Tryffelikoirat

by Aulikki Oksanen

Inari, Inniksi kutsuttu, on iso, kolho nainen, jonka syntymäpäivää ei muista kukaan muu kuin Yves Rocher. Hän on vielä sitä sukupolvea, joka niiaili ja aukoi ovia, ja joka yhä syvällä sydämessään kantaa mummonsa muinaisuskoa kohti nettien kosmosta. Miehet suhtautuvat häneen kuin avantouimariin, mutta naisten parissa hänen hevosnaamansa herättää luottamusta ja lohtua. Vähäisen palkan jatkoksi hän nuuskii ja kaivaa kuolinpesiä ja kirpputoreja ja etsii tryffelikoiran lailla herkkuja, joista maksetaan.

Tryffelikoirat kuvaa ihmistä vanhan ja uuden ajan pirunkiikussa.

Aulikki Oksasen kielessä yhtyy runous ja arki, melankolia ja huumori, ja tarina liikkuu suvereenisti maaseudulta mielen maastoon ja Kallion kortteleihin.

208 pages, Hardcover

First published January 1, 2001

Reviews

[Anne Dahl · Rating 3 out of 5]

Lähempänä neljää tähteä.

Olen Aulikki Oksasen suuri fani.
Etenkin rakastan Oksasen runoutta (kuka ei?) ja olen lukenut runojen lisäksi lyhytproosaksi mainitun Kultivoidut Rikokset (itse kutsuisin niitä noveleiksi, sen verran teoksen neljällä tarinalla oli mittaa), Tykkimiehen syli-romaanin (pidin pidin pidin) ja tämän tällä vuosikuhannella kirjoitetun hyvin erilaisen Oksasen, Tryffelikoirat.
Tässä teoksessa ei läiki niinkään tunollinen Oksanen tai nuori Oksanen, mutta edelleen, teoksen päähenkilö, jo aikuisiässä oleva Inni, löytää lohtua kalliolaiseen urbaaniin todellisuuteen mummon lauluista ja lausahduksista ja Innin silmien kautta havainnoidaan yhteiskunnan kipukohdat, vähäosaisuus, köyhyyden, laitapuolen kulkijat.

Edelleen, Oksanen kirjoittaa kertomuksen poliittisuuden, luokkaerot ja kaupunkiosaerot.
Laitapuolen kulkijoita riittää.
Tryffelikoiriksi Oksanen kutsuu heitä, jotka nuuskivat ullakot ja kellarit, koluavat kuolinpesät ja Kallion kirpparit, ja vintage-putiikit ja etsivät tryffelikoirien lailla herkkuja, joista maksetaan.

Inni taas on iso kolho nainen ”jonka syntymäpäivää ei muista kukaan muu kuin Yves Rocher” ja mun teos alkaa noilla sanoilla, ei kai voi muuta kuin vain lukea.

Oksanen on kirjoittanut esiin kookkaan naisen olemisen ja näkymisen tuskat, petollisen miehen ja isän, rakkaudenkaipuun, rakkauden humahduksen mutta myös Susun, jonka kautta Oksanen esittelee niin huumausaineiden kuin viinankin kirot, kodittomuuden ja näköalattomuuden.

Tykkäsin tästä.
Tämä on edelleen valitettavan ajankohtainen, ehkä enemmän kuin pari vuosikymmentä sitten. Oksasen Kallion kujien tuntemus oli ihanaa, oli mukava kulkea kaduilla Oksasen kanssa, hänen tarkan ja ymmärtävän katseen kautta/läpi.