteisestä omaa makuani ajatellen, mutta virkistävästi rajoja haastava joka tapauksessa.