"Tuomittu elämään oikein" – tätä Teon äiti Leena sanoo Teon nimen tarkoittavan, kun poika sitä pienenä kysyy. Teo on jo pienenä sisäiseltä rakenteeltaan sellainen, ettei kestä oman edun ajattelua eikä kilpailua. Teo oivaltaa jo varhain, että ainut tapa saada aitoa hyvää mieltä on pyyteetön auttaminen. Teo siis auttaa, ja tekee sitä kaiken aikaa – monien riesaksi. Ihmisten auttaminen jatkuu aikuisiällä, ja Teosta tulee entistä yksinäisempi. Ainut joka jaksaa Teoa kuunnella on sisar Arja.
Arjan mies Jali on menestynyt työnarkomaani, jonka Teo päättää pelastaa. Pelastaminen tapahtuu erikoisella tavalla. Hän alkaa rakentaa miestä. Ensin on opeteltava pysähtymään, hiljentymään ja kuuntelemaan. Tätä harjoitellaan kontulalaisessa miesporukassa kaunokirjallisuutta lukemalla. Jali on kaikesta auttamisesta ja pyörityksestä niin sekaisin, että huomaa lähteneensä hullulta tuntuvaan yritykseen vasta kun hommaa on jo jonkin aikaa kestänyt.
Samaan aikaan Jalin vaimo Arja kokee Hollannissa kohtalokkaan romanssin, jonka seurauksena asioiden arvojärjestys monella tapaa muuttuu.
Sami Parkkisen romaania voi pitää eräänlaisen Itä-Helsinki -trilogian pääätö romaanin tapahtumat sijoittuvat kahden edellisen romaanin tavoin itäiseen Helsinkiin, Kontulaan ja Vartiokylään.
Lämmin ja valoisa romaani, joka valloittaa kaikella sydämellisyydellään.
Tavoitteena lukea kaikki Finlandia-palkintoehdokkaat: (1984-1999: 124/124) 2000: 5/6 (2001: 5/6) 1984-2023: 134/268
[134/268 eli puolet vuosien 1984-2023 Finlandia-ehdokkaista jo luettuna! Sivumäärässä puoliväliin on kuitenkin vielä ainakin jonkin verran matkaa, sillä 1984-1992 Finlandia-ehdokkaiksi pääsivät muutkin kuin romaanit, jolloin teoksen keskipituudeksi jäi 209 sivua, kun taas vuodesta 1993 eteenpäin Finlandia on ollut vain romaaneille (ja ainakin 1993-2001 on teosten keskipituus ollut 299 sivua eli 90 sivua alkuvuosia enemmän).]
4+/5. Teo on ihminen, joka saa valehtelusta fyysisesti niin pahan olon – ja jopa sairastuukin –, ettei hän käytännössä pysty sitä tekemään. Hän on niin avulias ja auttamishaluinen, että se välillä vaikuttaa milteipä sairaudelta ja häirinnältä. Kirjassa oli useita erittäin hyviä ja hienoja pieniä huomioita, joista alle olen poiminut kaksi. Alkuun ajattelin kirjalle korkeampaakin arvosanaa, mutta lopulta kirja tuntui kuitenkin jotenkin viimeistelemättömältä. Taisi kirjassa olla useita selviä kirjoitusvirheitäkin, joille en itse ole kovin herkkä, kunhan ajatuksenjuoksu tuntuu kulkevan. Mutta, mutta, tässä olisivat jotkin ajatuskulutkin ehkä kaivanneet vielä vähän kirkastamista ja toimitustyötä. Erinomainen romaani kuitenkin puutteineenkin.
"Isälle oli käynyt vanhanaikaisesti. Hänelle oli siunaantunut perhe, jonka jäsenten luonteet eivät käyneet yksiin hänen ennakkokaavailujensa kanssa. Äiti olikin vähän erilainen kuin isä oli luullut, ja samoin lapset, ja oli selvää että Leena ja Erkki olivat jättäneet muutaman asian puhumatta ennen kuin avioituivat." (s. 34)
"Mitä yksilöllisemmäksi potilas haluaa, mitä omaehtoisempi hän luulee olevansa, sitä tyypillisempi tapaus hänestä tulee." (s. 43)