On kesäkuun 9. päivä vuonna 1942. Venäjä hengittää raskaasti idän metsien takana. Nälkätalvi otti lujille ja sen tuomat menetykset elävät mielissä vielä pitkään.
Mutta ilon aiheitakin on. Ruisjauhosta leivotaan Hildan johdolla ensimmäiset sotaleivät ja Anna on saanut lapsensa takaisin. Ukkikin on suunniltaan Juho Tiihonen pääsee oppikouluun.
Lapset kulkevat Puijon poluilla alkukesän lämpiminä päivinä eikä Helvi tiedä kuinka suojelisi vaaralliseen ikään ehtinyttä Maria kaupunkiin tulleiden saksalaissotilaiden katseilta.
Äitinsä hylkäämä Charlotta ei väsy odottamaan. Jonain päivänä tulee isä. Vater!
Kuopio-sarjaan toinen yhdenpäivänromaani heti edellisen perään – nyt ollaan kesäkuussa 1942, talvi on takana ja kesä alkamassa ja ihmisillä raskaista sotavuosista huolimatta kesäinen tunnelma.
Ravintola Tatraan ollaan järjestämässä juhlia, joihin pitää saada soittajat ja kaikki. Nuoret tytöt Mari ja Ani taas elävät tytönelämäänsä vaikka käytännössä ainoat nuoret miehet kaupungissa ovat saksalaisia sotilaita, paikalliset miehet kun ovat rintamalla. Teini-ikäiset tytöt keikkuvat lapsuuden ja aikuisuuden rajalla ja seuraukset voivat olla vaarallisiakin.
Taas on oivallinen tunnelma, paljon pieniin yksityiskohtiin tarttumista, monenlaista elämää ja näkemystä sodanajan elämästä erilaisista näkökulmista. Vierailevana tähtenä uutta näkökulmaa tuo tällä kertaa kiertelevä belgialainen journalisti Marieke Candrix.
Jälleen kerran hieno kirja, vaan huolestuttavan vähiinhän nämä alkavat käydä, kaksi osaa enää jäljellä.
Jatkosota ja kesä. Kuopio täynnä saksalaisia, lapsia ja outoja vaeltajia. Surua sydämissään, ikävää ja pelkoja. Suurta rakkautta ja tavallista arkipäivää. Iloa pienistä arjen asioista kuten uunituoreesta leivän palasta. Kähkönen osaa empatian taidon.
Mielenkiintoista ajan ja eri ikäisten ihmisten kuvausta sodan aikana. Olen todella tykästynyt Kuopio sarjaan. Miten kukakin yritti selviytyä puutteesta ja menetyksistä. Vähästäkin on tyytyväinen, yksinkertaisista asioista kuten tuoreen leivän tuoksusta.
Wikipediasta lueskelin, että alkukesästä 1942 Mannerheim täytti 75 vuotta ja hänet ylennettiin Suomen marsalkaksi. Päivästä tehtiin puolustusvoimain lippujuhlapäivä. Nimettiin Mannerheiminkatu Helsinkiin. Hitler tuli synttärivieraaksi. Kirjassa tutut henkilöt elävät sota-ajan arkea: leivotaan leipää, soitetaan swing jazzia ja saadaan hyviä ja huonoja uutisia. Nuoret naiset piirtävät kosmoskynällä saumat sääriin, kun sukkahousuja ei saanut. Mummuni on kertonut joskus, että hiilelläkin se onnistui. Kirjassa kuvataan teini-ikäisen Marin kautta naiseksi kasvamista tuona aikana. Kun on kyse jälleen yhdenpäivänromaanista, niin yksityiskohdat, pienet asiat ja henkilöiden ajatukset saavat paljon tilaa kerronnassa, vaikka paljon ennättää päivän aikana tapahtuakin. Lapsen silmin yksityiskohdat ovat tärkeitä, ja niiden huomioiminen käy luonnostaan. Aikuisia puolestaan huolettavat monet asiat, joissa riittää puntaroitavaa.